Kategoria: Työpöytä

Työmatkaturismia

Seuraavan romaanini aistimaailma on saatava kohdilleen, mikä vei minut Marokkoon. Perhe halusi tulla mukaan. Orientoituminen oli kuormittavaa minne ikinä menimmekin, ja ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi huomasin jo odottavani kotiinpaluuta ja laskevani jäljellä olevia öitä. Raskain – ja myös antoisin ja kiinnostavin – työmatka minun elämässäni. Relevanteimmat havainnot ja niistä tekemäni johtopäätökset säästän romaaniin, mutta tässä joitakin henkilökohtaisia kohokohtia ja muuta sellaista.

Jossakin määrin minua jäi kaihertamaan berberikulttuuriin pesiytynyt epäluuloisuus valokuvaamista kohtaan. Ihmisten kuvaaminen ilman lupaa ei ole Marokossa suotavaa, ja joidenkin kiinnostavan näköisten porttienkin (”Pääsy kielletty muilta kuin muslimeilta”) osoittaminen kameralla saattoi saada osakseen kiukkuisia kommentteja. Tästä johtuen kaikki kiehtovimmat näkymät joutui tallentamaan ainoastaan mieleen. Näitä olivat: öiset huonosti valaistut medinan kujat djellabaan verhoutuneine fantasiahahmoineen; naapurissamme toimiva sepän paja, sysimustan kellariloukon pohjalla punainen hiillos ja nokinen mies; kitsch-henkinen pieni kissa kalatiskin edustalla odottavasti istumassa; ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Reissun loppupuolella asetin erään junamatkan ajaksi reissun kameralaukkuni käsinojan alle, joka oli kuin erityisesti tarkoitusta varten muotoiltu. Siinä kamera oli mukavasti pois tieltä ja pois silmistä, niin ettemme kyydistä noustessamme, paikkojamme silmäillessämme mitenkään huomaisi jotakin jäävän. Välillä kamera oli kulkenut pitkiä aikoja repussakin, joten huomasin sen katoamisen vasta seuraavana aamuna. No, koneita saa kaupasta, mutta muistikortin sisällön menettäminen harmitti. Hemmetin pöljä turisti!

Saapumisemme Marrakechiin parin Casablanca-päivän: Taksikuski sanoo luultavasti tuntevansa osoitteen, vaikka kirjoitusasu ei ihan täsmääkään. Kyyti terrakotan väristen rakennusten välissä sokkeloisilla teillä aasi- ja ihmisvetoisten kärryjen, pyöräilijöiden, mopoilijoiden ja kaapulaisten kaaoksessa sai silmäni pyöristymään hämmästyksestä. Mihin me olemme oikein tulleet? Tämä ei ole totta, tämän täytyy olla jonkun seikkailuelokuvan lavastus! Illan hämärtyessä taksi pysähtyy jonnekin valtavan labyrintin hiljaisempaa osaan. Kuljettaja käy juttelemassa pikkupojan kanssa ja palaa luoksemme: ”Tämän pidemmälle en tule. Tuo poika tietää tien riadiinne. Seuratkaa häntä.”

Derivointia, derivointia, derivointia. Missäköhän määrin situationistit tunsivat vanhaa arabialaista kaupunkisuunnittelemattomuutta? Entä samasta alueesta laadittuja karttoja, joihin on kaikkiin merkitty eri muurit ja tiet? Kaikki epämääräinen pihallakuinlumiukko-oleminen kuormittaa aivoja niin, että olen koko ajan ylikierroksilla enkä osaa oikein nukkua öisin.

Meteliä, likaa, aitoa ja epäaitoa ystävällisyyttä. Jos olisin pelkästään lomailemassa, pitäisin kohdevalintoja epäonnistuneina. Tämmöinen kaupunkiturismi ei ole minun juttuni. Pitää kuitenkin muistaa joskus googlata, miten nuo käärmeenlumoojat toimivat. Onko kyiltä ja kobrilta otettu hampaat? Ovatko ne huumattuja vai ainoastaan kesyjä?

Viimeinen päivä. Edessä on siirtymä Casablancan keskustasta lentokentälle ja käsittämätön onnenpotku. Nousemme junavaunuun, jolloin oven lähellä istuva pariskunta käännyttää meidät takaisin: ”Me jätimme teidän kameranne. Se on tällä asemalla!”

Casablancassa vuohet syövät jättteitä.

Imi’n’ifri. Luontokohde, jossa sielu sai hetken aikaa palautua. Portaikko antaa mittakaavan.

Pien- ja suurhiukkasia näkyi jokikisessä salamavalolla otetussa kuvassa.

Leikkiminen kielletty – kritiikkikooste

Nyt, kun Suomen Kuvalehti valitsi ”hauskan, terävävän ja provosoivan” pamflettini vuoden kiinnostavimpien kirjojen joukkoon, alan olla valmis lopettamaan mediaseurannan. Mitä muuta kirjasta on sanottu? Esimerkiksi tällaista:

“Vuosittain ilmestyy muutamia merkittäviä kirjoja. Tämä on yksi niistä.” (Jouko Kämäräinen, Elonkehä)

“Miksi kasvatuskysymyksen ympärillä pyörii niin pelonsekainen ilmapiiri? Olisiko aika hellittää huolehtimis- ja hyysäämiskulttuurista, uskoa lapsen omaan viisauteen ja vaihteeksi kuunnella heitäkin?” (Marikka Bergman, Pientä elämää etsimässä -blogi)

“Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten kiinnostavaa luettavaa tämä olikaan. Lisäksi toivon, että se sai minut ajattelemaan asioita edes vähän enemmän lapsen kannalta.” (Jori, Kaiken voi lukea -blogi)

“Aiemmin muun muasa kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus tuttu Laajarinne sivaltaa tässä uutukaisessaan ärhäkästi meidän aikuisten pyrkimystä kontrolloida koko ajan lapsiamme.” (Minna Hietakangas, Evita.fi)

“Ristiriitoja vältetään, vaikka maailma koostuu ristiriidoista, eikä niitä voi välttää. Vanhempien ylisuojelevuus kääntyy lasta vastaan.” (Ninni Myllyoja, Talouselämä)

“Laajarinteen asiallinen ja ajankohtainen pohdita lasten ja nuorten asemasta on paikallaan, koska liian usein lasten ja nuorten puolesta puhuu aikuinen, usein sellainen, mistä tulee mieleen kukkahattuun sonnustautunut pihapoliisi.” (Pauli Poutanen, MTV3)

“[…] erittäin harvinainen ja kaunis kannanotto vapauden, rauhan, rakkauden ja ihmimillisen elämän puolesta.” (Miina Supinen, Sokeripala-blogi)

“Kirjan erityinen arvo on siinä, että se asettaa kysymysmerkit riittävän syvälle ja herättelee tietoisuutta kasvatustoimintamme taustamotiiveista ja todellisista tavoitteista.” (Jarno Paalasmaa, Opettaja-lehti)

“Kirja on pamflettinakin melkoinen pommi. Sen toivoisi olevan keskustelun alustus sillä tilanne yhteiskunnassamme on kasvatuksen ja lasten sekä nuorten aseman suhteen kriittinen.” (Pentti Tynkkynen, Parikkalan-Rautjärven Sanomat)

”Laajarinteen analyysi on terävää, mutta välillä päätelmät menevät liian pitkälle.” (Kyösti Hagert, Kommentti)

Keikkoja lähitulevaisuudessa

Helsingin kirjamessut, torstaina 27.10.

klo 13:30 Katri Vala -lavalla Laura Niemi-Pynttärin haastateltavana. Aiheena Leikkiminen kielletty.
klo 14:00 signeeraustilaisuus Atenan osastolla (6b80)
klo 14:30 Rosebudin osastolla (6b95), haastattelijana Iida Simes

* * *

Pirkanmaalaisten kirjailijoiden ilta Villa Kivessä 1.11. klo 18 alkaen

Järjestäjänä Helsingin kirjailijat ry.

Lukemassa ja keskustelemassa kirjailijat Jyrki Vainonen, Kristiina Wallin, Sari Peltoniemi, Tuija Välipakka sekä J. K. Ihalainen.
Illan vieraita haastattelevat kirjailijat Jukka Laajarinne ja Sinikka Vuola.
Vapaa pääsy.

Keskeneräisen äärellä

Tällä hetkellä työn alla oleva romaani sai alkunsa jo pari vuotta sitten ja valmistunee vuodeksi 2013. Kirjassa on kaksi kerrontalinjaa. Niistä alkuperäisempi sai alkunsa ystäväni vitsinomaisesta tarinaideasta, joka yksinkertaisesti vaati tulla kirjoitetuksi auki. Aloin kehitellä ideaa rakenteellisesti ja ajatuksellisesti täyteläisempään suuntaan, ja hyvin pian kuvaan astui myös metodi. Edellisen romaanini Kehyksen tavoin myös tämä käsikirjoitus syntyy oulipolaisista pakotteista inspiroidun menetelmän varassa.

Suurimmaksi haasteeksi on tällä kertaa muodostunut kysymys: Miten hemmetissä näiden palikoiden varaan muka saadaan rakennettua tarina? Tähän kysymykseen olen yrittänyt vastata toistaiseksi noin 150 liuskalla hyvin omituista ja surrealistista raakatekstiä, ja kyllä, kyllä siinä nyt on tarina. Toinen itseäni vaivannut kysymys on ollut: Mistä tämä nyt sitten muka kertoo? Vasta eilen, kirjan viimeisiä kappaleita kirjoittaessani palaset loksahtelivat paikoilleen ja ymmärsin, mistä siinä kaikessa on oikeastaan kysymys.

Kun heittäytyy kirjoittaessaan jonkin muun kuin oman mielikuvituksensa ja määräysvaltansa varaan – tässä tapauksessa ennalta valitun metodin ja runsaiden lähdeteosten vietäväksi – voi kirjoitusprosessista muodostua erityisen kiinnostava lukemisen ja tulkitsemisen kokemus.

Romaanin toinen kerrontalinja muotoutuukin hieman tavanomaisemmilla menetelmillä teeman ja juonen ympärille. Onhan myös muita lukijoita ajateltava kuin itseään.

Fragmentteja

Uusälytön ilta oli ja meni, omasta mielestäni sangen onnistuneesti. Pidin itse asiassa jokaisesta esityksestä ja viihdyin. Kiitos kaikille, olitte upeita! Jos jollakulla sattui olemaan kamera mukana, ja jos haluaa ilahduttaa minua ja muita esiintyjiä, niin… foto olisi kiva ylläri!

* * *

Leikkiminen kielletty on jo finaalissaan. Muutama pikku juttu vielä, ja sitten se on valmis painoon. Tuntuu hyvältä saada taas yksi projekti pakettiin ja päästä kohta keskittymään kokonaan seuraavaan. Julkaiseminen myös pelottaa. Aihe tuntuu joiltain osin tulevan lähemmäksi kuin työtä aloittaessani osasin aavistaa.

* * *

Tämä on ollut hyvä ulkoiluviikko.

Kävin melontakurssilla ja opin aiheesta aika paljon uutta. Kuten että vesi on vielä kylmää enkä osaa eskimokäännöstä. Espoon eskimoiden kerhotilakin tuntuu kotoisalta paikalta. Ei mitään purjehdustunnelmaa, vaan samanlaista retkeilyatmosfääriä kuin vuoristomajoissa.

Eilen tapasimme Ossin kanssa Salmisaaren kiipeilyhallilla ja totesimme, että aurinko alkoikin paistaa. Menimmekin sitten Nuuksioon. Kiipeily sujui, ja olin paremmassa vedossa kuin koskaan aiempina vuosina. Niinpä uskalsinkin tänään Oden ja Niinan kanssa Kvarnbyssä yrittää dementia-flashia Lepakkomieheen. Sateessa. Sekvenssit menivät pieleen jo ensimmäisillä metreillä. Erinäisten vastoinkäymisten ja räpistelyiden ja kauhusta kangistumisten jälkeen päädyin lopulta kuitenkin sinne katon yläpuolelle, jossa olikin märkää ja liukasta, ja otin viiden metrin pannut – pää edellä. (I love my helmet!) Kun sitten vähän myöhemmin laskeuduin putsaamaan reittiä, huomasin unohtaneeni prusik-narun alas. Köysi saatiin kuralutakkoon. Autoa lähestyessämme tajusin jättäneeni varmistuslasit kallion juurelle. Loistokeikka!

* * *

Ihmetyttää vähän tuo enemmistöhallituksen väkisin vääntäminen. Eivätkö enemmistöhallitukset osaltaan ole vallan kolmijakoa vaarantava tekijä? Enemmistöhallituksen kaatava välikysymys esimerkiksi lienee lähes mahdoton ilmiö, vaikka vallan huipulla kuuluisi tuulla.

* * *

Tähän loppuun minun piti laittaa jokin niistä hienoista runollisista sanaleikeistä, joita aina silloin tällöin keksin. Kun en kirjoita niitä muistiin, ei niitä kuitenkaan enää ole. Kuvitelkaa siis ihan itse jotakin henkevästi nenäkästä – vaikkapa ajatuksen katoavaisuudesta.

Kirjallisia kiireitä

Kevät on ollut kiireistä aikaa: Olen kirjoittanut romaania, editoinut syksyllä ilmestyvää pamflettia, järjestellyt 19.5. juhlittavaa Pitkää torstaita eli uusälyttömän internationaalin neljättä häppeningiä, toisinaan istunut joidenkin järjestöjen kokouksissa. Niin, ja viime viikonloppuna esiinnyin Kurosen Kirstin kutsumana Lempäälän Runomaratonissa, joka oli hyvin järjestetty ja ennen kaikkea lämminhenkinen kulttuuritapahtuma, josta tuli hyvä mieli. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Ideaalitilanne olisi, jos joutuisi tekemään vain yhden asian (mieluiten se voisi olla ulkokiipeilyä hyvässä säässä) vuorokaudessa, mutta jotenkin niitä tehtäviä kertyy helposti ainakin kaksi tai kolme. No, blogaamisesta se kaikki on tietenkin ollut pois.

Niin aika rientää. Eilen pelästyin, kun huomasin, että pamfletin ennakkomarkkinointi on jo aloitettu. Pelästymisen syy on se, että kyseessä on itselleni taas uusi aluevaltaus, ja luulen ainakin osan lukijoista provosoituvan jo ihan tunteita herättävän aiheen vuoksi. Virallinen mainos kertoo seuraavaa:

[kaupallinen tiedote]

Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset

Terävä ja ajatuksia herättävä kannanotto lasten asemasta

Ympärillämme kytee vastarintaliike, jonka tuottamaa kulttuuria pidämme epäkorrektina, jonka kieltä emme ymmärrä ja jota pidämme ihmisryhmänä kehittymättömänä ja ohjausta vaativana. Puhumme lapsista. Leikkiminen kielletty! lähestyy lasten ja nuorten asemaa näiden omasta näkökulmasta, joka keskusteluissa yleensä sivuutetaan. Miksi lastenkulttuuri ei ole lasten omaa vaan näille suunnattua kulttuuria? Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa? Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa? Miksi pelkäämme äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta?

Leikkiminen kielletty! on terävä ja tunteita herättävä keskustelunavaus tulenarasta aiheesta, joka on aina ajankohtainen. Jukka Laajarinne etsii näkökulmia lasten ja nuorten asemaan historiasta, filosofiasta, tutkimustiedoista ja yksittäisten ihmisten kokemuksista – kirjailija on haastatellut kouluikäisiä lapsia ja nuoria mutta myös opettajia, vanhempia ja sosiaalialan ammattilaisia. Puhutteleva teos sysää urautuneet ajatukset raiteiltaan ja herättää pohtimaan tarkemmin kotien ja koulujen kasvatusperiaatteita

Jälkiseurantaa

Julkaisuajankohdaksi näkyy merkityn jo huhtikuu. Jännittävää. Janina Orlovin ruotsintama Mumin och tillvarons gåta ilmestyy yhtaikaa Suomessa Schildtsin ja Ruotsissa Alfabetan kustantamana.

Käännöstyön edetessä olemme Janinan kanssa vaihtaneet aiheesta muutaman sähköpostin, ja oikeastaan vasta niiden myötä olen tajunnut, miten tolkuttoman suuritöinen käännettävä tällainen ihan pienikin kirja voi olla. Ajatellaan vaikkapa lukujen alussa olevia kirjallisuussitaatteja – ilman täsmällisiä viitetietoja, tietenkin! – jotka on etsittävä vastaavista ruotsinnoksista, tai sitä miten joitakin ymmärtämisen ja käsittämisen suomenkielisiä etymologioita ruotsinnetaan. Ja olenpa joutunut kohtaamaan jonkun nolon virheenkin, joka nyt korjataan ruotsinkieliseen laitokseen. Myös lähdeluettelosta tulee entistä tarkempi. Kunnioitukseni kääntäjien ammattikuntaa kohtaan on prosessin myötä kohonnut melkoisesti.

***

 

Ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kolmen kauhistuttavan hiljaisuuden kuukauden jälkeen Kehyksestä tuli melkoinen arvostelumenestys. Fokukseni on jo pitkään ollut tulevissa teoksissani, mutta tässä nyt vielä jonkinlainen kooste siitä, mitä kirjasta on kirjoitettu (jos tämmöinen egodumppi nyt ketään kiinnostaa):

 

”Kehys on kuin elokuva, jatkuva kuvien virta elämästä, unelmista.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle. […] Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.” (Juha Seppälä, Aamulehti)

“Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.” (Soili Hämäläinen, Kymen sanomat)

“Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.” (Pekka Jaatinen, Kaleva)

“Kehys on viitteiden kirja.” (Teppo Kulmala, Keskisuomalainen)

“Kehys on paitsi pilkun rehvakas esiinmarssi myös assosiaatioiden temmellyskenttä.” (Helena Rintala, Kiiltomato)

”Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.” (Tommi Melender, Antiaikalainen)

“Onko Kehys hyvä kirja? Jos on, se on sitä eri tavalla kuin muut.” (Tiina Raevaara, Tähtivaeltaja)

“Tyylilaji mahdollistaisi pahanlaatuisen sekavuuden, mutta siihen Kehys ei sorru. Päinvastoin. Laajarinne osaa todella kuljettaa tarinaansa.” (Esa Mäkinen, Helsingin sanomat)

“Romaanissa viehättävät sen sujuva nokkeluus ja näppäryys. Tarinat jäävät kesken, niin kuin kaikki jää, kun kaikki virtaa. Laajarinteen teos on tiheä, eikä viitteiden tynnyri tyhjentyisi varmasti kolmannellakaan lukukerralla” (Karo Hämäläinen, Suomen kuvalehti)

“Laajarinteellä on kyky käsitellä ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä tuoreesti, havainnollisesti ja innostavasti.” (Tuomas Juntunen, Parnasso)

“Tyyliä voisi pitää erikoisuuden tavoitteluna, mutta se toimii. Eikä sitä ole yhtään vaikea seurata.” (Rakkaus on koira helvetistä)

 

Seurantaa

Tietenkin oman kirjansa elämää seuraa melko tarkkaan. Monenko pisteen vauva tuli punnerrettua? Kahden, näemmä. Lapset eivät tietenkään koskaan ole valmiita – tai erityisen aktuaalisia, kuten Arskalla oli tapana sanoa – mutta asiantuntija näkee kirjassa pontentiaalista romaanitaidetta. Ja oikein näkeekin. Tunnustan Perecin ja koko Oulipo-ryhmän lapsen isiksi. Ja taisi siinä olla joitain muitakin; äiti ei nyt oikein muista kaikkea, kun se oli niin… sellaista siihen aikaan.

Huomenna se on menossa esiintymään radiossa Jääskeläisen Salakäytävien kanssa.

Kirjoittajan lukemaa

Seuraavan romaanini syntyy osin vanhalla surrealistisella menetelmällä: törmäytetään yhteen asioita, joiden ei tavallisesti ajatella liittyvän toisiinsa. Tällä kertaa törmäytyksen yhtenä osapuolena on kansainvälinen radikaali islam. Kirjan perusajatus, joitakin fragmentteja ja juonenkäänteitä on jo olemassa (olen kypsytellyt ystäväni Jarkon keksimää ideaa jo pitkälti toista vuotta).

On kirjailijoita, jotka eivät kirjoittaessaan lue mitään siitä aiheesta, josta kirjoittavat. On jopa niitä kirjailijoita, jotka eivät lainkaan lue työskennellessään, koska pelkäävät ulkopuolisten ajatusten saastuttavaa vaikutusta. Itse kuulun aivan päinvastaisella tavalla käyttäytyvään joukkoon. Tahdon tietää aiheestani mahdollisimman paljon, myös sen, millaista fiktiota siitä on aiemmin kirjoitettu. Vasemmalla kädellä tai kokonaan perehtymättä muodostan asiasta kuin asiasta korkeintaan puolivillaisia käsityksiä. Lukeminen sitä paitsi muutenkin inspiroi, avaa uusia mahdollisuuksia. Jonkin kirjan satunnainen sivulause tai vähäpätöisen näköinen kappale saattaa syventää ymmärrystä aiheesta enemmän kuin kolme omassa päässä mietiskeltyä päivää.

Tässä viime aikoina lukemaani proosaa muslimisiirtolaisista:

Omar Nasiri: Jihadin sydämessä. Elämäni al-Qaidan taistelijana ja sen vakoojana

Marokkolaissyntyisen Nasirin teos kertoo olevansa omaelämäkerrallinen tositarina terroristista ja kaksoisagentista. Se on kirjoitettu b-luokan trillereiden tyyliin, helppolukuinen kuin mikä. Pikkurikollisen Nasirin tie vie johtaaBelgiassa  sukulaissuhteiden vuoksi asekaupan pariin, räjähteiden salakuljetukseen ja jopa afghanistanilaiselle koulutusleirille. Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia sieltä sun täältä: erinomainen oppi- ja tietokirja minulle. Erilaiset dramaattiset käänteet herättivät kuitenkin epäilyksiä: mitä, jos tämä onkin täyttä fiktiota, jota vain myydään autenttisena asiana, ja saan yksinomaan vääriä käsityksiä? Toisaalta kirjassa on piirteitä, jotka tukevat aitoutta. Henkilökuva, joka kertojasta syntyy, on ristiriitaisuudessaan uskottavampi kuin yhdenkään lukemani romaanin päähenkilö. Muiden henkilöiden kuvaaminen on sen sijaan paperinohutta. Tiedustelujärjestöjen toiminta taas on jotakin niin epäseksikästä ja kömpelöä, ettei kukaan trillerin kirjoittaja sellaista haluaisi kuvata. Jos kirja on mielikuvituksen tuotetta, on sen kirjoittaja monin paikoin suoranainen nero – ja kaikilta muilta osin kirjallinen raajarikko.

Hamid Mohsin: Fundamentalisti vastoin tahtoaan

Tämä romaani koukutti minut heti ensimmäisellä sivullaan. Se on kirjoitettu Albert Camus’n Putoamisen päälle, niin, että se alkaa samalla kesksutelunavauksella, jatkuu samanlaisena kohteliaana monologina (tai oikeastaan dialogina, jonka toinen osallistuja on leikattu pois) ja sivuaa paikoin samoja aiheita ja ympäristön tapahtumia. Mohsinin kirjassa ei vain juoda geneveriä vaan vihreää teetä. Hieno pastissi. Asianajajan asemesta kertoja on Amerikassa menestynyt pakistanilaissyntyinen yrityskonsultti. Changezin työ näyttää jotenkin tyhjältä, rakkaus vaikealta, ja kun lentokone törmää pilvenpiirtäjään, hän huomaa hymyilevänsä. Muslimivastaisuuden nostaessa päätään amerikassa huomaa kertoja, mille puolelle on joutunut. Vanhaa scifin ystävää kohtaus, jossa Changez katselee katsoo televisiosta, miten alikehittynyttä maata moukaroidaan kauko-ohjattavilla lentokoneilla, puhuttelee: ”… minulle tuli mieleen Terminator-elokuva, jossa roolit oli vaihdettu niin, että koneet olivatkin sankareita.”

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Tämän kirjan kautta havahduin Gibraltarin salmen, muutaman kilometrin levyisen luonnollisen rajan luonteeseen, jonka eri puolilla avautuvat aivan erilaiset olosuhteet. Aivan kuin Meksikon ja USA:n raja. Jellounin kirjassa kaikki sen puolen köyhät haluavat tälle puolelle, mahdollisuuksien maailmaan. Ja jotkut myös tulevat. Menestymisen mahdollisuudet näyttäytyvät kuitenkin huonoina, eikä ihmisten välinen molemminpuolinenkaan hyväksikäyttö tuota pelkästään hyvää mieltä. Eräät marokkolaisena maan tapana esitettävät jutut hiukan ihmetyttivät, etenkin kun eräät nettilähteet ovat myöhemmin antaneet viitteitä siitä, että kyseessä ovat todelliset kulttuuriset piirteet. En nyt kuitenkaan rupea vatvomaan niitä tässä sen enempää, kun en tiedä. Mutta se raja.

Muslimisiirtolaisromaanien kansissa näemmä katsotaan tolla lailla päin, vasen poski ulos rajattuna.