Gran Canaria. Osa 2: Rinteitä

31.12. Roque Nublon juurelle

Patikkareissuja varten matkassa on kolme opaskirjaa: Pentti Korpelan Hiekkadyyneiltä lumihuipuille (Edita, 2006), Paddy Dillonin Walking in the Canary Islands: 2 East (Cicerone, 2002) sekä Noel Rochfordin Landscapes of Gran Canaria (5. editio, Sunflower Books). Korpelan kirja on inspiroivin, Sunflower-oppaassa on parhaat – täysin riittävät – maastokartat ja bussiyhteystiedot. Kirjojen reittiehdotukset poikkeavat toisistaan mutta menevät osin päällekkäin, ja yhteensä ne tarjoavat varsin mukavan työkalun retkien suunnitteluun.

Tässä esimerkki Korpelan elävästä mutta mahdollisesti nopeasti vanhentuvasta reittikuvauksesta: ”Ohita vasemmalta rotkon ainoa ehjä rakennus. Sen luona on peruna- ja kurpitsamaa, joulutähtiä sekä punapippuri- ja viikunapuita. Kolme kiinni kytkettyä pikkukoiraa pitää meteliä.”

Bussimatka Maspalomasista Ayacataan on niin hurja kuin vuoristobussimatkat vain voivat olla. Ensikertalaiselle on helppo luvata pelkoa ja kauhua rotkon partaalla: jännittävämpää kuin Linnanmäellä!

Nousemme Ayacatasta Roque Nublon juurelle. Lapen kanssa eteneminen on hidasta ja loppuvaiheessa vähän väsynyttä, mutta makeilla eväspatukoilla pystyy motivoimaan: ”Seuraavan saat, kun olemme puolivälissä.”). Maisemat ovat hienot ja nähtävää riittää: rinteitä, metsää, kivipilareita, luolia, jyrkänteitä ja rauhoittavia näköaloja.

(Kuvassa myös perheeni.)

Kiven juurella en voi olla katselematta ylös johtavia reittejä. Kiipeilyopas, johon olen ollut yhteydessä, sanoo, että helpoin linja olisi 6c:tä – vähän liian tiukkaa, jotta pääsisin puhtaasti ylös. Mutta entäpä, jos täällä on löysä greidaus… Hmmm…

 

2.1. Ensi kuussa

Sunnuntai on ehkä eniten odottamani päivä tällä matkalla. Olen varannut kiipeilyoppaat auttamaan vaimoni ja lapseni ylös La Primera Luna -nimistä via ferrataa (oppaat siksi, että ainakaan erään saksalaisen sivuston mukaan reitti ei ole tarpeeksi helppo aloittelijoille).

Chris ja Roque noutavat meidät hotellin aulasta ja kyydittävät rotkoon aivan reitin juurelle. Tie on kamala, maasturin korkea maavarakaan ei riitä, vaan auto ottaa kerran pohjakosketuksen. Kelivaurioita. Kaksi viikkoa sitten on kuulemma satanut.

Chris ja Roque ovat mukavia heppuja ja minä ihan onnessani: Ensimmäisen kerran elämässäni pääsen jakamaan perheeni kanssa sen kokemuksen, mitä on viettää muutama tunti korkealla seinämällä.

Reitin ilmavin paikka on puolivälissä; katon alitus reilun 60 metrin korkeudessa. Sen jälkeen vaimo onkin jo vähän päreinä ja tarvitsee pariin otteeseen yläköysiapua. Tytär kiipeää naama leveässä hymyssä, vaikka välillä kuuluukin pieniä jännittyneitä ”Apua”-äännähdyksiä. Olen molemmista erittäin ylpeä. Reitti on paitsi ilmava, tarjoaa paikoin myös fyysisiä haasteita niin, että kokonaan ilman kiipeilykokemusta (vaimoni lähtökohta) en olisi itse liikkunut yhtään mihinkään.

(Kuvassa näkyvä auto antaa mittakaavaa ja perspektiiviä.)

 

Vinkki niille, jotka aikovat itse via ferratalle: ottakaa köysi mukaan. La Primera Lunalta oli pitkiä matkoja vaijeria kadoksissa, ja niille etapeille oppaamme joutuivat fiksaamaan omat köydet.

Eräs La Primera Lunan miellyttävä piirre on, että tauot pääsee viettämään pienissä varjoisissa luolissa. Erään luolan kattoa tutkaillessani huomaan, että tämä basaltti-hiekka-murikka-sekoitushan on paikoitellen hyvinkin hataraa tavaraa: se hajoaa ohuiksi liuskeiksi kevyesti vääntämällä.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Huomenna Roquen kanssa kalliota kiipeämään!
(Jatkuu.)