Kategoria: Filosofia

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Lucia syrakusalainen

Lucia-neidon kynttiläkruunu juontaa kertomukseen, jonka mukaan Pyhä Lucia auttoi piiritetyn Syrakusan nälkiintyneitä asukkaita salakuljettamalla näille leipää maanalaisia tunneleita pitkin. Molemmat kädet olivat varatut ruoan kantamiseen, joten Lucia kiinnitti kynttilöitä päähänsä eräänlaiseksi otsalampuksi.

Lucia on näkövammaisten suojeluspyhimys. Hänen silmistään kerrotaan kahta tarinaa, joiden molempien lähtökohtana on neitsyyslupaus.

Tarina, joka päätyi romaaniini 72 etenee seuraavasti: Luciaa kosiskeleva mies oli rakastunut hänen silmiinsä ja kehui niiden kauneutta. Niinpä Lucia kaivoi silmät päästään ja lähetti ne kosijalle.

Toisen tarinan mukaan – joka lienee hieman lähempänä historian hämäriin jäänyttä totuutta, mikä se sitten lieneekään – Lucia kieltäytyi naimakaupoista, ja suuttunut kosija ilmiantoi hänet viranomaisille. Elettiin keisari Diokletianuksen aikaa, jolloin kristittyjä kidutettiin hengiltä oikein urakalla, ja näin kävi Luciallekin. Yhtenä osana kidutuksia hänen silmänsä kaivettiin irti kuopistaan.

Lukijaa saattaa helpottaa tieto, että molemmissa kertomuksissa silmät kasvoivat Jumalan armosta takaisin. Kertomuksista ensimmäinen on kuitenkin sisällöltään erityisen kiinnostava, sillä se kertoo jotakin varhaisesta kristillisestä seksuaalietiikasta, jonka vaikutukset ovat tavalla tai toisella olleet nähtävissä läpi koko kristinuskon historian. Pyhimykset olivat – ja monille edelleen ovat – esimerkillisiä ja yleviä henkilöitä. Pyhimyskertomuksissa kuvaillut elämänratkaisut olivat ideaaleja, joista jokaisen tulisi ottaa mallia.

Postmoderni kristitty voi lukea Lucian ja monen muun neitsytmarttyyrin kertomukset kannanottoina naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden puolesta. Vuosisatojen mittaan tarina on kuitenkin ymmärretty hieman yksinkertaisemmin.

Parempi vaikka repiä silmät päästään kuin menettää neitsyytensä.

En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.)  Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.

Kirjoittamisen välineet: Kynä ja paperi

Kollegani kertoi kirjoittavansa romaaniensa ensimmäiset versiot kynällä muistikirjaan. Hänen mukaansa kirjoittamista helpottaa, kun tietää, ettei teksti ole lopullista, ja että kaiken joutuu kirjoittamaan vielä uudelleen. Koneella kirjoittaessa mieli juuttuu muotoilemaan vaiheessa, jossa olisi tärkeämpää tuottaa. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon velkaa kollegani jopa kadehdittava rytmi ja ilmaisu ovat nimenomaan kynälle.

Uuden romaanin kirjoittaminen on käynnistynyt takkuillen. Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka, mutta ne eivät jotenkin tahdo suostua muotoon. Ajattelin kokeilla paluuta kynän ja paperin käyttäjäksi. Olen aina kirjoittanut muistiinpanoja paperille, ja ensimmäisen pienoisromaanini, sen jota onneksi ei julkaistu, kirjoitin vihkoon, mutta tällä vuosituhannella olen tuottanut leipätekstini yksinomaan koneella, joten jollakin tavalla kokeilu kuulosti uudistumiselta. Lisäksi olen aina mielessäni pitänyt muistikirjaa jollakin tavalla romanttisena välineenä.
Perjantaiaamun elokuinen valo houkutteli ulos, joten otin kajakin, meloin saareen ja aloin rantakalliolla kirjoittaa. En tiedä, paljonko johtui työvälineestä, paljonko siitä, että olin lähellä luontoa, kaukana siitä hemmetin facebookista ja muusta ajatuksia pirstovasta, paljonko on jonkinlaista harhaa. Tulos oli joka tapauksessa enemmän kuin rohkaiseva. Tekstiä syntyi nopeasti, ja, mikä parasta, sen rytmi ja tyyli tuntuvat paremmilta kuin mitä tavallisesti saan aikaiseksi. Tein jo päätöksen: tämän kirjan kirjoitan kynällä.

Eilen sitten avasin sattumalta Iso numero -lehden, jonka olin torstaina ostanut. Aivotutkija Minna Huotilainen kertoi käsien käytön ja aivotoiminnan yhteyksistä ja piti mahdollisena, että käsin kirjoitamme parempaa tekstiä kuin koneella. Huotilaisen aavistus johti minut Google-kierrokselle. Käsin kirjoittamisen ja näppäimistön käytön eroja on tutkittu jonkin verran. Käsin kirjoittaminen aktivoi aivoja laajemmin ja monipuolisemmin kuin näppäimistö, ja käsin kirjoittamisen arvellaankin kehittävän aivoja paremmin kuin näppäimistön. Virginia Berningerin johtamissa tutkimuksissa käsin aineita kirjoittavien lasten on havaittu kirjoittavan nopeammin ja enemmän sekä ilmaisevan useampia ajatuksia kuin tietokoneella kirjoittavat verrokkinsa.

Mistä voisinkin taas lipsua vanhaan suosikkiaiheeseeni, mieli-ruumis-dikotomian kritiikkiin. Emme ajattele pelkästään aivoillamme, vaan koko kehollamme.

Kirjallisuuden ekstaasit

Luin kerrassaan erinomaisen romaanin, Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen. Se on englantilaisen perhedraama asperger-nuoren kertomana. Teoksen erinomaisuus tiivistyy tapaan, jolla Haddon välittää erilaisen kokijan maailman lukijoilleen. Millaista on elää, kun hyvinvointi vaatii erityisen tiukkoja rutiineja? Kun toisten ihmisten ilmeet ja motiivit ja kielen kaksiselitteisyys jäävät käsittämättömiksi? Kun kaikelta toivoo loogisuutta? Yöllisen koiran merkillinen tapaus on ennen kaikkea psykologinen romaani, joka onnistuu eräässä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: toissieluisuuden kuvaamisessa. Maailma ei ole meille kaikille sama emmekä me kaikki ole samanlaisia, mutta kirjallisuuden kautta voimme nähdä maailman uusilla tavoilla ja kenties jopa ymmärtää omastamme poikkeavia näkökulmia.

Teos palautti mieleeni jo aiemminkin esittämäni ajatuksen: se, että kirjoittaja löytää oman äänensä, ei ole kummoinen saavutus. Pääsääntöisesti, jotta voi kirjoittaa erinomaista kirjallisuutta, oma äänensä on kadotettava. On puhuttava toisilla äänillä ja avauduttava toisenlaisille todellisuuksille. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen – aivan kuten useat lukemisenkin tavat – ovat ekstaaseja, sananmukaisesti poissa tolaltaan (kr. ἐκ, poissa tai ulkona + ἱστάναι, sijoittaminen tai sija) tai itsensä ulkopuolella olemista. Kirjailija on eräänlainen meedio, joka kirjaa mediaansa näkyjä jostakin toisaalta. Tai henkimatkoja tekevä shamaani (Miina Supisen ilmaus eilisellä lounaallamme). Näkemykseni lähestyy romanttisen kirjailijaneron kuvaa: neron suuruus ei ole siinä, että hän tuottaa upeaa runoutta, vaan siinä, että hän antautuu itseään suurempien voimien työkaluksi.

Asiassa ei tarvitse olla mitään mystistä. Kirjailijan ekstaasi voi olla sitä, miten Georges Perec muistaakseni on kuvannut pakotteiden tärkeyttä luomiselleen: yhden ihmisen päästä syntyy vain rajallisesti ja rajallista tekstiä. Pakotteille alistuminen synnyttää jotain muuta. Tai se voi olla sitä, miten Katja Kettu avaa kirjoittamistaan: jos ei joskus istu kahviloissa kuuntelemassa, miten muut ihmiset puhuvat toisilleen, ei kohta ole mitään kirjoitettavaa. Se voi olla huolellista pohjatyön tekemistä ja lähteilleen äänen antamista. Ehkä sillä on jotain tekemistä tekijän kuolemankin kanssa; ja sen, miten tietyt aiheet ja kuvat nousevat tiettyinä aikoina pinnalle useiden tekijöiden kirjoituksissa.

Ja kyllä. Se on innostavaa ja innoittavaa, ja kun joskus kuulen itseni vaahtoavan uusimmasta aiheestani, joudun myöntämään, että kirjoittamisen ekstaasiin sisältyy myös aimo annos hurmoksellisuutta.

Aikomusten seminaari

Aikomusten seminaari tuo yökerhoon tulevaisuuden visiot 31.1.
Aitko viedä pullot kauppaan ja ostaa kumipizzan, vai käydä parturissa ja pokata ensi perjantaina unelmien elämänkumppanin? Aiotko hakea eettisempää tai rahakkaampaa työpaikkaa tulevaisuudessa, tai mennä kursseille kehittämään itseäsi ja kasvaa henkisesti? Aitko voittaa ensin lotossa ja sitten päästää hyvät puolesi ihmisenä esiin kaikkien nähtäville, mutta jättipottia odotellessa tyydyt sietämään alhaista minääsi olosuhteiden pakosta? Tule mukaan kartoittamaan aikeen ja teon mystistä labyrinttiä aikomusten seminaariin!
Runoilijat Harri Hertell ja Dxxxa D järjestävät aikomusten seminaarin ravintola Pacificossa (Helsinginkatu 15) torstaina 31.1.2013. Ensimmäistä kertaa järjestettävän seminaarin alustajana toimii kirjailija Jukka Laajarinne. Seminaarissa kuvio on yksinkertainen: tule paikan päälle ja kerro julkisesti omista aikomuksistasi. Kunkin puhujan jälkeen seminaariyleisölle jaetaan puheenvuoroja, jotta jokainen voi halutessaan myös kommentoida toisten aikomuksia sekä pyytää niistä tarkennuksia. Keskustelun ei kuitenkaan toivota olevan aikomuksia arvottavaa vaan pikemminkin niitä analysoivaa. Puhujaksi ei tarvitse ilmoittautua etukäteen. Ovet aukevat klo 20 ja seminaari käynnistyy klo 21. Loppuillan levymusiikista vastaavat dj:t Hertell & Dxxxa. Tervetuloa!

2000-kiloinen viiteapparaatti

Kun 16 vuotta sitten muutimme nykyisen vaimoni kanssa yhteen, kaikki tavaramme taisivat mahtua yhteen pakettiautoon. Aika pian sen jälkeen muistan alkaneeni ahdistua turhan tavaran määrästä. Muistan, miten Henry Thoreaun Elämää metsässä sai minut kiemurtelemaan. Tähän kohtaan olen palannut sittemmin monen monituista kertaa:

”Taloni sisustus, jonka olin osittain tehnyt itse – ja jonka kustannukset olen ottanut tarkoin huomioon laskuissani – käsitti vuoteen, pöydän, kirjoituspöydän, kolme tuolia, kolmen tuuman läpimittaisen peilin, hiilipihdit ja tulisijan ristikon, kattilan, pienen jalallisen padan, paistinpannun, kauhan, pesuvadin, kaksi veistä ja kaksi haarukkaa, kolme lautasta, yhden lusikan, kannun öljyä ja toisen melassia varten, sekä mustaksi kiillotetun lampun.”

Ahdistukseni ja yhteen muuttamisen välillä saattoi hyvinkin olla syy-yhteys, sillä kovin moni erityisesti vaimoni esineistä on ilmeisen hyödytön tai jopa haitallinen, kun taas kaikki omat tavarani ovat tietenkin tuiki tarpeellisia, hyvänä esimerkkinä edellä mainittu teos, jonka joudun avaamaan aina silloin tällöin.

Muuton yhteydessä joutuu kuitenkin kohtaamaan todellisuuden: tavaroidemme määrä on yhteisten vuosiemme aikana ainakin kolminkertaistunut, ja melkoinen osa myös omista esineistäni on tarpeettomia mutta mutta jostain syystä sellaisia, etten ole voinut luopua niistä.

Muutto pakotti miettimään, mistä käytöttä jäävän tavaran tunnearvo muodostuu. Miksi säilytän esimerkiksi kirjoja, joita en enää koskaan aio lukea?

Koska jo kirjan selän näkeminen palauttaa jotakin mieleen siitä, mitä kansien välissä on tai jotakin siitä ajasta, jolloin sen luin, tai jotakin siitä ihmisestä jolta sen sain tai joka on sitä suositellut tai…

Esimerkkejä:

Isäni kuoleman jälkeen useat häneen viittaavat esineet ovat muuttuneet muistoesineiksi. John Brunner: Parantaja. Sain tämän kaukaisessa nuoruudessani toiveeni mukaisena joululahjana. Se muistuttaa minua siitä, miten isä välitti siitä, mistä minä olin kiinnostunut. Muisto isän rakkaudesta.
Jari tervo: Minun sukuni tarina. Tämän ostin itse isälleni syntymäpäivälahjaksi. Se oli viimeisiä tai kenties viimeinen kirja, jonka hän luki ennen kuolemaansa. Tai jos rehellisiä ollaan, en ole varma, ennättikö ja jaksoiko hän enää lukea sitä. Muisto hänen viimeisistä kuukausistaan.

Piers Anthony: Auringon lapsi. Tätä luin lukioikäisenä Lahdessa uimarannalla ja olin pohjattoman rakastunut erääseen Hannaan. Muisto väkevien tunteiden hallitsemasta nuoruudestani. Samoihin aikoihin johtaa myös Princen Batman-soundtrack.

Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä. Kytkentä Janne Viertiöön ja kaikkiin menneisiin ja tuleviin taideprojekteihimme.

Laatikollinen vuoristokarttoja ja kiipeilytopoja. Matkamuistoja. Osaa tosin käyttänen vielä.

Mike Oldfield: Ommadawn. Riku-koiramme ensimmäinen epilepsiakohtaus ja sen synnyttämä syvä huoli noin 25 vuotta sitten. Luin sinä päivänä Marion Zimmer Bradleyta. Sama äänite löytyy Complete-kokoelmasta, mutta esineeseen kytkeytyvästä muistosta johtuen erillinen levy ei ole poistettavissa. Oldfieldin ääreen minut oli johdattanut ystäväni Janne Salmi, joka avasi mylös laulun sanoitusta: täyttä siansaksaa, ensimmäinen kosketukseni zaumin kaltaisen foneettisesti hyvän kuuloisen mutta merkityksettömän kielen kanssa. (Olen kuullut myös toisenlaisen esityksen siitä, mitä laulussa sanotaan, mutta ei nyt takerruta siihen.)

Tomi Kontion Austraasia-trilogia. Upeita yhteisiä iltasatuhetkiä tyttäreni kanssa. ”Tämä on paras kirja, mitä minulle on koskaan luettu.”

Puhki kulunut ja siksi käyttöarvoltaan kehno pyyhe, jonka pitsireunuksen mummoni on nyplännyt.

Villakankainen kaapu, jonka äitini teki minulle penkkareita varten, ja jota käytin myös liveroolipeleissä.

Sami Kaarlan jousiteräksestä valmistama puolentoista käden miekka. Minussa ei ollut riittävästi käsityöläistä – eikä hallussani oikeita työkaluja –, jotta olisin viimeistellyt kapistuksen ihan täydelliseksi, mutta käyttöä aseella oli. Kaksikymmentä vuotta sitten.

Fossiileja 26 vuoden takaa Saksasta, jossa olin kesää viettämässä Binkerteillä. Einhorn Apotheken puinen logo viittaa samoihin muistoihin.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Suuri osa esineistäni on siis hallussani siksi, että ne muodostavat menneisyyteen osoittavan viiteapparaatin. Jonka siirtämiseen tarvitaan kymmenen ystävää ja asianmukaiseen installoimiseen kolme viikkoa. Sama pätee myös vaimoni ja tyttäreni tavaroihin. Tehtäköön siis myönnytys joillekin poststrukturalisteille tai mitä ne nyt ovat: melkoisen suuri osa aineellisesta todellisuudesta on kuin onkin ensisijaisesti tekstiä. Mutta – kysykää vaikka muuttotalkoisiin osallistujilta, kiitos heille! – se on kyllä painavaa sanaa. Aine ja henki ovat erottamattomia myös kuolleissa esineissä: ne herättävät jotakin eloon aina, kun kiinnitämme niihin huomiota.

Tavaran kertyminen näyttäisi liittyvän kiinteästi elämän ajallisuuteen: takerrumme menneisyyteen ja kannamme sitä kasvavana taakkana mukanamme. Muutto on yksi tilinteon hetkistä. Viimeinen on se, kun perikunta siivoaa jäämistön – enimmäkseen todennäköisesti kaatopaikalle. Olisiko tässä paralleeli viimeisen tuomion kanssa, jossa eletty elämä lopulta punnitaan?

Tavarat ovat muisti. Mutta miksi pelkäämme unohtaa?

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 2

(Jatkoa edelliseen osaan.)

Kuten olen aiemminkin kertonut, myös oma kiipeilyharrastukseni sai alkunsa voimakkaasta luontokokemuksesta, pelkojeni ja ennen kaikkea itseni kohtaamisesta vuorilla. Vai saiko sittenkään?

Henkilökohtaisia kokemuksiani oli luonnollisesti edeltänyt altistuminen kaiken näköiselle kiipeilykuvastolle, sellaisille kuin Aku Ankka ja veljenpojat hakkuineen jyrkällä vuorenseinämällä. Nuo kuvat olivat kuitenkin jääneet etäisiksi hassuiksi. Niillä ei ollut mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Vuonna 1998 luin Jon Krakauerin kirjan Jäätäviin korkeuksiin. Teos on trillerimäisesti etenevä kuvaus eräästä tunnetusta Everestin rinteillä tapahtuneesta tragediasta. Krakauer raottaa kiipeilijöiden mielenmaisemaa ja kritisoi voimakkaasti Himalajan-kiipeilyn kaupallistumista. Kirja on luullakseni varhaisin sellainen kokemus, joka on herättänyt minut oikeasti hieman miettimään, mistä niinkin

Francesco Petrarca
Francesco Petrarca

kummallisessa harrastuksessa on kysymys. Ja mikä olennaisinta: tuo lukukokemus oli keskeinen vaikuttaja kiipeilemään sysäävien luontoelämysteni taustalla. Luonnon avautuminen seikkailun, vaarojen voittamisen ja vapauden kenttänä ei ollutkaan autenttinen tai puhdas kokemus. Huippujen merkitys ei tullut sisältäni eikä huipuista itsestään, vaan oli kulttuurisesti välittynyttä.

Tämän kulttuurivirtauksen juuret ovat pitkälti yläluokkaiset ja imperialistiset. Huiput ovat näyttäytyneet tavoittelun kohteina ennen kaikkea niille, joilla on ollut riittävästi vaurautta ja riittävän vähän tähdellisempiä haasteita.

Vuosisatojen ajan kiipeilijät ovat olleet pääasiassa keisareita, kuninkaita, pappeja, runoilijoita ja tutkijoita, jotka ovat myös halunneet dokumentoida tekemisiään ja ajattelemisiaan. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat todella joutuneet nyhtämään niukan elantonsa karusta vuoristoluonnosta, ovat vain harvoin olleet kiinnostuneita huippujen valloittamisesta – ennen kuin turistit ovat tuoneet haasteen tullessaan.

Se, että vuoristokiipeily on alusta asti ollut nimenomaan varakkaiden ihmisten kiinnostuksen kohde, on luonnollisestikin jo hyvin varhaisessa vaiheessa johtanut siihen, että puuhassa on liikkunut rahaa. ”Pyyteetön ja puhtaasti aatteellinen toiminto” se on ollut vain turisteille itselleen – eikä läheskään aina edes heille.

Christian von Mechel, Descent from Mont-Blanc in 1787 by H.B. de Saussure, copper engraving. Collection Teylers Museum, Haarlem.
Christian von Mechel: H.B. de Saussuren laskeutuminen Mont-Blancilta 1787. Teylerin museon kokoelmat.

(Jatkuu.)

Arne Næssin jalanjäljissä

Arne Næss (1912 – 2009) oli norjalainen filosofi, joka tunnetaan parhaiten syväekologian perustajahahmona. Næssin ekosofia pyrki irrottautumaan vallitsevasta ihmiskeskeisestä ajattelusta: luonnossa on muitakin arvoja ja arvottajia kuin ihminen, ja myös niitä tulisi kunnioittaa, samoin kuin muiden olentojen oikeutta elämään. Næssin ajatteluun vaikuttivat myös henkilökohtainen mystiseksi ymmärrettävä luontokokemus: vahva ymmärrys siitä, että ihminen on osa suurempaa luonnon kokonaisuutta. ”Ajattele kuin vuori.” Itsensä näkeminen ensisijaisesti omia etujaan ajavana yksilönä on suppea ja rajoittunut, suorastaan vammauttava näkökukulma.

Næss oli myös maineikas vuoristokiipeilijä. Hänen johtamansa retkikunta saavutti Pakistanissa Tirich Mirin  7700-metrisen huipun vuonna 1950 – sitä korkeammalle huipulle oli maailmanhistoriassa noustu vain kerran aiemmin.

Kotimaassaan Norjassa Næss on avannut useita historiallisia kiipeilyreittejä. Luultavasti tunnetuin niistä on Stetindin eteläpilari. Næss ja parinaan toiminut Else Hertzberg toivat tuolloin Norjaan uuden menetelmän kiivetä aiemmin mahdottoman vaikeita paikkoja: Itävallassa opitun tavan lyödä kiveen hakoja ja käyttää näitä kiipeämisen apuna.

Narvikin eteläpuolella sijaitseva Stetind on myös vuorena aivan poikkeuksellisen kaunis, ja se onkin valittu Norjan kansallisvuoreksi. Kun sen näkee, sen päälle haluaa kiivetä. Ja jos siltä on saanut pakit (kuten itselleni kävi kaksi vuotta aiemmin), sen päälle haluaa kiivetä entistä enemmän.

Kuva 1: Kaikissa meissä asuu pieni japanilainen turisti.

Annamarilla ja minulla on selvä suunnitelma: leiriydymme Narvikin tienoolle ja kiipeämme muutaman päivän ajan hieman helpompia lämmittelyreittejä, otamme tuntumaa vaikeusasteskaalaan ja hiomme rutiinit kuntoon. Ja sitten yritämme itse pääkohdetta.

 
1.7. On the Road

 

 

Junamme laskeutuessa Kolariin säätiedote alkaa näyttää selvältä: Narvikin seudulla sataisi ainakin muutaman päivän, eikä valitsemillemme lämmittelyreiteille olisi mitään asiaa. Ajamme siis saman tien Henningsværiin, jossa pitäisi olla ihan ookoot kelit.

Näillä reissuilla on joitakin varsin vakiintuneita, miltei rituaalimaisia kuvioita. Kolari-Lofootit-välillä esimerkiksi pysähdytään Kiirunassa, käydään ostoksilla aivan tietyssä ostoskeskuksessa ja syödään myöhäinen lounas siinä aivan tietyssä pitseriassa ja käydään siinä aivan tietyssä Jyskin asiakasvessassa. Tämä toisto perustuu pitkälti käytännöllisyyteen ja helppouteen, mutta samalla se herättää muistoja ja jollakin tavalla koomisen tunteen, että tässä sitä taas ollaan.

Nylon Beat?!

Saavumme Henningsværiin joskus illalla, ajamme auton tien sivuun siihen mihin ennenkin, ja pystytämme leirin Gandalf-seinämän edustalle. Kokkailemme, syömme ja mietiskelemme, mistä huomenaamuna aloittaisimme. Tsekkaan vielä tuoreimman säätiedotuksen. O-ou. Huomisen sääikkuna onkin umpeutumassa jo tulevana aamuyönä. Kasailemme räkit ja painelemme Gollum-nimisen reitin (100 m. 5, 5-, 5-) juurelle. Gollumista on hyvä ottaa revanssi: kaksi vuotta sitten Jepen kanssa menin ekoilla metreillä jotenkin solmuun ja jouduin kiskomaan kamoista, ja ekan köydenpituuden jälkeen alkoi sataa, ja otimme pakit. Tällä kertaa on Annamarin vuoro aloittaa. Hän menee solmuun samassa paikassa kuin minäkin, mikä tuottaa salaista tyydystystä: hahaa, on tuo hankala paikka jollekulle muullekin! Halkeama on, kuten viimeksikin, märkä, mutta tovin koomailtuaan Annamari onnistuu kiipeämään osuutensa puhtaasti. Kakkostellessani huomaan, että ongelmaanhan on aivan helppo ratkaisu. Luultavasti meitä kumpaakin on siinä riivannut vain liikkeelle lähtemisen vaikeus.

Nousu ei suju vauhdikkaasti, työskentely ankkuripaikoilla on kangertelee, ja siksihän täällä ollaan. Treenaamassa. Toppaamme reitin aikanamme ja palaamme leiriin. Osoittautuu, että lähes kaikki leiripaikalle pystytetyt teltat ovat suomalaisten asuttamia. Kansallinen leirimme käsittää kahdeksan asukasta. Edellisellä viikolla väkiluku oli kuulemma ollut kymmenen.

 

2.7. Korttirinki

 

Sataa. Ratkaisen aamupäivällä pari sudokua ja lueskelen ja teen ristikkoa. Sadepäivä teltassa alkaa syödä hermoja parissa tunnissa, joten siirrymme kylille – samaan tuttuun baariin kuin aiempinakin vuosina. Kohta me olemme pöydän ääressä koko porukka. Viereisissä pöydissä porukkaa Rovaniemeltä ja Tampereelta.

Mieleeni muistuu, miten pari viikkoa sitten ostin uudet pitkän päivän tossut kiipeilykaupasta. Kauppias kysyi: ”Lofooteilleko olet menossa? Sinne kaikki tuntuu menevän.”
”Eiku Narvikin nurkille”, vastasin.
Mutta täällä Lofooteilla minä nyt kuitenkin olen.
JP opettaa meille korttipelin, johon kuluu paljon aikaa. Alkuillasta siirrymme saunomaan. Pelaamme pukuhuoneessa lisää korttia. Saunaan tulee myös muutaman hengen porukka eri puolilta Etelä-Suomea. Saunan jälkeen pelaamme korttia.

Nukun yöni katkonaisesti, ja unet jäävät lyhyiksi.

Kuva 2: Norjalainen sääikkuna.

 

3.7. Lämppäreitä

 

Annamari ja minä käymme kiipeämässä Prestenin Vestpillarenin neljää ensimmäistä köydenpituutta. Kallio on märkää ja tuuli kylmä. Kruksiliidini ei mene puhtaasti, vaan joudun vetämään jatkoista. Ei tunnu kauhean vahvalta vieläkään, mutta ständityöskentely alkaa sujua. Takanamme tuleva Rollon tiimi jatkaa isolta hyllyltä jonnekin ylemmäs.

Iltapäivällä kiipeämme vielä Gandalfin.

Kuva 3: Luultavasti Gandalfin toisella köydenpituudella.

Leirissä yritän saada kameraani jomman kumman niistä ketuista, jotka käyvät öisin roskapusseilla ja kuulemma jopa tunkevat absidiin sisään, jos jokin tuoksuu hyvälle. No, minä en tuoksu hyvälle, enkä saa kettuja houkuteltua näkyville edes makkarahaaskan avulla. Kerran vain näen toisen niistä juoksevan kalliolla.

Toiset tulevat tahoiltaan. Heidän telttojensa suunnalta kuuluu päivän jännittävimpien hetkien kertausta: ”Niitä kolmosia mä yritin, ei siinä muuta voinut. Se oli ainoa mahdollisuus, kun mä tiesin, että sulla oli kädessä jo ainakin se 27 pistettä.”

Säätiedotus alkaa näyttää tältä: Narvikissa kirkastuu nyt, ja siellä on hyvää keliä ylihuomiseen iltapäivään asti. Meidän on iskettävä Stetindille huomisiltana.

 

4.7. Reitille

 

En saa yöllä nukuttua. Makuupussi on minulle liian ahdas, ja otanpa mikä tahansa asennon, aina on jokin pielessä. Kädet puutuvat. Keskiyön aurinko paistaa eikä pipo pysy silmillä. Välillä pitää käydä puun juurella. Sitten on nälkä. Pahinta on, että tietää joutuvansa nousemaan ihan tiettyyn kellonaikaan mennessä.

Lopulta tuo kellonaika tulee, ja jatkan nukkumisen yrittämistä autossa ja lautalla. Ei tule mitään. Annamari saa nyt hiukkasen väsynyttä seuraa reitille.

Saavumme mestoille.

Kuva 4: Roskalaatikko.
Vuonon rannassa sijaitseva Stetindin perusleiri on hyvä paikka: on roskikset, vessa, juokseva vesi, ruokapöydät ja miljoona mittarimatoa. Ja ennen kaikkea kunnon näkymä 1391 metriä korkealle vuorelle. Mutta näkymää ei voi jäädä ihailemaan, sillä huipulle on vielä 1286 korkeuserometriä jäljellä.

Kuva 5: Juokseva vesi.


Kuva 6: Annamari, ruokapöytä, vessa sekä selkeät tavoitteet.

 

Annamari suunnittelee ottavansa untuvatakin mukaansa. Minä kerron tosiasiat: Sitä 7. köydenpituuden hormia ei ole hauska punkea kauhean isolla repulla. Sitä paitsi tänne on tulossa oikea lämpöaalto, yön aikana ilma lämpiää ennusteen mukaan jopa 15-17 asteeseen. Lisäksi tuuli on pohjoinen, ja eteläseinällä me olemme suojassa. Mutta tietenkin untuvatakin saa ottaa mukaan. Minä en kylläkään halua siinä tapauksessa olla reppuvuorossa hormin sisällä.

Naureskelen untuvatakille, kunnes Annamari päättää jättää sen laaksoon. Onhan meillä kuoritakkia ja villapuseroa ja vaikka mitä.

Lähdemme tallaamaan ylämäkeä neljän hujakoilla iltapäivällä. Kuudelta olemme Gearing up boulderilla, jossa säädämme kimpsut ja kampsut ja jätämme ylimääräiset roinat kivenkoloon. Lähestyminen muuttuu jännittävämmäksi.

Kuva 7 (c) Annamari Vitikainen: Kiipeilyreitille päästäkseen on ensin ylitettävä kuvan iso lumikenttä ja jatkettava edelleen lumisen luiskan päähän vasemmalle. Siitä se sitten lähtee suoraan ylös.

Reitin juurelle päästäksemme joudumme tekemään parit (helpot) kiipeilymuuvit ja ylittämään inhottavan lumikentän lenkkarit jalassa, mutta siellä me sitten lopulta olemme, eteläpilarin alussa. Olemme tehneet kaiken rauhallisesti ja kiirehtimättä, hikoilua ja maitohappoja vältellen, ja kiipeämään ryhdymme kahdeksan aikoihin illalla.

Ensimmäiset kaksi helppoa köydenpituutta vedämme simultaanisti. Emme ole ihan varmoja, mihin ja kuinka pitkälle olemme tulleet, mutta jatko näyttää selkeältä. Kolmannen kp:n jälkeen olemmekin ensimmäisen suunnistusongelman äärellä. Mikä näistä sisäkulmista on se, johon seuraavaksi pitäisi mennä? Annamari tekee pieniä tiedustelukoukkauksia, ja vähän aikaa pelkäämme jo kiivenneemme harhaan. Ainoa mahdollisen oloinen suunta näyttää vaikealta ja lisäksi märältä. Annamari lähtee yrittämään, ja siitähän se menee, ei olekaan niin vaikea kuin miltä näytti. Kartalla taas.

Kiipeäminen on pääosin helppoa mutta laadukasta. Ständeillä tulee kuitenkin kylmä. Säätiedote oli perusleiriin, kilometrin korkeudella on tietenkin kymmenisen astetta kylmempää. Ja se tuuli kiertää inhottavasti idän puolelta kimppuun. Norjalainen lämpöaalto pureutuu luihin ja ytimiin. Olisipa untuvatakki! Onneksi osa ankkuripaikoista on suojassa; pystymme kuitenkin etenemään.

Kuva 8 (c) Annamari Vitikainen: Viidennellä ankkuripaikalla.

Kahdeksannella köydenpituudella jatkan ensin suoraviivaisinta leikkausta ylös, mutta totean nopeasti, että ei vastaa reittikuvausta, vaan muuttuu selvästi vaikeammaksi ja ennen kaikkea vaarallisemmaksi. Alas päin kiipeäminen rumuja keräillen on stressaavaa touhua, mutta kannattaa. Oikea linja löytyy enemmän vasemmalta. Jatkan sitä liian pitkälle, ja joudun taas pakittamaan hyväksyäkseni lopulta, että tällä köydenpituudella tehdään siksakkia. Ja niin tekevät siinä vaiheessa köydetkin. Köysivastus tuo matkantekoon oman lisämausteensa, ja olen enemmän kuin tyytyväinen, kun saan lopulta kiinnittää itseni seinään ja luovuttaa kiipeilyvuoron Annamarille. Phuih!

 

5.7. Toppiin asti

 

Reitin 400 ensimmäistä metriä ovat joka tapauksessa verrattain helppoja, osapuilleen nelosta, mutta tekeminen huipentuu jyrkempään maastoon. Viimeisten kolmen kp:n greidit ovat 6-, 5+ ja 6-.

Koska Annamari on meistä kahdesta hieman paremmassa vedossa, hän saa kunnian liidata kaksi vaikeinta kp:tä. Minä otan siitä välistä sen 5+:n. Kylmyys, nälkä ja unettomien öiden aiheuttama väsymys saavat aikaiseksi sen, että tässä vaiheessa olemme jo poissa kaikkein leppoisimmalta mukavuusalueeltamme, ja homma alkaa tuntua todella raskaalta. Panen liidivuorollani merkille, että runnarit jäävät silti aika pitkiksi.

Mutta kukaan ei putoa, ja aamulla kello kuudelta me olemmekin jo huipulla.

Kuva 9: Täällä sitä nyt sitten ollaan.


Kuva 10: Hyvä sormijammi on jo pitkään ollut lemppariotteeni: ei tarvitse käyttää paljon voimaa ja tuntuu turvalliselta. Kädet siinä kyllä menevät ruvelle.

Paluumatka tuntuu kuumottavalta. Korkean paikan kammoni pukkaa päälle aina ilmavilla harjanteilla. Etenkin, jos köysikin on jo poissa pelistä. Ja nämä paluumatkathan ne ovat kaikkein vaarallisimpia oikeastikin, joten kuljen nelivetona niitäkin paikkoja, joissa olisi mahdollista kävellä.

Kuva 11 (c) Annamari Vitikainen: Paluumatkalla pääsi ratsastamaankin.

Kuva 12: Paluumatkan maisemia.

 

Emme olleet nopeita, mutta emme toisaalta ihmeemmin sössineetkään. Hyvä meininki! Ja nyt nukkumaan.

6.3. Sadepäivä Narvikissa.

Kaikki paikat kipeinä. Käsien peseminen kirvelee, päätä ei voi kääntää, käveleminen jomottaa.

Topokirja sanoo seuraavaa: ”If the weather doesn’t permit outdoor climbing you can try out the indoor climbing wall at the university college (Høgskolen); it is the best in Northern Norway.” Kiivetä ei jaksa, mutta käydään katsomassa.

Kuva 13: Tämmöinen löytyi.

Tihkua Narvikissa, Peppes’ Pizza… Miten tämäkin tuntuu taas niin tutulta.

Kuva 14: Sateenvarjoaiheita narvikilaisessa viemärin kannessa.

7.3. Homeopaattinen menetelmä

Homeopaattinen periaate voidaan (muistaakseni Tuomas Nevanlinnan tiivistämänä) pukea suunnilleen seuraavaan muotoon: sillä se lähtee, millä tuleekin. Jotkut hoitavat krapulaansa homeopaattisella menetelmällä. Myös urheilun jälkeinen lihasjumi paranee homeopaattisesti: tehdään sitä samaa, mutta laimennettuna.

Olemme edelleen raihnaisia ja kipeitä Stetindin jäljiltä, joten nyt on hyvä ottaa se niin sanottu palauttava treeni. Eidetindin Klubbruta sopii tarkoitukseen hyvin: viisi köydenpituutta, tasaista nelosta ja neljäplussaa.

Kuva 15: Lähestyminen vie kalmansuon poikki, jolla lojuu hillbillien ampumien eläinten luita, rasvankeittokattiloita ja maalitauluja.

Kuva 16: Klubbruta auringonpaisteessa.
Reitti itsessään on hieno ja kaunis, mutta nautimmeko kiipeämisestä? Auttaako homeopatia?

Tossujen kipeäksi runttaamat varpaat: ei myönteistä vaikutusta.
Verille ruhjoutuneet sormet: ei myönteistä vaikutusta.
Pääkohteen saavuttamista seurannut motivaatiovaje: ei myönteistä vaikutusta.

Lähdetään kotiin.

Kirjallisuutta:

Anonyymi: Deep Ecology
Mikael af Ekenstam: Stetind and Narvik – Dancing on the Devil’s Dancefloor
Andy Hyslop & Jonathan Lagoe: Stetind South Pillar MiniGUIDE
Arne Næss: Tirich Mirin huipulle
Walter Schwarz: Arne Næss (nekrologi The Guardianissa)

Ruotsalainen uhrikriisi

Oli mitä riemastuttavinta katsoa Ingmar Bergmanin elokuva Jungfrukällan juuri kun myös René Girardin Väkivalta ja pyhä sattuu pitkästä aikaa olemaan avattuna edessäni.

Elokuva perustuu 1300-luvulta lähtöisin olevaan ruotsalaiseen kansantarinaan, ja tarina kulkee (girardilaisittain luettuna) seuraavasti:

Piikatyttö Ingeri, syntyjään äpärälapsi, on aviottomana raskaana. Seksuaalinen epäpuhtaus ja tähän kytkeytyvä alhaisuus ilmenee kaunaisina ja väkivaltaisina ajatuksina talon lellittyä neitsyttytärtä, Karinia kohtaan. Rajojen rikkominen on siis alkanut nakertaa yhteisön eheyttä.

Talosta on vietävä kynttilöitä jumalanpalvelukseen. Tämä on perinteisesti neitsyen tehtävä. Kirkko sijaitsee kaukana, ja Karin saa Ingerin matkaseurakseen.

Suuren metsän ääressä tytöt eroavat, ja kohta väkivaltaisen epäpuhtauden taipumus tarttua toteutuu, kun noita nostaa epäpuhtaan Ingerin valtaistuimelleen. Valtaistuin tekee Ingeristä hetkellisesti kuninkaallisen. Tätä hän on tietyssä mielessä jo valmiiksi: kuninkaallisten funktio on perinteisesti ollut kantaa yhteisön saastaa ja väkivaltaa, he ovat alamaistensa syntipukkeja, ja juuri siksi kuninkuusinstituutio on pyhä: pyhässä palvottu ja kielletty yhdistyvät. Valtaistuimella istuvan Ingerin salaiset toiveet alkavat hallita muita ihmisiä; ne alkavat toteutua.

Kynttilöiden kuljetus kirkolle keskeytyy ja yhteisön tarjoama symbolinen uhri jää suorittamatta, kun kolme paimenta raiskaavat, tappavat ja murhaavat Karinin. (Nuorin paimenista on tosin vasta lapsi, ja osallistuu veritekoon ennen kaikkea passiivisesti.) Murhaajat tallovat kynttilät murskaksi maahan.

Murhaajat päätyvät jo samana iltana Karinin isän tilalle töitä etsimään. Kun he yrittävät kaupitella talon emännälle Karinin kallisarvoisia mutta veritahraisia vaatteita, he paljastuvat. Karinin äiti lukitsee miehet huoneeseen, jossa nämä ovat nukkumassa, ja kertoo tilanteesta miehelleen Törelle.

Töre kaivaa kirstun pohjalta miekkansa. Hän kaataa tuskissaan koivun ja hakkaa siitä oksia saunavihdakseen. Oksien irrottamiseen käytetty väline – miekka – paljastaa kyseessä olevan symbolinen väkivallanteko. Sijaisuhri ja vihtomalla suoritettu rituaalinen puhdistautuminen eivät kuitenkaan riitä. Ne vain valmistavat seuraavaan vaiheeseen.

Töre ottaa ottaa teurastuspuukon – uhrikelpoiseen kategoriaan kuuluvien eläinten tappamiseen tarkoitetun välineen – ja toteuttaa kostonsa. Kohtauksen rituaalisuutta ei voi olla huomaamatta. Jos uskonnoissa eläinuhrit ovat alkuperäisesti koston sijaiskärsijöitä, kääntyy asetelma tässä väärin päin: ne, joiden suorittamaa väkivaltaa ollaan kostamassa, tapetaan sijaisen sijasta. Töre tappaa myös paimenista nuorimman. Irti päässyt väkivalta ja koston kierre ei koskaan ole kovin tarkka uhriensa suhteen. (Juuri siksi uhrikäytännöt ja uskonnot ovat olemassa: niiden tarkoitus on hillitä väkivaltaa tarjoamalla yhteisöä vahvistavia ja väkivallan leviämistä estäviä sijaistoimintoja.)

Töre ymmärtää, mihin pahuuteen on syyllistynyt. Kaiken sallinutta Jumalaa hän sen sijaan ei ymmärrä, mutta lupaa hyvittää tekonsa rakentamalla tyttärensä murhapaikalle kirkon. Lupaus palauttaa tarinan alkuperäisen kynttiläuhrin liepeille, asettaa uskonnon uudelleen voimaan. Jumala osoittaa hyväksyvänsä lupauksen. Paikalle puhkeaa lähde (varsin tavallinen lopputulema naispyhimysten kertomuksissa) – aikanaan myös kirkko ihmisten välistä yhteyttä ylläpitämään.

Loppu.

Tarina on suorastaan alleviivaava uhraamisen epäonnistumisen ja toimimattomuuden kuvaus. Samalla se etenee osittain päinvastaiseen suuntaan kuin Girardin kuvaama uhrikriisi. Liikkeelle lähdetään syntipukista, josta siirrytään symbolisen esineuhrin epäonnistumiseen, josta edetään aikanaan eläinuhria simuloivaan kostoon.

Elokuvan katsottuani olin hämmennyksissäni. Tokihan ruotsalainen kulttuuri on jo 1300-luvulla ollut kosketuksissa antiikin tragedioiden kanssa, mutta yhtäläisyydet olivat hämmästyttäviä. Vai missäköhän määrin Bergman on tuonut mukaan alkuperäiseen legendaan kuulumatonta ainesta? Internet vastasi kysymykseen: paljon. Aihetta hämmästykseen ei sittenkään ole.

Sen sijaan on helppo kyseenalaistaa Girardin esittämä kysymys: ”Miksei esimerkiksi koskaan esitetä kysymystä uhraamisen ja väkivallan suhteista?” Ainakin Ingmar Bergman oli pohtinut Girardin peräänkuuluttamaa teemaa ilmeisen tietoisesti ja eksplisiittisesti jo 12 vuotta ennen Väkivallan ja pyhän julkaisemista.