Avainsana: Psykomaantiede

Katutaiteesta siellä täällä

Pariisin katutaiteen yleinen taso on jokseenkin tarkalleen valovuoden verran edellä helsinkiläisten taggaajien väsyneistä roiskaisuista. No, ehkä ne ovat vähän kaksi eri asiaakin: tagit ovat taggaajien keskinäistä kieltä, muille esteettinen haitta. Kunnon piissit sen sijaan ilahduttavat yhtä lailla muuta kansaa kuin alan paneutuneimpia harrastajia. (Ja on siellä Ranskan-maallakin niitä syntyessään kuolleen näköisiä söhryjä.)

Huolellisesti taiteiltujen teosten keskeiset ja julkiset sijoitukset Pariisissa kielivät siitä, että siellä on sekä
a) valvonta heikompaa ja yhteiskunta siltä osin vapaampi (ainakin osin totta: joillakin alueilla toiminta on epävirallisesti sallittua)
että
b) uskaliaampia tekijöitä.

Joka tapauksessa: kateeksi käy.

(Meta: Huomasin vasta, että tässäkin blogialustassa kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ei olisi aina tarvinut kuormittaa teitä ylikokoisilla jutuilla.)

Siellä täällä vastaan tuli näitä kuuluisan  Space Invadersin sympaattisia mosaiikkitöitä. Nämä kaksi sinistä bongasimme Chartresista asti. Parhaat ideat ovat usein hyvin, hyvin  yksinkertaisia.

Näitä nähdessään Sinisalon Johanna vihjaisi mm. Tampereen suunnalla yleistyneistä neulegraffiteista. Niin että kyllä ne jotkut Suomessakin! Neulegraffiteja voi ihmetellä esimerkiksi täällä ja täällä.

Moottoriurheilun raunioilla

Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.

Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.

On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.

Teräs ruostuu, betoni rapautuu.

Elämä voittaa!

Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja  Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.

Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.

Espoon hämärä puoli

Kirjoitin taannoin jutun Espoon science fiction ja fantasiaseura ESCin julkaisemaan Fantastinen Espoo -matkaoppaaseen.  Nyt olen kirjasen myös lukenut ja tunnen lopulta päässeeni jyvälle siitä, mistä se nyrjähtänyt ja eksynyt tunne oikein tulee, etten ole täällä aivan kotonani.

Jos haluat nähdä Espoon Länsikylän, se onnistuu parhaiten Leppävaaran urheilupuiston viereisellä pellolla torstaisin klo 13:00-16:14…

Fantastinen Espoo esittelee hyvin tunnettujen kaupunginosien väleihin ja ulkopuolelle sijoittuvia kohteita ynnä luo katsauksia kaupunkimme unohdettuun ja aiemmin löytämättä jääneeseen historiaan ja arkkitehtuuriin sekä parhaisiin ravintoloihin ja ostospaikkoihin. Kummallisuuden taso vaihtelee vihjauksenomaisista outouksista kummituslegendoihin ja parhaissa paikoissa aivan nyrjähtäneeseen maantieteeseen. Aivan jokainen kirjan kappale ei hykerrytä oivaltavuudellaan tai tyylillään, mutta joka kirjoituksessa on koukkunsa. Teoksen parhaimmistoon kuuluu esimerkiksi Jussi Katajalan artikkeli Espoon Länsikylästä. Samaten Boris Hurtan visio viranomaisten harjoittelualueeksi rakentamasta ja sittemmin hylkäämästä Kultaisesta kolmiosta toimintakelpoisine pontikkatehtaineen ja salakapakoineen vetää naamani viistoon hymyyn.

Sympaattinen pieni julkaisu kannattanee lukea tipoittain. Tai sitten epäjärjestyksessä: pakettia elävöittävät matkakertomukset ovat kaikki päätyneet kirjan loppuun, vaikka niitä olisi ehkä kaivattu alku- ja keskivaiheillekin letkeyttämään muuten kovin asiapitoista sisältöä.

Kirja on, paitsi Espoon (para?)psykomaantieteellisen tutkimuksen tärkeä merkkipaalu, myös inspiroiva osoitus siitä, mihin kaikkeen vinkeään nykyistä julkaisutekniikkaa voi käyttää. Mahdollisuuksia piisaa!

Quattro stagioni

Välillä kuulee tällaistakin puhetta: ”Se on sitten iiiihanaa, kun meillä täällä Suomessa on oikeasti kaikki neljä vuodenaikaa! Ne eivät tuolla Keski-Euroopassa, saatika Afrikassa, voi ymmärtää, mitä kaikkea ne menettävät!”

 

Juupa. Siihen on kuitenkin vissit syyt, ettei näin pohjoisessa asu oikeastaan ketään. Eihän täällä edes kasva viini. Vaihtaisin neljä vuodenaikaamme milloin tahansa vaikka Bulgarian neljään vuodenaikaan, vaikkeivät ne siellä pimeydestä ja todellisesta synkkyydestä mitään tiedäkään.

 

Siis kello on neljä, ja aurinko paistaa vaakasuoraan!

 

Suomen vuodenaikojen kehuminen kuulostaa korvissani suunnilleen samalta, kuin joku suolakaivoksiin suljettu rangaistusvanki tulisi kehuskelemaan, että suurin osa ihmisistä on ihan ressukoita, mitä kaikkea ne menettävätkään siellä maan päällä valossa ja lämmössä, eivät voi ymmärtää, miten kauniita ovat kylmät ja kosteat kiviseinät ja miten mukavaa on, kun koskaan ei häikäise.

 

Mutta luulenpa noiden puheiden jo viime vuosikymmeninä vähenneen, kun ihmiset ovat päässeet liikkumaan ja näkemään, mitä ne todelliset vaihtoehdot ovat.

 

Silmien aukominen on vähentänyt varmaan näitäkin puheita:

”Kyllä meillä on sitten upeasti järjestetty hyvinvointivaltio! Täällä kenenkään ei tarvitse pelätä, että jäisi ilman apua, vaikka sairastuisi kuinka pahasti. Toisin se on siellä Amerikassa…”

”Me ollaan sitten rehellistä kansaa! Siellä muualla sen sijaan lahjonta rehottaa, eikä varmaan missään muussa maassa saa kulkea kadulla yhtä turvassa kuin täällä.”

Vallasta vieraantuneet kaupunkilaiset

Kävelin eilen illalla eduskuntatalon ohi, huomasin hautakynttilät portailla ja kävin ihmettelemässä hautakiveä. Sinne oli haudattu demokratia.

Nyt vasta, ajattelin. Kun raato alkoi haista.

Raatokin alkoi haista vasta, kun vainajaa vuosien ajan säilyttänyt pakastin jäi vahingossa auki.

Kuolinpäiväksi oli kuitenkin merkitty vasta 24.9.2009.

Mutta eihän demokratia eilen kuollut. Viime aikoina ovat alkaneet kupsahdella lähinnä joidenkin ihmisten illuusiot.

Ennen kaikkea suurimmissa kaupungeissa vaalitut illuusiot. Jos en väärin muista, jo muutama kuukausi sitten julkistettiin kysely, jonka mukaan vaalirahoitussotkut olivat vieneet luottamusta politiikkaan erityisesti Uudellamaalla.

Miksi näin?

Pienemmissä kunnissa päätöksenteko on lähempänä kansalaista, ja sen korruptoituneisuus jokaiselle tuttua. Pihtiputaan Mummo tuntee henkilökohtaisesti jonkun kunnallispoliitikon, ja kaikki Pihtiputaan kunnallispoliitikot ovat hänen tutuntuttujaan. Siksi hän tietää, kuka on kenenkin kaveri ja millä perusteella rakennuslupia kenellekin keplotellaan.

Täällä meillä päin valta on kasvotonta ja kaukana useimmista. Sitä käytetään samalla tavalla kuin pienemmissä kunnissa, mutta me saamme tietää siitä ainoastaan sen, mikä tiedotusvälineissä julkaistaan. Siksi monelle näyttää täällä päin tulleen yllätyksenä, että demokratia onkin vain julkinen kulissi. Pihtiputaan Mummolle, joka elää vallankäytön lähellä, asia on ollut selvä jo pitkään.

Ajoituksen tärkeydestä

Kävimme Jannen kanssa tänään Jätkänsaaressa äänittelemässä psykomaantieteellisen runotutkimuksemme W-osiota. Ei jonoja. Ei pääsymaksua. Rauhaa. Tilaa! Naamaa kohden suunnilleen sata sinistä vessaa. Yhdessä niistä Janne huomasi aikuisten kokoa olevan vaipan. Jos sellaisia täytyy käyttää kiinalaisessa tehtaassa, se on synti, mutta jos niitä joutuu käyttämään poptähden esityksessä, se on ylpeyden aihe.

Hieno paikka häiriöttömään porukointiin. (Eilen oli tosin varmaan vähän huonompi meininki.)

P8060010

P8060016

Sekoittuminen

Parin viimeksi lukemani kirjan kanssa on tapahtunut jonkinsorttista sekoittumista tosielämän kanssa. En nyt puhu elämäni keskeisistä teemoista, nehän projisoituvat sujuvasti kirjaan kuin kirjaan ja toisin päin, vaan pienistä konkreettisista yksityiskohdista.

A. S. Byattin Riivausta lukiessani harkitsimme hieman lomamatkaa Gotlantiin. Luin matkatoimistojen sivustoja ja kirjaa rinnakkain, niin että Whitbyn ja Visbyn rannat sekoittuivat surutta keskenään, samoin kuin sekoittuivat Yorkshiren rantakalliot odotettavissa oleviin Lofoottien kallioihin, ja myös fiktiivisen runoilija Ashin hämmentämät atlanttiset levät ja merivuokot olivat pian omien silmieni edessä.

Matkalukemiseksi otin Mikael Niemen Nahkakolon. Vasta junassa tajusin, että mehän ajetaan Pajalan läpi mennen tullen. Yleensä inhoan tuollaisia pieniä maalaiskaupunkeja, mutta tieto siitä, että Pajalassa asuu ainakin yksi huumorintajuinen ihminen, sai paikan näyttämään hieman lämminhenkisemmältä, kuin miltä se muutoin olisi näyttänyt. Kirjan sivuilta myös Luleå, Rutvik ja kaivostoiminta löysivät tiensä aivan lähelle.

Nukkumaan mennessämme Ossi ja minä kävimme lyhyen keskustelun äärettömyydestä ja maailmankaikkeuden synnystä. Luin tiivistelmän keskustelustamme heti aamulla ravintolavaunussa (sivu 52).

Osa Nahkakolon sekoittumisesta oman tilanteeni kanssa selittyy tietenkin sillä, että Niemen avaruusscifiin on ammennettu paljon retkeilystä. Esim. tämmöisiä:

Eräänä päivänä istuin Henningsværissa jöötillä ja huomasin säilykemuonan muuttaneen ulosteeni aivan vieraan hajuiseksi (sivut 38-39). Kiipeilyreissujen pahin pelko on se, että matkakumppanit käytät toistensa hermoille (s.90). Olin varautunut asiaan henkisesti, mutta onneksemme humaani katastrofi ei tällä kertaa toteutunut.

Kotimatkalla keskustelimme tai leppoisasti väittelimme virtuaalimaailmoihin uppoutumisesta ja siitä, miten se riippuvuutena ja eskapismin muotona tulisi arvottaa. Vain viisitoista minuuttia myöhemmin aloin lukea kirjan lukua, joka käsitteli samaa aihetta (s.156-172).

Eihän tämä kaikki sekoittuminen tietenkään mitään tarkoita, mutta täytyy tunnustaa, että viehättävän lisäpotkun se antoi lukemisille.

Subjekti ja meri

Valtaosa maapallosta on valtamerten peitossa. Subjekti on syntynyt maailmankolkkaan, jossa ja josta matkusteleminen on helppoa ja kuluttamisen mahdollisuudet miltei rajattomia. Onkin huomionarvoinen ja hivenen kummallinen tosiasia, että jo 39 vuotta elänyt subjekti ei ole aiemmin ollut lähikosketuksessa valtamerten kanssa.

P7190033P7190024

Heti ensimmäiseksi hän panee merkille vuoroveden vaikutukset. Laskuvesi paljastaa asioita, jotka eivät varsinaisesti ole ihmissilmälle tarkoitettuja. Limaisia, lahoavia, ällöttäviä, tuoksahtavia, runsaita ja muuten vain ihastuttavan kummallisia juttuja. Monimuotoisuus on melkoinen. Subjekti ajattelee, että nämä oudot paljastukset, pinnanalinen maailma, edustaa planeettamme alitajuntaa. Subjekti kokee yhteenkuuluvuutta koko planeetan kanssa, sillä hänen oma alitajuntansa koostuu hyvin samantapaisesta materiaalista.

P7190027P7190029P7190032

Elämänmuotojen diversiteetti muuttaa myös subjektin käsitystä suolavedestä. Järvi-Suomessa lapsuutensa kasvaneena hän ei koskaan ole tottunut meriveteen. Se on aina tuntunut lähinnä likaiselta ja vastenmieliseltä. Nyt hän ymmärtää, että kyseessä ei olekaan ollut meri- vaan murtovesi, ja Itämeri todella on likainen ja vastenmielinen. Atlantin valtameri on sen sijaan tulvillaan elämän nestettä, jonkinlaista monimuotoisuuden mahdollistavaa ravintoliuosta.

P7210058P7190028

Subjekti jaksaa ihmetellä voimakkaita vuorovesivirtoja. Paikoin ne ovat korvin kuultavia. Alle sadan kilometrin päässä tarkkailupisteestä muodostuu aivan erityisen voimakkaita vuorovesipyörteitä, kuten Moskstraumenin ja Saltstraumenin kurimukset, ja ajatus on subjektista aivan erityisen kiehtova.

Tuttava on vain viikkoa aiemmin nähnyt lahdessa valaita. Tästä johtuen subjektin katse pyyhkii merialuetta jatkuvasti. Valaita hän ei kuitenkaan näe, ellei yön hämärissä liikkuvaa moottorivenettä lasketa, ja hän päättelee valaiden olevan harvinaisia. Merikotkan havaitseminen lähietäisyydeltä saa hänet riemastumaan.

P7230081P7210060

Ensi yrittämältä kuivattu turska maistuu vaikealta ja työläältä. Viskin kanssa paremmalta. Ajan myötä subjekti voisi jopa tottua siihen.

P7210062P7210061

Yllä esitetyin perustein suositamme subjektia EU-rahoitteiseen pyöriäistarkkailijan toimeen.

Vyöhyke

Ydinkaupunki on rakennettu tehokkaasti. Lähes jokainen neliömetri palvelee jotakin tarkoitusta. Maa on valjastettu kuluttamiseen, tuottamiseen, virkistäytymiseen tai palvelemiseen. Siellä täällä systeemissä on kuitenkin aukkoja, joutomaita. Yllättävän keskellä kaupunkia on pitkä valjastamaton repeämä: entinen ratakuilu, joka johtaa Kiasman nurkalta Ruoholahteen. Liikenteen melu kuuluu rotkon pohjalle vain vaimeana, ja kontrasti ympäröivään yhteiskuntaan on melkoinen.

P7090002

Toisessa todellisuudessa elää toisenlaisia olentoja. Ne ovat jättäneet merkkejä olemassaolostaan:

P7090004

P7090007

Portti maanaliseen, portaat ei-mihinkään:

P7090010

P7090016

P7090019

Näin paljon tyhjää tilaa:

P7090020

Jotain ne ovat varmasti siihen jo kaavoittaneet. Mutta mitä?

Stalkerit tuovat vyöhykkeeltä jotakin viehättävää mutta käyttökelvotonta:

P7120002