Sari Peltoniemen osuva kirjoitus Grafomaniassa käynnisti hyvän keskustelun meidän lasten- ja nuortenkirjailijoiden ikuisuusaiheesta: lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostuksesta. Tämä kirjoitus tässä kuuluisi oikeastaan sinne, Grafomanian kommenttilootaan, mutta olen vaistoavinani, että tästä on tulossa vähän liian pitkä.
Kulttuurivihkot 6/2008 käsitteli aihetta varsin laajasti. Eri lehtien kulttuuritoimitukset pääsivät selittelemään, miksi lastenkirjallisuudesta kirjoitetaan niin vähän. Aamulehden kriitikko Markus Määttäinen kertoi, että lastenkirjallisuus ei yksinkertaisesti kiinnosta lehden avustajia kovin paljon, ja siksi siitä ei myöskään haluta kirjoittaa.
Tuomas Kyrö, jota olen kuvitellut ihan fiksuksi kaveriksi, sanoi samoihin aikoihin Lasten maailmassa seuraavaa:
90 prosenttia lastenkirjoista on sisällyksetöntä, huumoritonta, teollista kompromissikamaa.
En pyri kiistämään Kyrön väittämää. Enkä edes ole lukenut alkuperäistä juttua, joten en tiedä lausahduksen asiayhteyttä. Olisin kuitenkin utelias tietämään, eroaako lastenkirjallisuus tässä suhteessa Kyrön mielestä aikuistenkirjallisuudesta? Minun nähdäkseni ei. Sinne vain kirjakauppaan laskeskelemaan, mutta ei pidä ohittaa niitä viihdehöttöhyllyjä, vaikkei sitä osastoa tavallisesti olisikaan tapana tonkia.
Eräs erityisongelma lasten- ja nuortenkirjallisuudella kuitenkin on. Kirjoitin aiheesta vuodenvaihteessa ilmestyneeseen Bulevardi-lehteen, joten en kirjoita uudestaan. Sen sijaan liimaan kolumnini tähän:
Turvallisia elämyksiä
Mikäli juhlapuheisiin ja -kirjoituksiin on luottaminen, pidetään lastenkirjallisuutta aivan erityisen tärkeänä ja arvokkaana kirjallisuuden alana, rakentaahan se pienokaisten moraalintajua, antaa turvallisuuden tunnetta, tasapainoa ja palkitsevia elämyksiä.
Kun etsimme muita lastenkirjallisuuden herättämiä reaktioita, huomaamme, ettei tämä erityisen tärkeä kirjallisuuden laji sittenkään kiinnosta oikein ketään. Paitsi tietenkin lapsia, lapsille kirjoja ostavia aikuisia sekä eräitä kutsumustyötä tekeviä ammattilaisia.
Valtaosa lasten- ja nuortenkirjakritiikeistä on viiden virkkeen mittaisia juonikuvauksia, joissa teosten teemoja tai muotoa ei ole edes yritetty tutkiskella. Arvostelut on kerran kuussa heitetty samaan joukkohautaan kymmenen muun kanssa. Ero siihen, miten näyttävästi ja analyyttisesti aikuisten kirjallisuutta käsitellään, on valtava.
Miksi näin? Missä on se kiinnostus ja arvostus, joka ulottuisi palkinnonjakotilaisuuksien ulkopuolle? Miksei lastenkirjallisuuteen suhtauduta kuin oikeaan kirjallisuuteen?
Itse asiassa juuri ylistävät juhlapuheet paljastavat, mikä on lastenkirjallisuuden ongelma. Ne kertovat, mitä lastenkirjallisuudelta odotetaan ja mihin suuntaan kirjailijoita ohjaillaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelta odotetaan turvallisuutta ja moraalia, rauhoittelevaa totunnaisuutta, jolla höllätään kirjat ostavien isovanhempien ja muiden kasvattajien kukkaroiden nyörit.
Sanalla sanoen: lastenkirjallisuudelta odotetaan ja vaaditaan, että se olisi jonkinlaista epäkirjallisuutta.
Vaan kuinka usein me kasvattajat oikeasti pohdimme teoksia, joihin lapsina rakastuimme, ja joita edelleen ostamme? Ne kirjat eivät vastaa juhlapuheiden kutsuun. Ehkä niitä ei enää edes uskallettaisi julkaista.
Eivät Astrid Lindgren ja Tove Jansson moraalia jaelleet – vaan etiikkaa. Kritisoivat sovinnaisuutta ja ravistelivat kulisseja. Ei Grimmin tai Andersenin saduissa sen paremmin kuin muumikirjoissakaan turvallisuuden tunteella mässäillä.
Jostain muusta on kirjallisuus tehty.
Jukka Laajarinne 