Parin viimeksi lukemani kirjan kanssa on tapahtunut jonkinsorttista sekoittumista tosielämän kanssa. En nyt puhu elämäni keskeisistä teemoista, nehän projisoituvat sujuvasti kirjaan kuin kirjaan ja toisin päin, vaan pienistä konkreettisista yksityiskohdista.
A. S. Byattin Riivausta lukiessani harkitsimme hieman lomamatkaa Gotlantiin. Luin matkatoimistojen sivustoja ja kirjaa rinnakkain, niin että Whitbyn ja Visbyn rannat sekoittuivat surutta keskenään, samoin kuin sekoittuivat Yorkshiren rantakalliot odotettavissa oleviin Lofoottien kallioihin, ja myös fiktiivisen runoilija Ashin hämmentämät atlanttiset levät ja merivuokot olivat pian omien silmieni edessä.
Matkalukemiseksi otin Mikael Niemen Nahkakolon. Vasta junassa tajusin, että mehän ajetaan Pajalan läpi mennen tullen. Yleensä inhoan tuollaisia pieniä maalaiskaupunkeja, mutta tieto siitä, että Pajalassa asuu ainakin yksi huumorintajuinen ihminen, sai paikan näyttämään hieman lämminhenkisemmältä, kuin miltä se muutoin olisi näyttänyt. Kirjan sivuilta myös Luleå, Rutvik ja kaivostoiminta löysivät tiensä aivan lähelle.
Nukkumaan mennessämme Ossi ja minä kävimme lyhyen keskustelun äärettömyydestä ja maailmankaikkeuden synnystä. Luin tiivistelmän keskustelustamme heti aamulla ravintolavaunussa (sivu 52).
Osa Nahkakolon sekoittumisesta oman tilanteeni kanssa selittyy tietenkin sillä, että Niemen avaruusscifiin on ammennettu paljon retkeilystä. Esim. tämmöisiä:
Eräänä päivänä istuin Henningsværissa jöötillä ja huomasin säilykemuonan muuttaneen ulosteeni aivan vieraan hajuiseksi (sivut 38-39). Kiipeilyreissujen pahin pelko on se, että matkakumppanit käytät toistensa hermoille (s.90). Olin varautunut asiaan henkisesti, mutta onneksemme humaani katastrofi ei tällä kertaa toteutunut.
Kotimatkalla keskustelimme tai leppoisasti väittelimme virtuaalimaailmoihin uppoutumisesta ja siitä, miten se riippuvuutena ja eskapismin muotona tulisi arvottaa. Vain viisitoista minuuttia myöhemmin aloin lukea kirjan lukua, joka käsitteli samaa aihetta (s.156-172).
Eihän tämä kaikki sekoittuminen tietenkään mitään tarkoita, mutta täytyy tunnustaa, että viehättävän lisäpotkun se antoi lukemisille.
Jukka Laajarinne 