Gran Canaria. Osa 1: Turistit

Keski-ikään tullessani olen havainnut, että talvet ovat muuttuneet entistä kylmemmiksi ja pimeämmiksi. Niinpä eräänä päivänä varaan perheellemme viikon reissun Gran Canarialle.

29.12. Te olette pakettimatkalla

”Matkusta Las Palmasin lentoasemalta hotelliisi nopeasti ja mukavasti”, sanottiin netistä lataamassani tiedostossa ja kerrottiin, että 70 € hintaisen kuljetuksen voi varata Aurinkomatkoista vähintään kaksi viikkoa ennen lähtöä. Päätimme mennä bussilla. Tein kotityöt hyvin ja googlailin bussin numero 66 aikataulut etukäteen. Näppärä ratkaisu, niitähän menee tunnin välein.

Myöhemmin selviää, että olisi sen tiedoston voinut tarkemminkin lukea.

Trooppinen helle. Nostelemme bagaasit hihnalta ja kävelemme lentokentän aulaan. Kas, tuossahan on Aurinkomatkojen opas, jolta voi kysyä… Nainen käskee kävelemään seuraavan oppaan luokse, josta taas seuraavan, ja tuolla ylätasanteella teidät sitten ohjataan oikeisiin busseihin. Tämäpä on tehty helpoksi, busseihinkin oikein ohjataan, ei tarvitse ajatella itse ollenkaan!

Ylätasanteella kysyn oppaalta, että mistähän se bussi numero 66 Maspalomasiin menee.
”Tuolta, tien toiselta puolelta, pysäkki on tuolla noin, tuon vihreän linjurin takana.”
”Okei, kiitti”, sanon, ja minua harmittaa. Miksi meidät ensin kävelytettiin tälle puolelle ja ylätasanteelle, jos lopulta joudumme palaamaan sinne, mistä tulimmekin? Tosi fiksu järjestely. No, näköjään melkein kaikki muut jatkavat jonnekin muualle kuin me, koska tätä paluuvirtaa ei meidän lisäksemme pahemmin ole.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Parin kymmenen minuutin päästä olemme kuitenkin bussissa ja köröttelemme hotellille. Hotellin aulassa on joukko suomalaisia kirjautumassa sisään, ja heitä avustava Aurinkomatkojen opas. Onpas tämä paimentamista, tai siis hyvää palvelua.

Lähestymme opasta, ja tämä kysyy: ”Tulitteko te tänne minun bussissani?”
”Eei.”
”Kiitos oikein kovasti. Me odottelimme teitä yli puoli tuntia ja minä olin jo aika huolissani, että mitä oikein on tapahtunut.”

Uups.

”Te olette nyt pakettimatkalla”, opas kertoo. Mikroilmeet paljastavat, että hänen mielessään olisi tilanteeseen sopivia jyrkempiäkin ilmaisuja.

Aiheutettu harmia matkaoppaalle ja muutamalle kymmenelle muulle turistille: check.

Tämä ei nyt mitenkään helpota saavuttamaan ”dialektista rauhaa itsensä ja ympäristönsä kanssa; olla ja olla olematta osa massaa”, kuten Kalle Haatanen muotoilee asian rantaloma-analyysissään (Pitkäveteisyyden filosofiaa, Atena, 2005. Mainio kirja sattui olemaan lomalukemisinani.). Loppupäivän ja osan seuraavaakin vaimoni ja minä luimistelemme mahdollisimman näkymättöminä. Tytär sen sijaan elää luonteenomaista nietzscheläistä hybristään eikä lainkaan ymmärrä, mikä meitä niin nolottaa. Sen sijaan hän ottaa satakunta valokuvaa hotellimme alueella asustelevista kissoista.

Minulle hotelli näyttäytyy tällaisena:

30.12. Aallot

Seuraavana aamuna suuntaamme rannalle.

Wohohou! Miten upeita, isoja aaltoja! Aurinko! Ihana meri! Vesikin on lämmintä. Vaimo ja tytär menevät kahlaamaan. Hetken kuluttua he tulevat häntä koipien välissä takaisin, sillä aallot paiskovat heitä päin nyrkin kokoisia ja isompiakin kiviä niin että tuntuu.

Mystikkona ymmärrän heti, että kysymyksessä on asenneongelma. Jalkoja ei tietenkään – tässäkään asiassa – tule pitää tukevasti maassa, vaan on mentävä syvälle ja lopetettava luontoa vastaan taisteleminen, tultava osaksi aallokkoa, muututtava yhdeksi kiveksi muiden joukkoon.

Saammekin lähes miehenkorkuisista aalloista paljon iloa irti. Etsimme paikan, jossa ne kohoavat mahdollisimman korkeiksi, ja uimme siellä. Huiii! Kivaa! Olemme jo lopettelemassa, kun tulee erityisen iso aalto, ja meren kuohut vievät aurinkolasit päästä sekä tyttäreltäni että minulta. Päivä pulkassa.

Nyt vain illalliselle, ja huomenna päästäänkin jo vuorille!

Kuva: Maspalomasin dyynimaisemaa.

(Jatkuu.)

Ei pelkästä metatekstistä

Olin suunnitellut kirjoittavani jotakin seuraavanlaista:

”Tänä viikonloppuna kirjallisuusväki suuntaa sankoin joukoin Messilään puhumaan kirjoituksista. Siellä sitä palvotaan henkeä. Ja täällä ruumista. Jos on ihan pakko valita tekstin ja kehon välillä, valitsen kehon. Ei ihminen elä pelkästä metatekstistä. Sambaa! Kiipeilyä! Aurinkoa! Naimista! Syömistä!”

Ajattelin liittää kirjoitukseen näitä lauantaisia kuvia:

P6130002

P6130026

P6130013

P6130043

Tänään sitten selvisi, ettei se kirjailijakokous mikään viikonloppujuttu olekaan, vaan alkaa vasta nyt. Kukaan ei ole joutunut valitsemaan aurinkoisen kehopäivän ja henkevyyksien välillä. Meni sitten siltäkin blogikirjoitukselta pohja pois.

Jos sitä oli koskaan ollut.