Kategoria: Elämääni

Välitila

Silta on kytkös kahden paikan välissä. Tarkoitetussa käytössään se on pelkkä välitila, siirtymän väline ja epäpaikka. Sellaisena silta on luonnollisesti täynnä symbolisia merkityksiä, joita vaikkapa sanonta ”polttaa sillat takanaan” tai sillan käyttäminen ymmärryksen tai ystävyyden vertauskuvana ilmentävät.

Kytkös voi kuitenkin muuttua paikaksi historian, arkkitehtuurinsa (esimerkiksi näköaloja avaavan korkeuden tai välitilassa oleskeluun pakottavan pituuden)… tai vaikkapa väärinkäytön tuloksena. Tällaisesta, paikan avaavaa väärinkäyttöä edustaa eilinen eväsretkemme. Tuuve ja minä emme menneet Toiselle Puolelle, vaan jäimme välitilaan, eväsretkelle. Hiljainen, yhtaikaa ahdas ja valtava paikka on rauhoittava, etäällä muusta maailmasta, lähes koskematon osa kaupunkia. Edes maalipurkkinuoriso ei ole löytänyt sinne.

Päällä jymisevä liikenne, kaikkea peittävä pöly, kätkettyyden riemu.

Tapauskovainen vuorilla

Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.

Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.

Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.

Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.

Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)

Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.

Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.

Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.

Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.

Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”

Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.

Ansaittua hyvinvointia

Suuren KuntoSaliKetjun (jatkossa lyhemmin SKSK) edustaja vaati minua tutustumiskäynnille. Eräs tuttavani oli tällaisesta tutustumisesta saanut paljon hyvää oloa, joten miksikä en kävisi katsomassa minäkin? Ja olihan se – ajatuksia herättävä kokemus.

Saavun paikalle sovittuun aikaan. Entinen teollisuusrakennus ei näytä ulos päin kovin kummoiselta, mutta kun esittelijä kierrättää minut tehdashallista toiseen, olen vaikuttunut. Kyseessä on valtava, Star Trek -tyyliin siisti ja valoisa, väljästi täytetty laitos. Ilmapiiri on näin aamupäivällä rauhallinen, liikkujia paikalla melko vähän. Esittelijä kehuu erilaisia ryhmäliikuntamahdollisuuksia: ”*** on tosi kovaa rääkkiä, ja keskiviikkoisin on ***. Se, se on kyllä ihan täyttä tappoa!”

Suurin osa tarjonnasta vaikuttaa silti ihan terveelliseltä. Uskon toki, että koko kuntosalihomma on fyysisesti hyvä juttu ja tekisi varmasti hyvää minullekin. Keskityn kuitenkin kuitenkin siihen puhuntaan (Hah! Vältinpä sanan ”diskurssi” käytön!) ja ideologisiin piirteisiin, joita luulen havainneeni.

Tarjolla on siis itsensä kiduttamista ja kuolettamista, mortifikaatiota, kuten asia on katolisessa kirkossa nimetty. ”Monin paikoin ihmiset eivät ymmärrä kärsimyksen puhdistavaa ja myötälunastavaa voimaa…” (Opus Dein prelaatin paimenkirje, 2009)

Juuri itserääkkäyksen lunastavaan voimaan SKSK:n esittelijäkin vetoaa: ”Treenin jälkeen on sitten niin hyvä olo ja hyvä omatunto, kun tietää tehneensä jotain. Ja nälkä, ja kun menee oikein kunnolla syömään, tietää ansainneensa sen.”

Kysymys on siis nautinnon ansaitsemisesta tai ennakkoon maksamisesta tehdassalissa työskentelemällä (jos toisteiset, yksitoikkoiset liikkeet jotakin muistuttavat, niin tosiaankin liukuhihnatyötä).

Hiljainen spinning-sali on suorastaan vavisuttava. Ainakin sata kuntopyörää suorissa riveissä ja jonoissa. Mekaaanisten laitteiden sulkeiset, joiden täsmällinen kauneus saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Minun ei tarvitse kuvitella ihmisiä noita laitteita polkemaan. Riittää nähdä laitteiden järjestys, käskytetty konemaisuus, jolle joukkokokouksen osallistuja itsensä alistaa. Jotain komeampaa olen nähnyt ainoastaan Itä-Saksaa käsittelevissä dokumenttielokuvissa.

Olen muuten aina ihmetellyt ihmisten halua osallistua ryhmäjumppaan ja muihin paraateihin, jonkun toisen komennettavaksi. Mitä se kertoo meistä? Mitä kertoo yhteiskunnastamme se, että samat ihmiset, jotka vaalivat puheissaan yksilönvapautta, haluavat maksaa siitä, että tulevat vapaa-ajallaan komennetuiksi? Erityinen feministinen kysymys: mitä kertoo maailmastamme, se että nimenomaan naiset haluavat olla joukkoina käskytettävinä?

Suurin osa tiloista on toki tarkoitettu itsenäiseen työskentelyyn.

Esittelykierroksen jälkeen istumme pöydän ääreen, ja minulta pyydetään ratkaisua. Minulle ilmoitetaan jäsenyyden kuukausihinta, vaikka myytävänä ei ole kuukausia vaan vuosia (pieni kuluttajansuojaongelma, ehkä?). Minulle sanotaan jopa, paljonko maksu on päivää kohden: reilut pari euroa ei olisi paha hinta mistään palvelusta, jota todella käyttää, joten tarjous ihan oikeasti houkuttelee. (Vuosimaksun kaveri laskee alakanttiin pieleen.) Koska puhe ei todellisuudessa ole muutamasta kympistä (kuukausihinta) vaan monesta sadasta eurosta (vuosimaksu), haluan harkita asiaa. Voisin vaikka ottaa yhteyttä huomenna? Ajatus ei ole esittelijästä hyvä. Olet jo tullut paikalle, miksi et jo pistäisi nimeäni paperiin? Mitä, jos saisit vielä tällaisia ja tällaisia lisäetuja? Tämä on esittelijältä moka, ainakin minun tapauksessani. Tämän tyyppiset manipulointikeinot ovat minulle kirjallisuudesta ja myös kenttätutkimuksista tuttua kauraa. Hätäisiin mutta suuriin ratkaisuihin prässääminen on erinäisissä kyseenalaisissa lahkoissa hyväksi ja toimivaksi havaittu menetelmä: ihminen saadaan tekemään asioita, joita hän ei oikeastaan haluaisikaan tehdä. Minussa se herättää kuitenkin ensisijaisesti vastustusta, ja koko SKSK luiskahtaa bisnesuskontojen kategoriaan.

Tutustun laitteisiin omatoimisesti vajaan tunnin ajan. Aerobiseen liikuntaan tarkoitetut härvelit ovat juuri niin puuduttavia kuin pelkäsinkin. Joissain muissa löydän itsestäni uusia lihaksia – joita minulla ei ole – ja siksi myös syyn käydä salilla. Mutta ulkona paistaa aurinko. Mieluummin olisin vaikka lumikenkäilemässä.

Kyllästyminen

Asiat liittyvät toisiinsa.

Eilen aamuna jokseenkin ensimmäinen ajatukseni oli: tylsää. Ei huvittanut lähteä edes Valkealaan jäätä kiipeämään – johan siellä on käyty. Kaikki on aina samaa. En pitänyt erityisen kiinnostavana edes sitä, että Kehys sai Hesarissa myönteistä näkyvyyttä. Ja Tähtivaeltajassa oli arvostelu samana päivänä: ”Onko Kehys hyvä kirja? Jos on, se on sitä eri tavalla kuin muut.” (Tiina Raevaara)

Näkyvyyspiikistä huolimatta Kampin Suomalaisen kirjakaupan asiantunteva kulttuuriväki piilotti kirjan varastohuoneeseen jo samana päivänä, mutta edes se ei ole jaksanut huvittaa minua. Hiihtolomalla minulla olisi mahdollisuus lähteä omin päin minne tahansa, mutta sekin on viime aikoina alkanut tuntua tylsältä idealta. Kirjoittaminenkaan ei oikein huvita – sujuu kyllä, kun ajatukset ja juonenkulut on suunniteltu hyvissä ajoin ennen kirjoittamista. Blogin päivittäminen on kiinnostanut aivan erityisen vähän.

Tällainen mielentila ei tiedä hyvää. Olen huono kestämään sitä, ettei mikään tunnu miltään. Tuntuminen on niin iso juttu, että sen eteen olen valmis tekemään vaikka tyhmyyksiä, sillä stoalainen mielentyyneys on jokseenkin viimeinen asia, mitä elämääni kaipaan.

Tänään kuitenkin luulen jäljittäneeni tylsyyden syyn. Ehkä tämä on ohimenevää.

Lopetin nimittäin kahvin suurkulutuksen viikko sitten. Minullahan oli tapana aloittaa päiväni 6 annoksen mutteripannullisella tai litran pressokannullisella ja vetäistä vielä iltapäivän mittaan pari–kolme. Vaihdoin sen teehen ja korkeintaan yhteen tavalliseen kahvikupilliseen. Tee on paatuneen kahvinjuojan suussa säälittävä korvikeliemi, sanokaa mitä sanotte. Ei sitä tee mieli ihan hirveästi kiskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että päivittäinen kofeiinin saantini on tipahtanut ehkä viidesosaan siitä, mitä se aiemmin oli. Pahin väsymys on mennyt ohi, mutta Wikipediaan kirjattuja kofeiinin vieroitusoireita ovat myös keskittymiskyvyn ja motivaation puute. Ha-haa! Oireiden pitäisi mennä ohi viimeistään 9 päivässä.

Nyt te tietenkin mietitte, että kun tee kerran on pelkästään sellaista värillistä pusikon tuoksuista vettä, niin miksi olen vaihtanut siihen?

Se taas johtuu siitä, että pian ulkomailta palattuamme sain ripulin. Sitä kesti kymmenen päivää. Siinä viimeisinä päivinä olin jo niinkin epätoivoinen, että tein, mitä tein. En tiedä, onko asioilla yhteyttä keskenään, mutta jo ensimmäisenä kahvittomana päivänä maha alkoi leppyä. Ja vaikkei tämä mitenkään kuulu teille tai internettiin, on asia vielä niin tuoreessa muistissa, että osaan yhä iloita siitä, että suolisto tuottaa taas kaikkien EU-standardien mukaista tavaraa.

Todennäköisesti koko ruikuli johtui tietenkin jostain turistipöpöstä.

Kausaaliketju voitaneen siis esittää lyhennetyssä muodossa seuraavasti:

matka etelään –> apaattinen tylsistyminen

Repikää siitä.

 

 

 

Cran Canaria. Osa 3: Touhuilua

3.1. Herkkää halkeamaa

Roque ja Carlos noutavat hotellilta. Suuntaamme Ayacatan kallioille, jossa tiedossa on jotakin pitkää. Vaihtoehtona minulle tarjotaan Roque Nublolle kakkostelemista: ”Siinä on pultit metrin välein. Sen kun vedät jatkoista.”

Jotakin pitkää puhtaasti vaiko saaren komeimmalle kivelle nouseminen, luultavimmin epäpuhtaasti tai välillä köydessä leväten? Elämä on valintoja täynnä. Valitsen kummin vain, niin kadun. Olisi pitänyt tulla tänne pariksi viikoksi ja varata enemmän aikaa kiipeilyihin.

Valitsen pitkän reitin, mutta valinnat eivät lopu siihen. Kiipeänkö mieluummin auringossa vai varjossa? Päivä on lämmin, joten ehkäpä varjossa.

(Kuva: Mistäs se nyt meneekään?)

Pienen ihmettelyn jälkeen Roque löytää haluamansa: Se menee tuosta.

Paikallinen miehistö hoitaa varmistamisen, maksavana asiakkaana saan vain kiivetä. Se on okei. Heidän välillään kommunikaatio toimii varmasti parhaiten. Roque ehdottaa kiipeävänsä köyden terävässä päässä, sitten tulen minä minä ja viimeisenä Carlos. Esitän kysymyksen, pääsenkö minäkin liidaamaan. Reitti ei ole oppaalleni erityisen tuttu, joten hän pitäisi turvallisimpana, jos saisi kulkea kärjessä koko reitin. Vilkaisen Roquen tuomaa räkkiä: puolikas kiilanippu, pari pientä heksaa ja neljä keskikokoista liikkuvaleukaista. Joo, ehkä on parasta, että hän menee edellä.
Tähän väliin kerrottakoon, että Roque on ensisijaisesti sporttimiehiä: onsight-taso parhaina päivinä 7b, muuten paras suoritus alkaa kasilla.

Reitin ensimmäinen köydenpituus sujuu isommitta kommelluksitta, ellei toisen välivarmistuksen irtoamista lasketa. Eikä sitä lasketa, sattuuhan tuota toisinaan. Pienen räkin vuoksi runnarit ovat melkoisia, mutta sehän ei ole minun ongelmani.

(Näkymä ekalta ankkurilta.)

Toisella köydenpituudella Roquen eteneminen hidastuu melkoisesti. Voisi suorastaan arvailla, että hän on joutunut pois mukavuusalueeltaan. ”Olkaapa varovaisia, tämä on aika huonoa kiveä”, hän varoittaa, ja pian kiviä alkaakin sataa. Isoimmat hurahtelevat kiltisti ohi, mutta joku pienempi sattuu ilkeästi varpaaseeni. Carlos älähtää saadessaan pikkukiven päähänsä. Vammoilta kuitenkin säästytään, ja minä olen sangen tyytyväinen siihen, että päässäni on kypärä. Roquen eteneminen on nyt niin hidasta ja kavereiden kommunikaatio sen verran sävykästä, että arvaan pakittamisenkin olevan harkinnassa. Lopulta Roque tekee poikkarin ja pääsee ständille. Espanjankielinen juttelu jatkuu hetken, ja sitten Carlos kertoo: ”Okei. Jatketaan ylös päin.”

Tarjoan kypärääni Carlosille, mutta hän ei halua sitä.

Alan vääntäytyä offarihalkeamaa ylöspäin, ja muutaman metrin päästä tajuan, mikä tässä on niin vaikeaa: otteita olisi joka puolella vaikka kuinka paljon, mutta mikään niistä ei pysy seinässä kiinni. Listan kuin listan pystyy vääntämään irti. Kaikki hajoaa käsiin. Alkaa vähän pelottaa: en erityisesti haluaisi nitistää Carlosia jollain maitotölkin kokoisella murikalla. Miten tällaista kiivetään? Jammailemalla ja stemmailemalla. Kun mistään ei voi vetää, on kalliota puristettava kokoon.

Huh huh. Carlosin jättämät runnaritkin ovat melkoiset. Kyllä on kaverilla cojones.

Pääsen ständille ehjin nahoin, ja taisin pudotella tavaraakin vähemmän kuin Roque. Hän puolestaan pahoittelee ja pyytelee anteeksi. Olisi ilmeisesti pitänyt mennä muutama metri vasemmalta. Ei syytä pahoitteluun. Eihän tässä mitään käynyt.

Carlosin kiipeämistä seuratessamme näen, miten jääkaappipakastimen kokoinen lohkore vaipuu reitiltä tyhjyyksiin. Kaunista. Sopiihan tuommoisia viimeisenä tulijan pudotella… tavallaan.

Carlos on juuri selviytynyt vaikeasta osuudesta.

Viimeiset kaksi köydenpituutta ovatkin jo vähän normaalimpaa menoa ilman erityisiä epiikin aineksia. Eteläisellä mentaliteetilla toteutettu ständityöskentely ja varmistaminen olisivat toki oma lukunsa, mutta ei niistä tässä tämän enempää. Maassa maan tavalla.

Mahdutaanhan me varmasti kuvaan molemmat?

Carlos lähestyy toppia.

Aikanamme auton luona Roque kertoo, että ovet ovat lukossa ja avaimet sisällä. Ensin nauran, kun luulen hänen heittävän huulta. Sitten näen, miten auto avataan. Jotain tällaista lienee tapahtunut tovereilleni ennenkin; sen verran nopeasti he improvisoivat työkalut ja ratkaisevat ongelman.

Kotimatkalla näen uusia maisemia: tekojärviä, metsiä, vierasta planeettaa muistuttavia rantajyrkänteitä ja yhtälailla jostakin tieteistarinasta poimitun näköisiä aivan absurdeja hotellisysteemejä.

4.1. Kävelyllä

Viimeisenä päivänä käymme leppoisalla kävelyllä sisämaassa.

5.1. Summa summarum

Onhan tuollainen Kanarian saari aika mielenkiintoinen paikka. Hotellivyöhykkeet ovat kuin tuplajättigigaruotsinlaiva. Moni näyttää viihtyvän ihan hotellien uima-altaiden ääressä aurinkoa ottaen, mistä olen noille ihmisille vähän kateellinenkin: ihan vain olemista en jotenkin osaa. Aina pitää olla tekemässä.

En kuitenkaan yhtään ihmettele sitä, että niin moni lentää Kanarialle yhä uudestaan ja uudestaan. Pelkkä valon ja lämmön synnyttämä mielihyvinvointi on varmasti aivan riittävä syy: terveysmatkailua. Sinnehän voisi vaikka muuttaa eläkeläisenä, ja ehkä jo sitä ennenkin pitää käydä uusimassa. Se Roque Nublo esimerkiksi on varmaan käytävä toppaamassa. Nettitopokin, jonka jälkikäteen löysin, sanoo että päälle johtaa jopa 6a+-tasoisia reittejä. Asumuksen voisi varata suosiolla sieltä sisämaasta, keskeltä patikointi- ja kiipeilypaikkoja…

Gran Canaria. Osa 2: Rinteitä

31.12. Roque Nublon juurelle

Patikkareissuja varten matkassa on kolme opaskirjaa: Pentti Korpelan Hiekkadyyneiltä lumihuipuille (Edita, 2006), Paddy Dillonin Walking in the Canary Islands: 2 East (Cicerone, 2002) sekä Noel Rochfordin Landscapes of Gran Canaria (5. editio, Sunflower Books). Korpelan kirja on inspiroivin, Sunflower-oppaassa on parhaat – täysin riittävät – maastokartat ja bussiyhteystiedot. Kirjojen reittiehdotukset poikkeavat toisistaan mutta menevät osin päällekkäin, ja yhteensä ne tarjoavat varsin mukavan työkalun retkien suunnitteluun.

Tässä esimerkki Korpelan elävästä mutta mahdollisesti nopeasti vanhentuvasta reittikuvauksesta: ”Ohita vasemmalta rotkon ainoa ehjä rakennus. Sen luona on peruna- ja kurpitsamaa, joulutähtiä sekä punapippuri- ja viikunapuita. Kolme kiinni kytkettyä pikkukoiraa pitää meteliä.”

Bussimatka Maspalomasista Ayacataan on niin hurja kuin vuoristobussimatkat vain voivat olla. Ensikertalaiselle on helppo luvata pelkoa ja kauhua rotkon partaalla: jännittävämpää kuin Linnanmäellä!

Nousemme Ayacatasta Roque Nublon juurelle. Lapen kanssa eteneminen on hidasta ja loppuvaiheessa vähän väsynyttä, mutta makeilla eväspatukoilla pystyy motivoimaan: ”Seuraavan saat, kun olemme puolivälissä.”). Maisemat ovat hienot ja nähtävää riittää: rinteitä, metsää, kivipilareita, luolia, jyrkänteitä ja rauhoittavia näköaloja.

(Kuvassa myös perheeni.)

Kiven juurella en voi olla katselematta ylös johtavia reittejä. Kiipeilyopas, johon olen ollut yhteydessä, sanoo, että helpoin linja olisi 6c:tä – vähän liian tiukkaa, jotta pääsisin puhtaasti ylös. Mutta entäpä, jos täällä on löysä greidaus… Hmmm…

 

2.1. Ensi kuussa

Sunnuntai on ehkä eniten odottamani päivä tällä matkalla. Olen varannut kiipeilyoppaat auttamaan vaimoni ja lapseni ylös La Primera Luna -nimistä via ferrataa (oppaat siksi, että ainakaan erään saksalaisen sivuston mukaan reitti ei ole tarpeeksi helppo aloittelijoille).

Chris ja Roque noutavat meidät hotellin aulasta ja kyydittävät rotkoon aivan reitin juurelle. Tie on kamala, maasturin korkea maavarakaan ei riitä, vaan auto ottaa kerran pohjakosketuksen. Kelivaurioita. Kaksi viikkoa sitten on kuulemma satanut.

Chris ja Roque ovat mukavia heppuja ja minä ihan onnessani: Ensimmäisen kerran elämässäni pääsen jakamaan perheeni kanssa sen kokemuksen, mitä on viettää muutama tunti korkealla seinämällä.


Reitin ilmavin paikka on puolivälissä; katon alitus reilun 60 metrin korkeudessa. Sen jälkeen vaimo onkin jo vähän päreinä ja tarvitsee pariin otteeseen yläköysiapua. Tytär kiipeää naama leveässä hymyssä, vaikka välillä kuuluukin pieniä jännittyneitä ”Apua”-äännähdyksiä. Olen molemmista erittäin ylpeä. Reitti on paitsi ilmava, tarjoaa paikoin myös fyysisiä haasteita niin, että kokonaan ilman kiipeilykokemusta (vaimoni lähtökohta) en olisi itse liikkunut yhtään mihinkään.

(Kuvassa näkyvä auto antaa mittakaavaa ja perspektiiviä.)

 

Vinkki niille, jotka aikovat itse via ferratalle: ottakaa köysi mukaan. La Primera Lunalta oli pitkiä matkoja vaijeria kadoksissa, ja niille etapeille oppaamme joutuivat fiksaamaan omat köydet.

Eräs La Primera Lunan miellyttävä piirre on, että tauot pääsee viettämään pienissä varjoisissa luolissa. Erään luolan kattoa tutkaillessani huomaan, että tämä basaltti-hiekka-murikka-sekoitushan on paikoitellen hyvinkin hataraa tavaraa: se hajoaa ohuiksi liuskeiksi kevyesti vääntämällä.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Huomenna Roquen kanssa kalliota kiipeämään!
(Jatkuu.)

Gran Canaria. Osa 1: Turistit

Keski-ikään tullessani olen havainnut, että talvet ovat muuttuneet entistä kylmemmiksi ja pimeämmiksi. Niinpä eräänä päivänä varaan perheellemme viikon reissun Gran Canarialle.

29.12. Te olette pakettimatkalla

”Matkusta Las Palmasin lentoasemalta hotelliisi nopeasti ja mukavasti”, sanottiin netistä lataamassani tiedostossa ja kerrottiin, että 70 € hintaisen kuljetuksen voi varata Aurinkomatkoista vähintään kaksi viikkoa ennen lähtöä. Päätimme mennä bussilla. Tein kotityöt hyvin ja googlailin bussin numero 66 aikataulut etukäteen. Näppärä ratkaisu, niitähän menee tunnin välein.

Myöhemmin selviää, että olisi sen tiedoston voinut tarkemminkin lukea.

Trooppinen helle. Nostelemme bagaasit hihnalta ja kävelemme lentokentän aulaan. Kas, tuossahan on Aurinkomatkojen opas, jolta voi kysyä… Nainen käskee kävelemään seuraavan oppaan luokse, josta taas seuraavan, ja tuolla ylätasanteella teidät sitten ohjataan oikeisiin busseihin. Tämäpä on tehty helpoksi, busseihinkin oikein ohjataan, ei tarvitse ajatella itse ollenkaan!

Ylätasanteella kysyn oppaalta, että mistähän se bussi numero 66 Maspalomasiin menee.
”Tuolta, tien toiselta puolelta, pysäkki on tuolla noin, tuon vihreän linjurin takana.”
”Okei, kiitti”, sanon, ja minua harmittaa. Miksi meidät ensin kävelytettiin tälle puolelle ja ylätasanteelle, jos lopulta joudumme palaamaan sinne, mistä tulimmekin? Tosi fiksu järjestely. No, näköjään melkein kaikki muut jatkavat jonnekin muualle kuin me, koska tätä paluuvirtaa ei meidän lisäksemme pahemmin ole.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Parin kymmenen minuutin päästä olemme kuitenkin bussissa ja köröttelemme hotellille. Hotellin aulassa on joukko suomalaisia kirjautumassa sisään, ja heitä avustava Aurinkomatkojen opas. Onpas tämä paimentamista, tai siis hyvää palvelua.

Lähestymme opasta, ja tämä kysyy: ”Tulitteko te tänne minun bussissani?”
”Eei.”
”Kiitos oikein kovasti. Me odottelimme teitä yli puoli tuntia ja minä olin jo aika huolissani, että mitä oikein on tapahtunut.”

Uups.

”Te olette nyt pakettimatkalla”, opas kertoo. Mikroilmeet paljastavat, että hänen mielessään olisi tilanteeseen sopivia jyrkempiäkin ilmaisuja.

Aiheutettu harmia matkaoppaalle ja muutamalle kymmenelle muulle turistille: check.

Tämä ei nyt mitenkään helpota saavuttamaan ”dialektista rauhaa itsensä ja ympäristönsä kanssa; olla ja olla olematta osa massaa”, kuten Kalle Haatanen muotoilee asian rantaloma-analyysissään (Pitkäveteisyyden filosofiaa, Atena, 2005. Mainio kirja sattui olemaan lomalukemisinani.). Loppupäivän ja osan seuraavaakin vaimoni ja minä luimistelemme mahdollisimman näkymättöminä. Tytär sen sijaan elää luonteenomaista nietzscheläistä hybristään eikä lainkaan ymmärrä, mikä meitä niin nolottaa. Sen sijaan hän ottaa satakunta valokuvaa hotellimme alueella asustelevista kissoista.

Minulle hotelli näyttäytyy tällaisena:

30.12. Aallot

Seuraavana aamuna suuntaamme rannalle.

Wohohou! Miten upeita, isoja aaltoja! Aurinko! Ihana meri! Vesikin on lämmintä. Vaimo ja tytär menevät kahlaamaan. Hetken kuluttua he tulevat häntä koipien välissä takaisin, sillä aallot paiskovat heitä päin nyrkin kokoisia ja isompiakin kiviä niin että tuntuu.

Mystikkona ymmärrän heti, että kysymyksessä on asenneongelma. Jalkoja ei tietenkään – tässäkään asiassa – tule pitää tukevasti maassa, vaan on mentävä syvälle ja lopetettava luontoa vastaan taisteleminen, tultava osaksi aallokkoa, muututtava yhdeksi kiveksi muiden joukkoon.

Saammekin lähes miehenkorkuisista aalloista paljon iloa irti. Etsimme paikan, jossa ne kohoavat mahdollisimman korkeiksi, ja uimme siellä. Huiii! Kivaa! Olemme jo lopettelemassa, kun tulee erityisen iso aalto, ja meren kuohut vievät aurinkolasit päästä sekä tyttäreltäni että minulta. Päivä pulkassa.

Nyt vain illalliselle, ja huomenna päästäänkin jo vuorille!

Kuva: Maspalomasin dyynimaisemaa.

(Jatkuu.)

Palkkatyö ja kulutus

Olin tässä päivänä muutamana taas opettamassa. Ensimmäinen päivä oli semmoista totuttelemista: uusia oppilaita ja työmaan haltuun ottoa. Päivän päätteeksi olin aika hyydyksissä. Toisena päivänä alkoi jo sujua, ja tajusin, että voisin edelleen hyvin lyhyessä ajassa laitostua koulumaailmaan. Kolmas päivä oli ekstraa: tarjolla oli myös toisen opettajan sijaistunti, ja koska olin jo alkanut viihtyä, päätin jäädä vielä hetkeksi.

Mutta palaan tuohon ensimmäisen päivän iltaan. Muistan hyvin, että väsyttäviä tai muuten raskaita päiviä tuli työmaalla vastaan aina silloin tällöin. Joissain jaksoissa jatkuvasti. Oletan, että tämä pätee useimpiin muihinkin työpaikkoihin kuin kouluihin. Työpäivä puristaa ihmisestä mehut, ja päivän päätteeksi ollaan hyydyksissä.

Ja entä sitten?

Päätin hemmotella itseäni. Olinhan jo tehnyt koko lailla paljon töitä muiden hyväksi, joten olin ansainnut jotain kivaa myös itselleni. Jotain, mikä ei enää vaatisi itseltäni paljon mitään mutta tuottaisi mielihyvää. Näiden impulssien ohjailemana ostin pari sarjakuvakirjaa. Joku muu ostaa suklaata, kolmas olutta, neljäs rauhoittavaa musiikkia tai kokonaisen viihdytysjärjestelmän.

Olennaista ostamisen aktissa on itsensä uudelleen asemoiminen antajasta saajapuolelle. Tyydytyksen hankkiminen päivänä, joka ei muuten tuntuisi tyydyttävältä. Jotta tämäkin päivä tuntuisi jonkin arvoiselta.

Olen nyt ymmärtävinäni, että palkkatyön ja kulutuksen suhde ei olekaan niin yksisuuntainen, kuin mitä olin tähän mennessä ajatellut. Ihmiset eivät ainoastaan käy töissä voidakseen kuluttaa, vaan kenties jopa yhtä suuressa määrin kuluttavat, koska käyvät töissä.

Työläis-kuluttajuus-kierteen vaihtoehtona näen arvokkaiksi koettujen, merkityksellisten ja siksi tyydytystä tuottavien töiden tekemisen. Nekin väsyttävät mutteivät samalla tavalla vaadi kompensaatiota.

Synkkää aikaa

Ulkona on pimeää ja synkkää, ja pään sisällä näyttää vähän samanlaiselta. Tämä on näitä toisinaan kohdalle tulevia epätoivon kausia.

Joskus kun sitä kovasti halusi kirjailijaksi, kuvitteli, että se riittäisi. Sen jälkeen sitä vain kirjoittelisi kirjailijuuteensa tyytyväisenä ja eläisi elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ei se ihan niin mene.

Ensinnäkin se kirjailijaksi haluaminen oli narsistinen haave. Se oli sellaista lapsellista haikailua Peter Paniksi Minäminä-maahan. Perille päästyäni rupesin tietenkin miettimään, että mitäs täällä oikeasti voi ja etenkin pitäisi tehdä. Miksi kirjoittaa?

Olen halunnut herättää ajatuksia. Voi olla, että olen väärässä, mutta minun mielestäni ajattelemisessa on paljon hyvää, etenkin kyseenalaistavassa ajattelemisessa. Löytyy uusia ulottuvuuksia. Jonkun muun mielestä uudet ulottuvuudet ovat ihan perspektiivistä, ja hauskempi on käpertyä turvalliseen koloon ja pysyä siellä. En minä sellaisesta voi varsinaisesti moittia: se on se thanatoksen houkutus.

Mutta ajatusten herättäminen tai ajattelemaan ärsyttäminen… se vaatii tietenkin sen, että joku lukee, mitä minä kirjoitan. Myönnetään, että siinä on jonkinlaisesta monologista kysymys. Aimo annos egoismia meissä kirjailijoissa täytyy olla, kun kuvittelemme jonkun seuraavan juttujamme joskus jopa satojen sivujen verran ilman suunvuoroa. Mutta kyllä minä toisaalta mielelläni antaudun dialogiinkin – mieluiten kasvotusten, kun kirjoittaminen syö niin paljon aikaa. Kirjat ovat lähinnä jonkinlaisia alustuksia kaikelle, mitä niistä sitten seuraa.

Epätoivoiseksi olon tekee, kun en usko tulleeni tai tulevani luetuksi. Kehyksen ilmestymisestä on nyt kuusi viikkoa aikaa, ja olen lukenut aiheesta tasan yhden lehtikirjoituksen. En pidä mediajulkisuutta itseisarvona, päin vastoin, mutta ilman sitä ei kukaan osaa tarttua kirjaankaan. Se on valitettava fakta.

Se yksi kirjoitus oli kyllä kaunis. Juha Seppälän kolumni viime lauantain Aamulehdessä: ”Lupaava kirjailija 40 vuoden iässä.”

Tekisi mieli lainata koko juttu, mutta se ei taitaisi olla sopivaa.

”Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle”, Seppälä kirjoittaa, ja olen tietenkin täydestä sydämestäni samaa mieltä. Hyvää mieltä herättävät myös seuraavat sanat: ”Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen urbaani tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.”

Kirjani muotoa Seppälä pitää turhan tiiviinä. Syynä ei kuitenkaan ole ollut kiire sen paremmin kuin lastenkirjallisuudesta omaksuttu niukkuuskaan, vaan arvioni siitä, millaista olisi lukea epätavallisehkoon muotoon rakennettua teosta. Ajattelin, ettei sen välttämättä tarvitsisi olla järin paksu vaan mieluummin ulkoisesti kevyt ja siksi helposti lähestyttävä. Editointivaiheessa kirja lyheni kymmenillä sivuilla.

Näillä mennään.

Sen voin paljastaa, että seuraava romaanini on kyllä muodoltaan vähän perinteisempi ja rauhallisempi. Ei tosin ilmesty vielä huomenna.