Silloin tällöin

Eilen: Luin pitkästä aikaa Nikomakhoksen etiikkaa. En ollutkaan huomannut, että eräs kirjallisuuden historian tunnetuimmista romaanin avauslauseista on melkein suora laina antiikista. Näin siis Aristoteles:

Yhdenlaisia ovat hyvät, huonot monenlaisia.

.

Nyt: Tarkistin juuri Ruoalla ei saa leikkiä -taittovedoksen. Olen innoissani. Odottakaapas vain!

Pari päivää sitten: Luin Ray Bradburyn esseekokoelman Zen sanataiteessa, ja tietyin varauksin uskallan suositella kirjaa muillekin kirjoittamisen harjoittajille. Bradbury on tosin innostavampi omasta tuotannostaan kertoessaan kuin silloin, kun esittää yleisiä ohjeita siitä, miten kaikkien tulisi kirjoittaa. Jälkimmäisessä puuhassa hän suorastaan ärsyttää. (Miten mies voi esimerkiksi katsoa avantgardea viistoon, kun itse käyttää selkeän modernia sana-assosiaatiometodia kirjoittamisessaan ja on muutenkin ilmiselvä surrealisti?) Joka tapauksessa tuli sellainen olo, että pitääpä palata hänen kaunokirjallisen tuotantonsa pariin. Siitä on jo varmaan parikymmentä vuotta, kun viimeksi olen Bradburya lukenut.

Vielä aiemmin: Rosa Liksomin Reitari ilahdutti minua kovasti. Kieli. Silmille hyppimätön huumori. Pohjoinen hulluus.  Elämäkertaromaani oikeasta ihmisestä on mahdollista kirjoittaa näinkin, tyylillä, ilman että kenenkään tarvitsee ruveta voihkimaan, että onko tämä nyt sitten dokumentaarinen teos vai fiktiota.

Kaukana tulevaisuudessa: Kuka tietää?