Kategoria: Elämääni

Kitsch ja Ikuisuus

Olemme varmasti kaikki joskus törmänneet Milan Kunderan ajatukseen, jonka mukaan ”kitsch on paskan absoluuttinen negaatio.”

Kunderan tapaan käsitetty kitsch on siis yhtenevä platonilaisen hyvien ja puhtaiden ideoiden todellisuuden kanssa, josta lika ja saasta puuttuvat (ks. esim. Platon: Parmenides).

Eräänä kitschin ilmentymänä voimme tarkastella vaikkapa Disney-piirrettyjä. Niissä ihmiset, erityisesti päähenkilöt, ovat kauniita ja täydellisiä. He eivät käy huussissa. He ovat hoikkia ja terveitä, ihohuokosia vailla. Hyvä ja paha ovat konkreettisia ja selkeitä ideoita, ja vieläpä niin, että platonistisessa disneytodellisuudessa rakkaus, uutteruus, nöyryys ja rohkeus kukoistavat pahan kadotessa lopulta olemattomiin. Disney-kitschissä maailma on ideaalinen, sellainen kuin sen pitäisi olla.

Monet – minä mukaanluettuna – kokevat suuria tunteita ja liikutuksen hetkiä Leijonakuningasta, Liloa ja Stitchiä tai Pientä merenneitoa katsellessaan. Eräs koetuista tunteista on viiltävä kauneuden ja hyvyyden kaipuu: miksi minun todellisuuteni ei voi olla tuollainen?

Näiden ajatusten kautta luulen sekulaarinakin ihmisenä ymmärtäväni, mistä jotkut uskovaiset puhuvat puhuessaan jopa tuskaisasta taivaskaipuustaan. Se on sitä, mitä minä tunnen piirrettyjä katsellessani.

Päivän luontoelämys

Tytär soitti ja kysyi, haluanko nähdä naapurin pihassa olevan kyyn. Tietenkin halusin. En nimittäin koskaan lapsena nähnyt yhtäkään luonnonvaraista käärmettä. Aikuisena olen nähnyt niitä senkin edestä, mutta jotenkin käärmeen kohtaaminen tuntuu edelleen aivan erityistapaukselta.

Kaikkein hienointa oli kerran Sveitsissä, kun olin patikoimassa kaverini kanssa erästä vuorta kohti. (Anteeksi, jos olette kuulleet tämän ennenkin.) Idylliset vuoristoniityt vihersivät ja ilmassa oli aurinkorasvan tuoksua, kun päätin yllättäen poiketa polun sivuun kakalle. Etsin hyvän paikan ison kiven takaa, vedin housut kinttuihin ja kyykistyin. Takapuolen alta alkoi kuulua kiukkuista sähinää. Kaksi jalkojeni välissä olevaa kyytä koki – aiheellisesti – tilanteen hieman uhkaavaksi. Nostin housut ylös, astuin pari askelta kauemmas, ja taas jaloissani sihisi. Käärmeitä olikin aika monta. Jouduin sitten etsimään ihan uuden kakkapaikan.

Mutta takaisin tähän päivään. Paikalle päästyäni sain kuulla tyttölaumalta, että käärme oli mennyt kiven alle piiloon. Lapset suhtautuivat tilanteeseen ihailtavalla tavalla: pitivät kivenkoloon kunnioittavaa parin metrin etäisyyttä ilman vihaa, paniikkia tai muuta sekoilua.

Odottelimme hissukseen, että käärme tulisi taas näkyville. Ja tulihan se.

Ensin ajattelin, että otetaan valokuva ja jätetään se sitten rauhaan. Nopeasti alkoi kuitenkin hahmottua, että käärme oli eksynyt vähän pahaan paikkaan. Täällä kerrostalojen keskellä sen elinajanodote olisi korkeintaan tunteja, etenkin kun sana elukasta oli lähtenyt leviämään hurjalla vauhdilla.

Toteutimme Lauran isän kanssa pakkosiirron metsään. Huh huh. Käärmeethän ovat leppoisia ja varsin harmittomia eläimiä, mutta kyllä rauhallisestakin kaverista kuoriutuu kiukkuinen taistelija, kun se muutamaan kertaan kaivetaan kolostaan esille ja vieläpä ronkitaan risuilla ämpäriin.

Nyt tuntuu ihan partiolaiselta.

Haastatteluja

Uusimmassa KirjaIN-lehdessä haastatellaan minua uusälyttömyyden tiimoilta. Juttu löytyy myös toimittajan, Rita Dahlin blogista. Painavaa asiaa.

Tänään minua taas tentataan muumifilosofiasta. Narinkkatorilla, klo 18:15. Sääkin suosii, tulkaa moikkaamaan.

Kirjaa ja ruusua kaikille!

Roinasta

Laura Koljonen herätti nettikeskustelua lastenhuoneen tavararämeestä. Tuttu juttu. Leluja on meidänkin taloudessamme melkein yhtä paljon kuin kirjoja, mutta toisin kuin kirjat, lelut eivät asetu siististi ja kompaktisti yhtään mihinkään. Ja kohta on taas tyttären synttärikemut ja talo entistä täydempänä.

Kahden ensimmäisen vuoden ajan tilanne pysyi kivasti hallinnassa: lelut mahtuivat pariin rottinkikoriin. Sveitsin-vuosina aloitettiin alamäki. Tunnustan heti, että vika oli paljolti minussa. Sadepäivinä kolmevuotiaan kanssa kotiin suljettu minä ei kestänyt ilman vaihtelevia virikkeitä, vaan hankki yhteisen laatuajan kuluksi melkoisen kasan legoja ja palapelejä.

No, viimeisten kolmen vuoden aikana olemme itse hankkineet taloon hyvin vähän leikkikaluja. Onhan täällä muutakin elämää. Mutta silti niitä tulee ja tulee. Toissa vuonna tuli niitä Baby, Burn! -juttuja, viime vuonna vuonna lemmikkieläinkauppa poikineen, ja viime aikoina Hello Kitty -kamaa. Ei siinä mitään, sitä kaikkeahan lapsi kovasti toivoo. Mutta kun sitä kaikkea kertyy jotenkin aivan käsittämättömiä määriä.

Lelut ovat sitäpaitsi indoktrinaation väline. Fröbel tai muu vastaava kasvatusguru keksi, että lasten on saatava sellaisia leluja, joilla on jokin tietty kasvattava käyttötapa. Leluissa on toimintoja (pahimmassa tapauksessa ne leikkivät lapsen puolesta), ja niitä kuuluu käyttää suunnitellulla tavalla, niin lapsesta kasvaa mallikansalainen. Pehmoeläimiä ei esimerkiksi saa silpoa, vaan niitä kuuluu hoivata. Leikkipuhelin puolestaan on tarkoitettu siihen, että sillä oltaisiin puhuvinaan, ja siihen, että siitä tulee ärsyttäviä ääniä. LPS-hamsterit taas on tarkoitettu siihen, että lapsi oppisi jo varhaisessa vaiheessa hamstraamaan ja kilpailemaan tavaran määrällä ja sitten aikanaan menestyisi hölmöläisten maailmassa.

Useimmat lelut ovat vaikkapa kiveen tai risuun verrattuna aika typeriä juttuja.

Muistan vielä toisenlaiset ajat. Ala-asteella opettajamme antoi kuluttajakasvatusta ja puhui kestohyödykkeiden puolesta: parempi ostaa jotakin kestävää kuin vaikkapa jotain hyvän makuista, josta ei kohta ole mitään jäljellä.

Kyseenalaista juttua nykyisestä näkökulmasta katsottuna. Kuka kestää kaiken kestävän?

Olen yrittänyt näyttää hyvää esimerkkiä (no, okei, en minä niinkään roolimallina olemista ole ajatellut, vaan olen toiminut puhtaasti itsekkäistä ja välittömistä syistä: en yleisellä tasolla pidä tavarasta) ja roudata esimerkiksi kirjoja eteenpäin. Eilenkin vein kassillisen. Osa kelpasi antikvariaattiin, osan sujautin vaivihkaa Kampin Suutarin edessä olevaan kirjankierrätyshyllyyn. Se on tässä kartassa tuolla oikeassa laidassa, vihreän info-merkin yläpuolella. Ja kun juhlimme omia synttäreitäni pari kuukautta sitten, yritimme sellaiseen Tolkien-tyyliin jakaa lahjoja vieraille. Meillä oli ovensuussa laatikollinen kirjoja ja lastenvaatteita ja jotain muuta hyväkuntoista ja periaatteessa käyttökelpoista, mitä sai lähtiessään ottaa mukaansa. Mutta kuka nykyaikana tavaraa kaipaa? Parista DVD-levystä pääsimme eroon, muu kama ei kelvannut edes humalaisille.

Esimerkkini on sitä paitsi mennyt hukkaan. Tyttö ei raaski luopua juuri mistään.

Tapasin muuten taannoin Tommi Melenderin, joka toimii samalla lailla kuin minäkin: saattaa antaa kirjoja läheisillee mutta signeeraa niitä ainoastaan pyynnöstä. Hänen havaintonsa mukaan erityisesti kollegamme eivät signeerauksia pyytele. Ovat ehkä niin köyhiä, että joutuvat viemään kirjoja divariin. Saattaa myös olla, että meidän kirjailijoiden suhde kirjoihin on vähemmän fetisistinen kuin tietyntyyppisten kirjallisuusharrastajien: luettavaksihan ne on kirjoitettu eikä haudottavaksi, ja kierto on kirjalle vain hyväksi. Aika harvoja niistä kuitenkaan kahta kertaa lukee. Mutta tokihan kirjailijaystävän signeeraus on hyvä juttu.

Mutta jos vielä palaan näihin lasten tavaroihin. Ja erityisesti synttäreihin. Seuraa kullanarvoinen vinkki! Joskus viime vuonna keskustelin ongelmasta erään tuttuni kanssa, ja hän kertoi, että heidän perheessään on kehitelty erilaisia immateriaalilahjoja. Lahjakorttiin on esimerkiksi kirjattu öljyvärimaalausta heidän kotonaan. Ja vastaanottajat ovat olleet tyytyväisiä. Mekin aloimme soveltaa: viemme yhä harvemmin lapsille tavaraa. Sen sijaan askartelemme-paskartelemme lahjakortteja, joissa lupaamme esimerkiksi leffareissua tai käyntiä jossain muussa kiinnostavassa paikassa. Palaute on ollut innostavaa, ja tapa näyttää leviävän nopeasti. Ja mikä hauskinta: myös monet lapset näyttävät arvostavan viihdyttäviä palveluita enemmän kuin tavaraa.

Jäätikkövaelluksella – Helsingissä

Kun lehdessä kerrottiin 26 metriä korkeasta lumikasasta, alkoivat aivoni raksuttaa: sehän on niin korkea, että se voi vaikka jäätiköityä! (Kun lunta pakkautuu runsaat 15 metriä paksuksi kerrokseksi, muuttuu lumi- tai jääpeitteen alaosa paineen vaikutuksesta notkeaksi ja alkaa hitaasti virrata.) Pakko käydä katsomassa.

Ystäväni Jarkko Lindblad oli helposti puhuttavissa tutkimusmatkalle, ja niinpä me tänään löysimme itsemme itsemme ja lumikasamme Maununnevasta.

Siinä se on. (Klikkaamalla kuvaa saat sen näkymään isompana.)

Ensimmäinen kerta, kun näen lumivyörytuhoja Etelä-Suomessa. Tai saattavathan ne olla kaivurinkin tekosia. Kuvan (c) Jarkko Lindblad

Ylös! Korkeammalle!

Jarkko Lumikasan etelähuipulla klo 11:25.

Kasan etelä- ja pohjoishuippujen välistä kulkevalla tiellä näkyy ihan oikea railo! Jää allamme on kuin onkin liikkeessä.

Ympäristö muistuttaa suuresti alppijäätikköjä. Surrealistinen tunnelma saa minut enemmän kuin innostumaan. Kuvan (c) Jarkko Lindblad

Jos minulta kysyttäisiin, tämä ylevä paikka määrättäisiin suojelukohteeksi. Siihen pitäisi tuoda aina vain lisää lunta, niin ettei se koskaan pääsisi sulamaan, ja korkeuttakin sille voisi teettää vielä toisen mokoman.

Kiipeilypiireissä on tapana harmitella, ettei Suomessa ole vuoria. Nyt on, pienen hetken. Tai no, jos ei vuori, niin jäätikkövaelluspaikka kuitenkin.

Pohjoishuippu, klo 12:07. Kuvan (c) Jarkko Lindblad

Suosittelen Maununnevan lumenkaatopaikkaa kaikille lähiseudun retkeilijöille. Yhtään liioittelematta: todella hottia, hienointa juuri nyt! Vierailu kannattaa toteuttaa mahdollisimman pian, sillä tämä, kuten monet isommatkin jäätiköt, on katoava luonnonvara.

Tutkimusmatkailusta

Kielellisissä kysymyksissä kannatan moninaisuutta ja kaikkien pienten kielten, erityisesti suomen, ylläpitämistä ja puolustamista. Mikäli ette ole sattuneet huomaamaan. Niinpä olenkin himppasen ärsyyntynyt urban exploration -termistä. Se on pitänyt tuoda Amerikasta asti kuvaamaan toimintaa, jota on varmasti harrastettu kaikkialla maailmassa aivan kotoperäisesti.

No, eivätpä psykomaantiede ja derivointikaan ole aivan fennomaanisia ilmaisuja, mikä saman tien häpeäkseni todettakoon. Ja nyt, kun asiaa alan pyöritellä, ovat urban exploration ja derivointi kenties sittenkin suorastaan tarpeellisia ilmaisuja.

Kotoperäinen tutkimusmatkailumme on nimittäin suurimmalta osin ollut vailla jatkuvuutta ja perinnettä. Se on syntynyt yksilöiden välittömästä ja impulsiivisesta uteliaisuudesta: pikkulapset ovat kurahaalareissaan tonkineet kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit. Katoille kiipeily syntyy nuorelta ihmiseltä ihan luonnostaan. Hylätyt tehtaat ja autiotalot kutsuvat uumeniinsa jokaista tervettä sielua.

(No, kyllähän mekin hieman hahmottelimme epävirallista underground-kerhoa maanalaisten paikkojen ympärille, mutta homma meni sitten puihin, niin kuin meni.)

UE näyttäisi olevan suoraa jatketta tälle spontaanille tutkimusmatkailulle. Ilmiön nimeämisen selkeänä etuna on jonkinlaisen perinteen muodostuminen. Toiminnan mieltäminen harrastukseksi, sen sijaan että vain satunnaisesti kävisi hiipparoimassa ympäriinsä, pitää mielenkiintoa yllä ja tutkaimet höröllä. Tutkimusmatkoja tullee tehneeksi enemmän.

Psykomaantiede ja derivointi taas kytkeytyvät sellaisten eurooppalaisten liikkeiden kuin dada, surrealismi ja lettrismi perintöihin. Kohteina ovat olleet kummallisten paikkojen lisäksi arkiset ympäristöt, joissa on suoritettu erilaisia näkökulmanvaihdoksia ja eksymisen mielentiloja, jotka ovat avanneet harhailijan mieltä ympäristölleen. Toiminnan lähtökohdat ovat siis ainakin näennäisen älyllisesti muotoiltuja.

Tutkimusmatkailun psyykkiset vaikutukset ovat kieltämättä kivoja. Ovatpa lähtökohdat tai tavoitteet mitä tahansa, on Vyöhykkeeltä palaava matkailija toisin virittynyt kuin suorien ja tuttujen teiden kulkija. Virittynyt tutkimusmatkailija näkee arkisillakin kaduilla paljon sellaista mielenkiintoista, mitä ei samassa paikassa muuten näe.

Kytkeytyypä tutkimusmatkailija mihin tahansa perinteeseen, on hän omassa elämässään haastanut eräitä yhteiskunnan normeja: tiet ja paikat eivät ole päämäärien tavoittelemista varten. Ne ovat kiehtovia itsessään. Tutkimusmatkailija ei katso putkinäköisesti eteenpäin vaan etsii alati mahdollisia sivupolkuja, kaupunkiemme käymättömiä korpimaita.

Kuvamateriaali on toissaperjantain runonhakumatkaltamme Helsingin keskustassa.

Täällä taas

Kävin Rjukanissa Suskin, Annamarin ja Elisan kanssa. Hyvä reissu. Naisseurassa suoritus- ja kilpailupaineet olivat melko alhaisella tasolla, ja niinpä kiipeily toteutettiinkin lähes kokonaan mukavuusalueella (WI3). Vaikutti asiaan sääkin: alueella vallitsi osapuilleen 15 asteen pakkanen joka päivä, joten jää oli kovahkoa ja lohkeilevaa, eikä retkiä tai hermoja tehnyt mieli venyttää ihan äärettömiin.

Menomatkalla oli kylmää ja lumista, ja laiva pysähtyi jo pati tuntia Helsingistä lähdettyään. Väylä oli ilmeisesti vähän tukossa, mutta kohta paikalle tulikin jäänmurtaja Sisu tietä auraamaan. Hieno kone!

(Näet kuvat täysikokoisina, kun klikkaat niitä.)

Lauantaina autoiltiin pitkään. Aikaa tapettiin jopa kyseenalaisin keinoin.

Annamari uppoutuu ruotsalaisen prinsessalehden glamoröösiin maailmaan.

Sunnuntaiksi säätiedotus lupaa sairaan kylmää mutta seuraaviksi päiviksi leudompaa. Suski ja minä päätämme pitää heti aikatauluihin budjetoimamme laskupäivän. Annamari ja Elisa eivät sen sijaan palelemista pelkää vaan kiipeävät Bølgenin. Kaikilla on kivaa! Tuota Bølgeniä minäkin voin viimevuotisten muistojeni perusteella suositella kaikille, jotka haluavat hienoja jääkokemuksia suht’helpossa maastossa.

Suski Gaustablikkillä.

Maanantaina on yhtä kylmä kuin sunnuntainakin, mutta lepopäiväkortti on jo pelattu. Annamari ja minä kiipeämme Fabrikkfossenin. Reitti on merkitty topoon 7 köydenpituuden mittaiseksi. Olisikohan se jotain 300 metriä? Vaikea sanoa, koska viisi ekaa kp:tä kiipeämme yhtäaikaisesti ja pitchaamme vain kaksi viimeistä, niin että saamme nousun suoritettua 3,5 tuntiin. Ei ongelmia, alaskin pääsemme hyvissä ajoin. Pohkeissa kyllä tuntuu. Sillä aikaa Suski ja Elisa ovat rimpuilleet Krokanin alueella jotain nelosta.
Annamari Fabrikkfossenin toiseksi viimeisellä köydenpituudella.

Säätiedote lupaa tiistaiksi leudompaa, mutta kuinka se nyt taas on aamulla -17 astetta? Mukavuudenhaluisina ihmisinä suuntaamme koko jengi alarotkolle vähän lyhemmille reiteille. Annamari ja minä kiipeämme Knertenin ja LP-platan, Suski ja Elisa LP-platan ja Lillebrorin.

Annamari LP-platan alkupäässä.

Elisa Lillebrorin puolivälissä.

Annamarin reppu: Kun pakkaa ajatuksella, kaikki tarvittava löytyy sitten reitillä.

Keskiviikkona mittari näyttää -20:ta, kun heitämme Annamarin ja Elisan lähestymistrekin alkuun Mæliin. Suskilla ja mulla on edessä aika kevyt päivä, kaksi kp:tä pitkä Plaster på Såret siellä Bølgenin vieressä, joten voimme mennä vielä hetkiseksi majalle katselemaan jäätanssia ja odottelemaan lämpötilan nousua edes parilla asteella.
To Menn og et Foster (WI4), Bølgen (WI3), Plaster på Såret (WI3).

Kun sitten aikanamme kahlaamme haarovälejämme myöten puuterissa ja huomaamme, että lyhyt lähestyminen kestääkin kokonaisen tunnin, ja kun Suskin paleltumat varpaissa vaativat kenkien avaamista ensimmäisen köydenpituuden jälkeen, ja kun kaksi ensimmäistä ihan tappiin asti vedettyä 60-metristä kp:tä eivät vielä johda lähellekään reitin loppua, alkaa näyttää siltä, että päivästä tulee ennakolta arvelemaamme pidempi. Niin kuin tulikin. Ehkä koko reissun paras päivä, juuri siksi, että ei ollut liian kevyttä. Mitä jääkiipeilyä se sellainen olisi, jossa ei koskaan tulisi sitä tunnetta, että olisinpa jo tuolla alhaalla?

Tästä reitti alkaa. Kuvan (c) Susanna Kaisla

Suski ankkuripaikalla. 60 metriä kiivetty, 100 jäljellä.

Mutta ei siitä mitään sen isompia epiikkejä silti muodostunut. Laskeuduimme hämärässä ja pääsimme autolle juuri sopivasti illan pimetessä. Ja reittikin oli aivan sikahieno: tasaisen tiukkaa kolmosta koko matka, hyvää jäätä leveästi.

Toinen köysistö oli kiivennyt Mælissä Isroserin, ja ilmeisesti heilläkin oli ollut aivan älyttömän hienoa.

Joskus kaikki vain menee ihan kohdalleen.

Vasemmistolaisesta taiteesta

Kuvataiteilija, tutkija ja kuraattori Mikko Ijäs kirjoitti tämän päivän Hesarin yleisönosastolle kirjoituksen, jonka käytännöllisessä ajattelussa oli paljon kannattamaani asiaa, mutta jonka taustateoretisoinnit menivät ehkä hivenen metsään.

Kysymys koski taiteen vasemmistoistuneisuutta.

Ijäs osoitti vasemmisto-oikeisto-jaon historiallisen taustan: jossakin Ranskan vallankumouksessa vasemmisto ajoi tasavaltalaisuutta ja vastusti vanhaa valtaa. Oikeiston tehtävä oli konservatiivinen (=säilyttävä).

Vuosisatojen ajan rajalinjat on nähty melko yhtenäisenä: konservatiivinen oikeisto on pyrkinyt säilyttämään niin valta-asetelmia kuin tapakulttuuriakin, samalla kun vasemmisto on pyrkinyt näitä romuttamaan. Yhtä asiaa on kuitenkin harvoin huomattu: se, mitä oikeisto on pyrkinyt säilyttämään, on ollut eri aikoina eri asioita, ja niinpä tämän hetken oikeisto kannattaakin jotain aivan muuta kuin mitä Ranskan ensimmäisen vallankumouksen oikeisto kannatti.

Tätä ei huomannut Ijäskään kirjoittaessaan:

Vasemmiston ideologiaan on usein liitetty oikeudenmukaisuus, ihmisten välinen tasa-arvo ja julkisten palveluiden tärkeys. Kirkon ja oikeistolaisuuden ideologiat kulkevat hyvin pitkälti käsi kädessä, kun taas vasemmistolaisuuden ja darwinismin ajatukset ovat samansuuntaiset.

Jos lainkaan pysähdymme kuuntelemaan kirkkomme piispojen julkilausumia, huomaamme, että ne ajavat nimenomaan oikeudenmukaisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa (poislukien kirkon himppasen kieroutunut seksuaalietiikka). Tästä oikeistolainen yritystoiminta on usein piispoja moittinutkin. Kirkko on nykyään yksi näkyvimmistä vasemmistolaisista instituutioista tässä maassa.

On myös vaikea kuvitella, miten darwinismi kytkeytyy yhteen tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Darwinismi kun on perustaltaan nihilistinen tieteellinen teoria. (Tai no, toki ihmiset ovat luonnontieteen edessä tasa-arvoisia: darwinismissa kenen tahansa ihmisen arvo on tasan nolla, eikä oikeudenmukaisuus lainkaan kuulu sen alla käytävään keskusteluun.) Sen sijaan darwinistinen ajattelu hallitsee oikeistolaista taloustiedettä, jonka mukaan elinkelpoisimpia järjestelmiä kehittyy kilpailun kautta, jossa parhaat pärjäävät ja heikoimmat katoavat.

Mielenkiintoisella tavalla (post)moderni vasemmisto onkin ottanut itselleen konservatiivisen tehtävän: ihmisten välisen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja julkisten palveluiden säilyttämisen maailmassa, jota (post)moderni oikeisto on viemässä nihilistisen, persoonattoman ja välinpitämättömän  rahatalouden käsiin.

Mikä tekee vasemmisto-oikeisto -puheen tässä tilanteessa enää mahdolliseksi?

Valta. Valtarakennelmien suhteen vasemmisto on edelleen oppositiossa, oikeisto säilyttävässä asemassa. (Käsitteiden selventämiseksi huomautettakoon, että Neuvostoliitossa vanhan linjan kommunistit olivat oikeistoa ja uudistusmieliset vasemmistoa.)

Entä mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa?

Tunnustan kirjailijana Sartren ajatuksen omakseni: kirjallisuuden tehtävä on olla kriittistä suhteessa suhteessa vallitseviin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kirjallisuuden tehtävä on sanoa: ei. Tässä suhteessa kysymys on nimenomaan vasemmistolaisuudesta – puoluerajoista ja taustateorioista piittaamatta.

Tunnustan Heideggerin ajatuksen taiteesta tapahtumana, jossa teos avaa kokijalle jotakin uutta ja hämmentävää, saa tämän näkemään olemisensa uudessa valossa. Tämä uuden haasteen tuominen sinne, mitä on pidetty entuudestaan vakaana ja totena, on myös vasemmistolaisuuden alkuperäistä toiminta-aluetta.

Tunnistan itsenin Unabomberin nykyaikaisen vasemmiston kuvauksesta: Arvoni ovat porvarillisia. Oikeudenmukaisuus, vastuullisuus ja ihmisarvo ovat porvarillisia arvoja, jotka olen lapsuudessani omaksunut kokoomusta äänestäneeltä isältäni. Pidän näiden arvojen puolesta vänkäämistä, en pelkästään taiteilijan, vaan myös jokaisen muun ihmisen tehtävänä.

Erillisissä kysymyksissä mielipiteet menevät varmasti ristiin. Hyvä taiteilija kuitenkin ajattelee. Se on osa hänen toimintaansa. Millainen olisi taiteilija, joka näkisi tehtävänsä ja arvonsa toisin? Taiteilija, joka ei suhtautuisi kriittisesti vallankäyttöön? Taiteilija, joka ei pyrkisi haastamaan vallitsevaa todellisuutta millään tasolla?

Se olisi oikeistolainen taiteilija.

Turha tässä on enää vastaan rimpuilla

En ole nuori enää, mutta jotenkin se ei tunnu ollenkaan yhtä pahalta kuin vaikkapa vuosi sitten.

Maailmakin on hieman muuttunut viime aikoina.

Kun olin lapsi, kuulennot olivat vielä jotenkin ajankohtaisia, nykyaikaa. Laskeutumistietokoneissa niillä ei ollut tehoja yhtä paljon kuin meidän taskulaskimissamme. Mutta ajatelkaas: suurimman osan maailman ihmisistä koko elinaikana ei kukaan ole käynyt kuussa!

Ensimmäinen tietokone, jonka näin, oli muuten vaatekaapin kokoluokkaa.

Toisen maailmansodan ja minun syntymäni väliin mahtui vain 25 vuotta. Outo juttu. Se sotahan on jo esihistoriaa. Ja niin lähellä!

Kun yläasteen jälkeen kävin Saksassa, näin terroristien etsintäkuulutuksia postin seinällä. Eilen luin, että pelkästään sinä vuonna siinä maassa tapahtui 400 terrori-iskua tai yritystä. Vielä hurjempaa on, että syntymävuoteni ja vuoden 1987 välillä punaiset prikaatit tekivät Italiassa peräti 14000 iskua! Toista on nykyään, onneksi.

Olin jo koululainen, kun ensimmäisen kerran söin pizzaa. Vielä 20-vuotiaana en ollut ikinä kuullut pestosta, kalamata-oliiveista, kikherneistä, aurinkokuivatuista tomaateista tai jeerasta. Viimeisen verilettuni söin armeijassa keväällä -90.

On outoa tajuta, että isäni kuolemastakin on kulunut jo kymmenen vuotta (siitä lähtien olen väkevästi tiedostanut eläväni etulinjassa: pian on minun vuoroni). Hän oli minulle hyvin läheinen ja rakas ihminen. Haudalla olen silti käynyt vain kaksi kertaa. Haudat eivät ole minun juttuni; muistan häntä muuten. Joskus kuitenkin pienen pieni taikauskon jyvä kaihertaa ja löydän itseni ajattelemasta irrationaalisesti, pelkäämästä, että hän tuntee itsensä yksinäiseksi, koska en käy katsomassa.

Tämä lienee jonkinlainen puolimatkan pysäkki. Tai ei mikään pysäkki. Aika ei pysähdy. Sitä ei ole loputtomasti mutta aika paljon kuitenkin. Ehkä. Mitä kaikkea kummaa sitä ehtiikään vielä nähdä?

Pompompompompidou-keskus

Perhe nousee metrosta.
Vanhemmat (osoittavat Pompidou-keskusta): ”Tonne me nyt mennään.”
Lapsi: ”Ai tohon remontissa olevaan taloon?”

Perhe havaitsee rakennukseen johtavan pitkän, mutkittelevan jonon ja asettuu sen hännille. Vähän aikaa jonotettuaan perheen aikuiset havaitsevat, että oven yläpuolella lukee: ”Bibliothèque”. Ikkunan läpi näkyy kuitenkin sisäpuolella oleva ”Musée”-opaste. Jonottajista juuri kukaan ei kuitenkaan mene museon suuntaan. On siis keskusteltava kanssajonottajien kanssa. Pääseekö tästä myös museoon? Ei. Talon toiselta puolelta. Tässä jonotetaan kirjastoon.

Perheenisä on vielä viikkoa myöhemmin haltioissaan ranskalaisten tiedonjanosta. Hänen pohjoisessa kotimaassaan ei samanlaisia jonoja muodostu kuin pop-konserttien lipunmyynnin puhelinpalveluihin.

Kieltotaulujen erehdyttämä perheenisä ei ymmärrä ottaa kameraa mukaan museon näyttelytiloihin. Kuvaaminen on virallisesti kiellettyä mutta henkilökunta katselee vallatonta valokuvaamista eväänsä liikauttamatta. Perheenisä on tästäkin kulttuurierosta vaikuttunut.