En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.)  Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.

Mistä se kannattaa hankkia?

Melkein aina uuden kirjan ilmestyttyä minulta kysytään: ”Mistä se kannattaa hankkia, että sinä saat mahdollisimman suuren osan rahoista? Myytkö kirjaa suoraan?”

Kysyjä osoittaa hyvää tahtoa taiteilijaa kohtaan. Köyhimpien kirjailijoiden kohdalla muutaman euron kysymys voi olla jopa perusteltu, ja siksi en uskallakaan yleistää vastaustani koskemaan kaikkia. Vastaan kuitenkin – luullakseni myös monen kollegani puolesta.

En myy kirjojani suoraan, vaikka siten saattaisin tienata jopa useita kymppejä. Sen sijaan kehotan kyselijää menemään kirjakauppaan. Siellä sitä myydään, Akateemisen ja Suomalaisen hyllyillä. Ja nettikaupoissa. Kustantajallakin on oma nettimyyntinsä.

Muutamaa tai montaakin euroa tärkeämpää kirjailijalle on nimittäin uran jatkuvuus, mahdollisuus jatkossakin kirjoittaa ja tulla julkaistuksi. Siihen taas vaaditaan kustantaja- ja välittäjäportaiden luottamusta. Tiedän tekijöitä, joiden kohdalla usko on loppunut. He ovat käytännössä saaneet kustantamoiltaan kenkää. Joillekin pitkän kustantajasuhteen päättymisestä on jopa sanottu suoraan.

Sinänsä pidän julkaistavien nimekkeiden määrän vähenemistä, mikä on ymmärtääkseni tämänhetkinen kehityssuunta, varsin terveenä ilmiönä. Suuren työn hylkypäätös on tietenkin masentava isku kirjailijalle, mutta toisaalta tilanne, jossa suurin osa kirjoista painetaan suoraan pitkään häntään, ei ole mielekäs. (Ja toisaalta, kuitenkin, se tarjoaa lukijoille löytämisen mahdollisuuksia, joita 80-luvun nimekemäärät eivät tarjonneet.) Kirjailijan kannalta on ehkä himpun verran vähemmän turhauttavaa saada kirjansa julkaistuksi, vaikka sen sitten löytäisikin tasan kymmenen lukijaa, kuin jäädä kokonaan julkaisematta. Mutta vain himpun verran. Kustantajalta on kuitenkin täysin ymmärrettävää vältellä panostamasta teoksiin, joita se ei pysty myymään.

Moni kustantaja tuntuu joka tapauksessa toimivan vähälevikkisiä tekijöitään kohtaa varsin reilusti: ei julkaista niin usein kuin ennen, mutta tekijää ei kokonaan hylätä. Tämän voisi nähdä mahdollisuutena tehdä huolellisesti ja hyvää. Ei ole pakko julkaista jotakin puolivillaista joka vuosi, vaan teoksiin voi kaikessa rauhassa käyttää enemmän aikaa.

Kirjailijaksi aikovan on joka tapauksessa syytä tiedostaa realiteetit: tällä työllä ei todennäköisesti rikastu. Jos raha on se tärkein kannustin, kannattaa mennä muihin töihin – tai ei ainakaan kannata jättää niitä muita töitä kovin varhaisessa vaiheessa. Erityisesti, jos aikoo taiteilla Suuria Tulevaisuuden Klassikoita, kannattaa varautua kuolemaan lämmittämättömässä ullakkohuoneistossa keuhkotautiin. Korvansa irti leikanneena. Olenkin aina ihmetellyt sellaisia ihmisiä kuin Hannu Raittila, jotka näkevät kirjailijuuden ammattina, yrityksenä ansaita itselleen keskiluokkaiset tulot. Sillä todellinen ammatti tämä on vain harvalle.

Mutta siis. Kyllä kirjoja silti ostaa kannattaa. Täydellä hinnalla, sellaisia joita toivoo jatkossakin julkaistavan.

Se kasvi oli purrut kaikkia!

Kasviolipurrut

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.

Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.

Pahaaunta-kansi

Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.

Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.

Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:

The Monster Engine
Child’s Own Studio
The Busy Mockingbird

Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Kirjoittamisen välineet: Kynä ja paperi

Kollegani kertoi kirjoittavansa romaaniensa ensimmäiset versiot kynällä muistikirjaan. Hänen mukaansa kirjoittamista helpottaa, kun tietää, ettei teksti ole lopullista, ja että kaiken joutuu kirjoittamaan vielä uudelleen. Koneella kirjoittaessa mieli juuttuu muotoilemaan vaiheessa, jossa olisi tärkeämpää tuottaa. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon velkaa kollegani jopa kadehdittava rytmi ja ilmaisu ovat nimenomaan kynälle.

Uuden romaanin kirjoittaminen on käynnistynyt takkuillen. Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka, mutta ne eivät jotenkin tahdo suostua muotoon. Ajattelin kokeilla paluuta kynän ja paperin käyttäjäksi. Olen aina kirjoittanut muistiinpanoja paperille, ja ensimmäisen pienoisromaanini, sen jota onneksi ei julkaistu, kirjoitin vihkoon, mutta tällä vuosituhannella olen tuottanut leipätekstini yksinomaan koneella, joten jollakin tavalla kokeilu kuulosti uudistumiselta. Lisäksi olen aina mielessäni pitänyt muistikirjaa jollakin tavalla romanttisena välineenä.
Perjantaiaamun elokuinen valo houkutteli ulos, joten otin kajakin, meloin saareen ja aloin rantakalliolla kirjoittaa. En tiedä, paljonko johtui työvälineestä, paljonko siitä, että olin lähellä luontoa, kaukana siitä hemmetin facebookista ja muusta ajatuksia pirstovasta, paljonko on jonkinlaista harhaa. Tulos oli joka tapauksessa enemmän kuin rohkaiseva. Tekstiä syntyi nopeasti, ja, mikä parasta, sen rytmi ja tyyli tuntuvat paremmilta kuin mitä tavallisesti saan aikaiseksi. Tein jo päätöksen: tämän kirjan kirjoitan kynällä.

Eilen sitten avasin sattumalta Iso numero -lehden, jonka olin torstaina ostanut. Aivotutkija Minna Huotilainen kertoi käsien käytön ja aivotoiminnan yhteyksistä ja piti mahdollisena, että käsin kirjoitamme parempaa tekstiä kuin koneella. Huotilaisen aavistus johti minut Google-kierrokselle. Käsin kirjoittamisen ja näppäimistön käytön eroja on tutkittu jonkin verran. Käsin kirjoittaminen aktivoi aivoja laajemmin ja monipuolisemmin kuin näppäimistö, ja käsin kirjoittamisen arvellaankin kehittävän aivoja paremmin kuin näppäimistön. Virginia Berningerin johtamissa tutkimuksissa käsin aineita kirjoittavien lasten on havaittu kirjoittavan nopeammin ja enemmän sekä ilmaisevan useampia ajatuksia kuin tietokoneella kirjoittavat verrokkinsa.

Mistä voisinkin taas lipsua vanhaan suosikkiaiheeseeni, mieli-ruumis-dikotomian kritiikkiin. Emme ajattele pelkästään aivoillamme, vaan koko kehollamme.

Episodiromaani: kysymys

Luettuani hyvin lyhyellä aikavälillä Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen ja Marisha Rasi-Koskisen Valheet aloin miettiä episodiromaanin yleistymistä muotona, siis tyypillisimmin romaanin, jossa ei ole keskushenkilöä vaan ennemminkin koko joukko (n>5) henkilöitä, joiden näkökulmia vaihdellaan ja joiden tarinat verkottuvat toisiinsa mutta eivät – ainakaan välttämättä – muodosta yhtenäistä juonenkaarta. Onko muoto todella yleistynyt, vai onko se vain henkilökohtainen näköharhani? Onko episodimainen kerronta omaksuttu elokuvataiteesta (kuten ensi silmäyksellä näyttäisi) vai onko se ennemminkin muodostunut novellikokoelman ja romaanin kohtaamisesta?

Chaucerin Canterburyn tarinat on lähinnä kehyskertomuksen yhteensitoma kertomuskokoelma, samoin kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat. Perecin Elämä käyttöohjeessa (johon Eganin suomentaja Heikki Karjalainen tuntuu käännöksen nimessä viittaavan) taas on muistikuvieni mukaan selkeä keskustarina, jota ympäröivät muut kertomukset jäävät lähinnä fragmenteiksi. Kaikki nämä voidaan tietenkin nähdä myös muodon esiasteina, mutta tulisiko jollekulle mieleen, mikä olisi vanhin ”varsinainen” episodiromaani?

Kiinnostaa.

Julkinen ulostulo

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Painokone on tehnyt työnsä ja postimies tuo hypistelykappaleen. Toistaiseksi kunnianhimoisimman työni esineellistymä täyttää mieleni monenlaisilla ajatuksilla ja tunteilla.

Ylpeys. Melankolinen ilo. Post coitum animal triste. Ymmärrys siitä, että tehty mikä tehty, mitään ei voi enää muuttaa. Pelko. Odotus. Toiveikkuus. Sehän on isompi kuin kupillinen kahvia. Ja hyvän näköinen. Ontto olo. Oliko tämä nyt alku vai loppu? Ehkä puoliväli? Ainakin sen kanssa on nyt jonkin aikaa elettävä. Enää en voi valita sen lukijoita. Angst, mutta miksi? Sehän on nyt muiden käsissä.

14 solmua – Geokätkentää pallon ympäri

Keskeytin Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin kahdesti ensimmäisillä sivuillaan, ennen kuin kolmannella yrittämällä pääsin kankean alun yli ja luin romaanin loppuun asti.

Juonitasolla kirjassa on kyse suuresta geokätkentä- tai suunnistuskilpailusta, jossa joukkueet kiertävät maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä ja 180° meridiaania pitkin. Välillä käydään leimauspisteissä, jotka tulee etsiä arvoituksellisten vihjeiden pohjalta. Joukkueen ytimen muodostaa kaksi kilpailijaa, jotka eivät saa erota toisistaan, ja matka on pääosin toteutettava sellaisin keinoin, jotka olivat käytössä jo 1700-luvulla. Romaani seuraa nelihenkisen suomalais-brittiläisen joukkueen vuoden mittaista matkaa, johon sisältyy veljestoraa, neliödraamaa, rakkautta ja kuolemaa. Kilpailu ja sen voitto ovat suuria mediatapahtumia.

Jalosen kaikkien kertojien käyttämä kieli on suhteellisen eleetöntä, persoonatonta ja etäännyttävää. Olennaista romaanissa eivät olekaan erityisen kiehtovat henkilöhahmot vaan heidän tekemänsä matka.

Matka elämän vertauskuvana ei ole lähtökohtaisesti uusi, mutta Jalosen käsittelyssä ei ole mikä tahansa elämä, vaan erityisesti elämä 2000-luvun huomio- ja kilpailuyhteiskunnassa. Metafora toimii ja tuntuu tuoreelta, ja teoksesta jää vahva jälkimaku.

 

Matka/elämä näyttäytyy muun muassa seuraavien piirteiden määrittämänä:

  • Kyseessä on kilpailu
  • Kilpailu on julkinen, ja sitä seurataan joukkomedioissa
  • Säännöt ja tavoitteet on annettu ennalta ulkoa/ylhäältä käsin
  • Kilpailuun osallistuminen heikentää kilpailijan kytköksiä muuhun elämäänsä tai katkaisee ne
  • Vaikka sääntöjä pyrkisi noudattamaan orjallisestikin, niillä ei ole lopulta mitään väliä: niiden rikkomisesta ei todellisuudessa sanktioidakaan, ja joskus niitä on jopa rikottava
  • Ennalta asetetut tavoitteetkaan eivät ole ne, joiden varassa kilpailu voitetaan tai hävitään
  • Voiton ratkaisevat merkitykset, joita matkasta kerrottavaan kertomukseen voidaan liittää
  • Myös nämä merkitykset annetaan ulkoa käsin ja. Ne manipuloidaan muodostumaan ennen kaikkea yleisön mielissä ja ovat toisia kuin sen ihmisen merkitykset, joka on matkan tehnyt
  • Tarinan, johon merkitykset kiinnitetään, ei tarvitse olla tosi

Näistä on menestyskertomukset tehty. Ja moni muukin elämä.

Jalonen