Kun olin lukenut tyttärelleni Tomi Kontion kirjan Keväällä isä sai siivet, sain kuulla, että se oli kaikkein paras kirja ikinä. Eikä ihme: kirja oli varsin toimiva sekoitus salaliittoteoriaa, rinnakkaismaailmascifiä, kaikenlaista fantastista, jännittävää ja jopa pelottavaa. Vastarintaisella asenteella. Olikin luettava koko Austraasia-trilogia.
Rinnakkaismaailma, johon siirtyessään menettää varjonsa ja saa siivet, tulkkiutuu helposti kuoleman kuvaksi. Trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa Kontio kehittelee teemaa helposti avautuvalla mutta paikoin runollisella ja oivaltavalla tavalla. Austraasian viimeiset lapset näyttääkin hivenen Veljeni Leijonamieleltä, satuseikkailulta kuoleman jälkeisessä maailmassa. Aineksia on otettu vähän sieltä sun täältä, muun muassa muinaisilta kreikkalaisilta: sielu numerosarjana on helposti kytkettävissä Platoniin, puhumattakaan siitä, että Austraasiassa elää pyöreämuotoisia olentoja, joiden maskuliinista ja feminiinistä puolta ei ole vielä erotettu toisiaan kaipaamaan.
Niin Austraasian viimeisissä lapsissa kuin Maan veljen alkupuolella näen kiinnostavia kerronnan paralleeleja Jäisten jumalieni kanssa, mutta koska noiden asioiden kiinnostavuus on nyt katsojan silmässä, jätän asian sikseen. Todettakoon vain, että saman kulttuurin kasvatteja ollaan, Kontio ja minä.
Kontion kielenkäyttö on paikoin, krhm, vähän hämmentävää. Ääneen lukeminen nolostuttaa ja herättää melkein jonkinlaista myötähäpeää. Mutta ehkei kysymys ole kuitenkaan huonoudesta, todellisesta hävettävyydestä, vaan kieli-instrumentin virittämisestä jollekin arabialaiselle asteikolle, mikä hieman vihloo koivuklapiproosaan tottunutta sävelkorvaa. Mutta tähän tyyliin ajattelee kirjojen kertoja Tomi:
Ja kun hiiltynyt aika hiljalleen leijui ympärillämme ja repesi hauraiksi murusiksi, niin silloin me tunsimme, että mikään hetki ei meitä koskettanut, mikään paikka ei meitä vahingoittanut. Meillä oli rakkautemme.
Austraasian viimeisten lasten taistelukohtaukset sen sijaan ovat ihan aidosti kökköjä, kuin videopelisessioiden kuvauksia. On vaikea ymmärtää, että ne ovat päätyneet samaan kirjaan erilaisten ”sielun läikähdysten” ja muun runollisen ilmaisun kanssa.
Kaikenlaiset pikkuviat ja riitasoinnut on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun trilogiassa päästään kolmanteen osaan. Niin, tämä on tosiaankin aito trilogia, ei sellainen kolmeosainen mammuttiromaani, jollaisia myös trilogioina kaupitellaan.
Maan veljessä teossarjan ydintematiikka, jonka voi helposti tiivistää eroksen ja tanatoksen, rakkauden ja kuoleman väliseksi kamppailuksi, terävöityy entisestään ja jalostuu joksikin aivan mahtavaksi. Teemaa pyöritellään niin konkreettisella kuin symbolisella ja symboleja purkavallakin tasolla. Olen vaikuttunut.
Maan veli, toisin kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ei enää ole lasten- vaan täysiverinen nuortenkirja. Ääneen lukiessani päädyin hieman siivoilemaan kieltä. Osa sivuteemoista (alkoholismi, seksi) tuntuivat suorine käsittelytapoineen myös ennemminkin murrosikäisten kuin 6-vuotiaan tavaralta.
Maan veljen alkupuoli virittää koko kirjasarjan ylle tulkinnallisen jännitteen: kaikesta tapahtuneesta onkin kaksi ristiriitaista tulkintaa. Tämä jännite on mitä herkullisin ratkaisu. Uskaltauduin lukiessani toivomaan, että vastakkainasettelu jäisi ratkeamatta. Ihan niin kokeellisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole lupa odottaa suomalaiselta nuortenkirjallisuudelta. Vielä.
Kaiken kaikkiaan Austraasia-trilogia on joka tapauksessa ollut yksi antoisimmista lapseni kanssa jakamistani lukukokemuksista, josta jäänee niin hänelle kuin itsellenikin pysyviä muistikuvia ja tunnelmia.
Jukka Laajarinne 