Luettuani hyvin lyhyellä aikavälillä Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen ja Marisha Rasi-Koskisen Valheet aloin miettiä episodiromaanin yleistymistä muotona, siis tyypillisimmin romaanin, jossa ei ole keskushenkilöä vaan ennemminkin koko joukko (n>5) henkilöitä, joiden näkökulmia vaihdellaan ja joiden tarinat verkottuvat toisiinsa mutta eivät – ainakaan välttämättä – muodosta yhtenäistä juonenkaarta. Onko muoto todella yleistynyt, vai onko se vain henkilökohtainen näköharhani? Onko episodimainen kerronta omaksuttu elokuvataiteesta (kuten ensi silmäyksellä näyttäisi) vai onko se ennemminkin muodostunut novellikokoelman ja romaanin kohtaamisesta?
Chaucerin Canterburyn tarinat on lähinnä kehyskertomuksen yhteensitoma kertomuskokoelma, samoin kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat. Perecin Elämä käyttöohjeessa (johon Eganin suomentaja Heikki Karjalainen tuntuu käännöksen nimessä viittaavan) taas on muistikuvieni mukaan selkeä keskustarina, jota ympäröivät muut kertomukset jäävät lähinnä fragmenteiksi. Kaikki nämä voidaan tietenkin nähdä myös muodon esiasteina, mutta tulisiko jollekulle mieleen, mikä olisi vanhin ”varsinainen” episodiromaani?
Kiinnostaa.
Jukka Laajarinne 
Heh, minäkin väkertelen parhaillaan episodimaisen tarinan äärellä 🙂 Tää ei todellakaan ole vanhin, mutta muistan kun luin joskus 1980-luvulla Tama Janovitzin ”New Yorkin orjat” ja ihastuin kovasti kerrontatyyliin, kirja jäi suurelta osin juuri sen takia yhdeksi ikimuistoisista lukukokemuksista. En tiedä onko kyseessä ”virallisesti” episodiromaani, novellikokoelma vai mikä, mutta mun mielestä se on selkeästi ensin mainittu.
Kiitos, Anu. Näyttäisi julkaistun alkukielellä vuonna 1986. Jossain se näyttäisi luokitellun novellikokoelmaksi, mikä on taas osoitus siitä, että raja romaanin ja novellikokoelman välillä on sumea.
Feisbuukissa (jostain syystä kaikki keskustelu tuntuu nykyään siirtyvän sinne) aihetta kommentoitiin seuraavasti: ”Pohtimisen arvoinen pointti on myös, että innostaako romaanin ja novellien yhä vain kasvava kuilu kaupallisessa houkuttelevuudessa kirjailijoita yhä enemmän tulevaisuudessa naamioimaan novellikokoelmansa episodiromaaneiksi. Sehän ei sinänsä ole vaikeata: ymppää vain novelleihin viittauksia toisten novellien henkilöihin ja tapahtumiin.”
Itse olisin taipuvainen kuvittelemaan, että merkittävämpi kirjoittajaa ohjaava seikka on pyrkimys teoksen kirjoittamiseen. Runokokoelmatkin pyritään nykyään kirjoittamaan yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi, kun ennen vanhaan kuulemma ennemminkin lätkäistiin kustarin eteen iso kasa runoja, jotka eivät välttämättä liittyneet toisiinsa juuri mitenkään, mutta joista sitten valikoitiin ja koostettiin jotain temaattisesti yhtenäisehköä. Yhtenäisyyden odotukset tulevat ensisijaisesti jostakin muualta kuin ostajilta: kriitikoilta, omista mieltymyksistä, no joo, ehkä kustannustoimittajien välityksellä myös markkinoilta.
Joskus muoto saattaa myös kantaa merkitystä mukanaan. Yksilön merkitys on ehkä pienentymässä?
Eganin romaani näyttää muuten osin julkaistun alkujaan novelleina. Samoin kai Mitchellin Pilvikartaston jutuista suurin osa on kirjoitettu ihan erillisiksi kertomuksiksi, jotka on sittemmin kytketty yhteen kokonaisuudeksi.
Hei Jukka, löysin tämän vanhan kirjoituksesi vasta äsken. Käsittelin juuri tätä katkelmallisuuden kysymystä Eganin romaania käsittelevässä esseessäni kokoelmassa Keltaisia esseitä (julkaistu keväällä 2016).
Moi, Päivi! Keksitkö jotain jännittävää?