Kirjallisuuden ekstaasit

Luin kerrassaan erinomaisen romaanin, Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen. Se on englantilaisen perhedraama asperger-nuoren kertomana. Teoksen erinomaisuus tiivistyy tapaan, jolla Haddon välittää erilaisen kokijan maailman lukijoilleen. Millaista on elää, kun hyvinvointi vaatii erityisen tiukkoja rutiineja? Kun toisten ihmisten ilmeet ja motiivit ja kielen kaksiselitteisyys jäävät käsittämättömiksi? Kun kaikelta toivoo loogisuutta? Yöllisen koiran merkillinen tapaus on ennen kaikkea psykologinen romaani, joka onnistuu eräässä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: toissieluisuuden kuvaamisessa. Maailma ei ole meille kaikille sama emmekä me kaikki ole samanlaisia, mutta kirjallisuuden kautta voimme nähdä maailman uusilla tavoilla ja kenties jopa ymmärtää omastamme poikkeavia näkökulmia.

Teos palautti mieleeni jo aiemminkin esittämäni ajatuksen: se, että kirjoittaja löytää oman äänensä, ei ole kummoinen saavutus. Pääsääntöisesti, jotta voi kirjoittaa erinomaista kirjallisuutta, oma äänensä on kadotettava. On puhuttava toisilla äänillä ja avauduttava toisenlaisille todellisuuksille. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen – aivan kuten useat lukemisenkin tavat – ovat ekstaaseja, sananmukaisesti poissa tolaltaan (kr. ἐκ, poissa tai ulkona + ἱστάναι, sijoittaminen tai sija) tai itsensä ulkopuolella olemista. Kirjailija on eräänlainen meedio, joka kirjaa mediaansa näkyjä jostakin toisaalta. Tai henkimatkoja tekevä shamaani (Miina Supisen ilmaus eilisellä lounaallamme). Näkemykseni lähestyy romanttisen kirjailijaneron kuvaa: neron suuruus ei ole siinä, että hän tuottaa upeaa runoutta, vaan siinä, että hän antautuu itseään suurempien voimien työkaluksi.

Asiassa ei tarvitse olla mitään mystistä. Kirjailijan ekstaasi voi olla sitä, miten Georges Perec muistaakseni on kuvannut pakotteiden tärkeyttä luomiselleen: yhden ihmisen päästä syntyy vain rajallisesti ja rajallista tekstiä. Pakotteille alistuminen synnyttää jotain muuta. Tai se voi olla sitä, miten Katja Kettu avaa kirjoittamistaan: jos ei joskus istu kahviloissa kuuntelemassa, miten muut ihmiset puhuvat toisilleen, ei kohta ole mitään kirjoitettavaa. Se voi olla huolellista pohjatyön tekemistä ja lähteilleen äänen antamista. Ehkä sillä on jotain tekemistä tekijän kuolemankin kanssa; ja sen, miten tietyt aiheet ja kuvat nousevat tiettyinä aikoina pinnalle useiden tekijöiden kirjoituksissa.

Ja kyllä. Se on innostavaa ja innoittavaa, ja kun joskus kuulen itseni vaahtoavan uusimmasta aiheestani, joudun myöntämään, että kirjoittamisen ekstaasiin sisältyy myös aimo annos hurmoksellisuutta.