Kategoria: Luettua

Sekoittuminen

Parin viimeksi lukemani kirjan kanssa on tapahtunut jonkinsorttista sekoittumista tosielämän kanssa. En nyt puhu elämäni keskeisistä teemoista, nehän projisoituvat sujuvasti kirjaan kuin kirjaan ja toisin päin, vaan pienistä konkreettisista yksityiskohdista.

A. S. Byattin Riivausta lukiessani harkitsimme hieman lomamatkaa Gotlantiin. Luin matkatoimistojen sivustoja ja kirjaa rinnakkain, niin että Whitbyn ja Visbyn rannat sekoittuivat surutta keskenään, samoin kuin sekoittuivat Yorkshiren rantakalliot odotettavissa oleviin Lofoottien kallioihin, ja myös fiktiivisen runoilija Ashin hämmentämät atlanttiset levät ja merivuokot olivat pian omien silmieni edessä.

Matkalukemiseksi otin Mikael Niemen Nahkakolon. Vasta junassa tajusin, että mehän ajetaan Pajalan läpi mennen tullen. Yleensä inhoan tuollaisia pieniä maalaiskaupunkeja, mutta tieto siitä, että Pajalassa asuu ainakin yksi huumorintajuinen ihminen, sai paikan näyttämään hieman lämminhenkisemmältä, kuin miltä se muutoin olisi näyttänyt. Kirjan sivuilta myös Luleå, Rutvik ja kaivostoiminta löysivät tiensä aivan lähelle.

Nukkumaan mennessämme Ossi ja minä kävimme lyhyen keskustelun äärettömyydestä ja maailmankaikkeuden synnystä. Luin tiivistelmän keskustelustamme heti aamulla ravintolavaunussa (sivu 52).

Osa Nahkakolon sekoittumisesta oman tilanteeni kanssa selittyy tietenkin sillä, että Niemen avaruusscifiin on ammennettu paljon retkeilystä. Esim. tämmöisiä:

Eräänä päivänä istuin Henningsværissa jöötillä ja huomasin säilykemuonan muuttaneen ulosteeni aivan vieraan hajuiseksi (sivut 38-39). Kiipeilyreissujen pahin pelko on se, että matkakumppanit käytät toistensa hermoille (s.90). Olin varautunut asiaan henkisesti, mutta onneksemme humaani katastrofi ei tällä kertaa toteutunut.

Kotimatkalla keskustelimme tai leppoisasti väittelimme virtuaalimaailmoihin uppoutumisesta ja siitä, miten se riippuvuutena ja eskapismin muotona tulisi arvottaa. Vain viisitoista minuuttia myöhemmin aloin lukea kirjan lukua, joka käsitteli samaa aihetta (s.156-172).

Eihän tämä kaikki sekoittuminen tietenkään mitään tarkoita, mutta täytyy tunnustaa, että viehättävän lisäpotkun se antoi lukemisille.

Islamin paratiisi

Vielä hieman edellisestä aiheesta.

Kun profeetan seuraaja kuolee, hän herää puutarhassa, jonka alta purot virtaavat, ja jossa hänellä on seuranaan viehkeitä suurisilmäisiä kaunottaria, jotka eivät häntä ennen ole olleet kenenkään kanssa sillä lailla.

Koraanin paratiisikuvauksessa on mielestäni sitä jotakin, joka Raamatun tuonpuoleisesta puuttuu. Jos kerran luvataan ikuinen elämä, on painoa oltava myös sanalla elämä, se sijaan että lupailtaisiin jotakin epämääräisen ylistävää ties mitä Jumalan yhteydessä. Profeetta Muhammed on osunut asiain ytimeen, kun on halunnut pitää joukkonsa ruodussa. Kun hän ja muut rikkaat ovat vieneet kaikki naiset, jopa 14 naamaa kohden, on muille uskollisille pitänyt taata kompensaatio. Ja kun pimpin saaminen kerran on useimpien miesten elämän tarkoitus, on sen oltava olennainen osa myös paratiisin elämää. Se on itse asiassa kaikkein keskeisin Koraanin antama lupaus sen ohella, ettei paratiisissa tarvitse kärsiä janoa.

Sen edestä moni on valmis jokseenkin mihin tahansa, kuten historia osoittaa. On se vähän toista kuin abstraktihko ylistyselämä ja jumalyhteys uudessa Jerusalemissa, tai se epämääräisen perinteen välittämä kuva harpun rämpyttämisestä pilven longalla, joita kotoisa kristinuskomme tarjoilee.

Islamissa, kuten freudilaisuudessa, on tanatoksen vastavoimana juurikin eros eikä mikään agape. Se on murrosikäisten ja sitä vanhempien, ei lasten kaltaisten uskonto.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Alku on melkein okei. Se vanha tarina: siinä on tämä perheellinen mies, joka on kuitenkin naisille perso, ja jonka kaksi rakastajarta ikään kuin herättävät henkiin, saavat hänet havahtumaan siihen, ettei hän viime aikoina oikeastaan edes elänyt.

Aika pian kaikki kuitenkin kusahtaa pahan kerran.

Tavasta, jolla Carroll varsin holtittomasti vaihtaa näkökulmahenkilöä, tulee vaikutelma, että kirjailija on lukenut enemmän sarjakuvia ja katsellut elokuvia kuin tutustunut hyvään kirjallisuuteen. Eikä pelkästään siitä. Kirja tuntuu kaiken kaikkiaan rakennetun sen mukaan, miltä se näyttäisi valkokankaalla – tai kuvaruudulla. ”Hei, tietokoneilla voi tehdä nykyään vaikka miten hienoja juttuja. Aatteles vaikka sellaista leijailevaa mosaiikkia. Tää varmaan näyttäisi mageelta:”

Coco osoitti keskeneräistä mosaiikkia. Kaksi uutta palasta putosi siitä.

Turhautuneena Ettrich poimi toisen niistä ja paiskasi sen seinään niin lujaa kuin pystyi. Se pysähtyi ja putosi kauan ennen kuin osui maaliinsa.

Ei näyttäisi. Se olisi valkokankaallakin jotakin niin kulunutta, ja kun kyseessä on kirjallisuus, se on pelkästään jotakin toivottoman turhaa ja ikävää. Valkoiset omenat on sikäli jotakin erityisen surkeaa, että jos nyt elokuvat ovatkin jo suurelta osin latistuneet sisällöttömiksi erikoisefektidemonstraatioiksi, en olisi ikinä toivonut saman tapahtuvan kirjallisuudelle.

Ja pahemmaksi menee, mitä pidemmälle tarina etenee. On antropomorfisoituja universumin voimia. On viiden vuoden säät 20 minuutissa. On norsunmurhaajalapsukaisia. On niinku vähän ideoitu. ”Hanat kaakkoon vaan, pistetään oikein hypereeppiset volkkarit! Hyvältä se silloin kuulostaa, vaikkei osaisikaan soittaa.” Mutta kun ei kuulosta.

Toki Valkoiset omenat voidaan lukea ihmisen kamppailuna identiteetin pirstovaa järjettömyyttä vastaan, minuuden ja jatkuvuuden etsimisenä muist(o)ista ja niin edelleen. Ja toki siellä täällä oli joitain ihan kivoja oivalluksiakin kaiken liibalaaban seassa. Mutta kun homma on toteutettu näemmä jokseenkin vailla tyyli- tai rakennetajua, niin en tykkää. Iso pettymys kaikkien ylistävien lievesitaattien jälkeen.

Mielenkiintoisia kuvasuhteita

Tekstin ja kuvan välinen suhde on tärkeä juttu, ei pelkästään lastenkirjallisuudessa vaan myös muualla. Jos kuva kertoo vain jokseenkin saman asian kuin teksti, syntyy tylsä vaikutelma, ja kuva saattaa jopa tuntua turhalta. Näin kävi mielestäni esimerkiksi Arto Paasilinnan ja Hannu Lukkarisen Ronkoteus-sarjakuvakirjassa. Kuvat eivät tuoneet tekstiin oikein mitään lisää, ja sarjakuvana teos oli yksinkertaisesti huono.

Kuvallisesti mielenkiintoisimpia ovat teokset, joissa tekstin ja kuvan välillä vallitsee jonkinlainen jännite, ristiriita tai vuoropuhelu. Tahdon nyt kehua kahta tässä suhteessa aivan erityisen onnistunutta lastenkirjaa.

Varoitus! Tulossa juonipaljastuksia!

Timo Parvelan (teksti) ja Virpi Talvitien (kuvitus) Keinulauta on hyvän näköinen ja sisällöllisesti oivaltava, palkintonsa ansainnut teos. Lisäksi se onnistuu kuvan ja tekstin vuoropuhelulla hämmentämään ja paljastamaan aiheestamme jotakin, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi.

Tarina kertoo Pii-nimisestä pienestä karhusta, joka etsii itselleen leikkikaveria. Kuvissa esiintyy selvästi nallepukuinen lapsi, ei karhu.

Minä, aikuislukija: Mielenkiintoinen, käänteinen antropomorfisoinnin tapa. Yleensähän eläimet, kuten Aku Ankka, puetaan ihmisten vaatteisiin eikä päin vastoin.

Lapsi: Kuuntelee tyytyväisenä kertomusta ja katselee kuvia.

Loppuylläri: Pii riisuu karhupukunsa.

Lapsi: Hei! Mitä! Se olikin lapsi! Minä luulin, että se on karhu!

Minä: Oho! Niin minäkin! Voi hyvänen aika! Kuvat ovat näyttäneet tämän kaiken koko ajan! Miksi ihmeessä… miten emme silti tulleet ajatelleeksi tätä mahdollisuutta? Voivatko sanat todella dominoida tulkintaamme noin vahvasti? Voivat. Ja itse asiassa ilmiö on laajempikin: me emme usko aistejamme, jos on mustaa valkoisella siitä, että asiat ovat toisin. Teksti jyrää.

Rosa Liksomin Jepata Nasta pohjoisnavalla näyttää hassun retrohenkiseltä. Charles Frégerin ottamia valokuvia tähdittävät Rosan vanhat lelut. Prinsessa Jepata Nasta etsii itselleen leikkikaveria ja joutuu kauas kotoa kummalliseen seikkailuun. Yksityiskohdat ovat täynnä surrealistista outoutta. Henkilöiden nimet ovat kuin… en tiedä mistä, hirviö Naartsuk vangitsee ihmisiä hameensa alle ja pohjoisnavalta kotiin päästään taivaaseen ulottuvia portaita pitkin. Ja ne kuvat!

Prinsessa näyttää kosmonautilta, ”sinihousuinen tyttö” onkin norsu, ja lapsikuulijamme odotti jokaista uutta kuvaa kuin suurta juhlaa. Ja hämmästeli ja naureskeli:

”Siis kumpi on kumpi? Ei toi oo mikään poika!”
”Onko tuo muka hirviö?”
”Ha haa! Ei näytä yhtään miltään isältä!”

Ero johonkin normikuvitukseen on valtava. Ja jotenkin juuri kuvitus avaa sen, mistä tekstin outous on kotoisin: leikin logiikasta.

Lukupäiväkirjani Puhdistus

Tunnustan: karttelin Sofi Oksasen kirjoja pitkään pelkästään hänen valokuviensa vuoksi. Niistä oli syntynyt jokseenkin ynseä ja ulkoinen vaikutelma, ja niin se vain on, ettei ynseä ja ulkoinen vaikutelma ole omiaan herättämään kiinnostustani siihen, mitä ihminen ajattelee. Tämä on tietenkin eräänlainen ad hominem -virhe, joka vieläpä rakentuu toiselle virheelle, sille, että ensin sotketaan julkinen kuva kirjoittajaan. Puhdistus ei joka tapauksessa ole sen paremmin ynseä kuin ulkoinenkaan kirja vaan tulee lähelle ja menee sisälle.

Yhdessä suhteessa Puhdistus toki täytti Oksasen julkisuuskuvan synnyttämät odotukset: kirja ei ole hauska, ei iloinen, vaan enemmänkin angstia tursuava. Mutta mielenkiintoinen se on, niin rakenteellisesti kuin Viron historian kuvauksenakin. En jaksa höpöttää sitä, minkä luultavasti kaikki muut jo ovat höpöttäneet, joten tyydyn nyt esittämään kaksi huomiotani kerronnasta.

1) Jos teoksen tiivistää kahteen sanaan, ne ovat: luurankoja komerossa. Molemmissa merkityksissään. Juuri tähän kuvaan tai sanontaan kulminoituu Puhdistuksen erityinen rakenteellis-symbolinen nerokkuus. En ala purkaa kielikuvaa tämän enempää. Purkakaa itse, siinä se on.

2) Se, että teos on kirjoitettu alun perin näytelmäksi, paistaa kirjan tapahtumien avaruudellisista ratkaisuista. Kaikki keskeinen tapahtuu suljetuissa sisätiloissa: tuvassa, vintillä, komerossa, raatihuoneen kellarissa. Kaikenlainen siirtyminen tilasta toiseen jää Zaran pakomatkaa lukuunottamatta lähes kokonaan kerronnan ulkopuolelle. Tämä luo kirjaan aivan omanlaisensa, hivenen vinksahtaneen tunnelman, joka tukee hienosti romaanin muutenkin introverttia maailmaa.

Tykkäsin. Aika paljon.

Huudin suuran selitys

Olen lueskellut Koraania, tai oikeastaan suomenkielistä selitysteosta (suom. Jussi Aro, Armas Salonen, Knut Tallqvist, WSOY, 1957, 2001). Huh huh. Jos joskus pääsen kirjan loppuun asti, niin pidän sitä melkoisena työvoittona. Huudin suurassa oli kyllä viehättävä kohta, siinä puhuttiin Lootin perheestä ja kaupungin tuhoutumisesta. Kuvaus oli surrealistisempi ja runollisempi kuin Raamatussa. Siis parempi. Mielikuvitukseni alkoi laukata:

.

Gabriel: ”… ja annoimme sen päälle sataa rivittäin tulikiviä…”

Muhammed: ”Ai mitä? Sanoitko, että tiilikiviä?”

Gabriel: ”Tulikiviä.”

Muhammed: ”Niinhän minä sanoinkin, tiilikiviä.”

Gabriel: ”Ei ei! Tulikiveä! Tulisia kiviä.”

Muhammed: ”Aha. Okei. Laitan tähän että tiiliskiviä.”

.

Kirja-arvio: HS 31.05.09

Teos alkaa kielipoliittisella pohdinnalla: ei ole realistista taistella kieleen tunkeutuvia vieraskielisiä ilmaisuja vastaan, mutta silti kieltä tulisi yrittää vaalia. Kieli nähdään paikallista kulttuuria ylläpitävänä voimana, jota on syytä vaalia, jos oma kulttuuri halutaan säilyttää. Mutta ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa: vain harvat lukevat kirjallisuutta äidinkielellään, ja niinpä, jo ensimmäisellä sivulla siirrytään pohtimaan painetun sanan selviytymismahdollisuuksia.

Suurin osa HS 31.05.09:n tapahtumista sijoittuu Suomeen, jonka kulttuuri, teoksen avaussanoihin peilaten, nähdään ilmeisesti katoamisuhkan alaisena.

Päähenkilöinä ovat nuoret. Onko HS 31.05.09 siis nuorisokirjallisuutta? Jos on, niin ainakaan se ei aliarvioi nuorisoa: kerronta on kokeellisella tavalla fragmentaarista, kokonaisuus hankalasti hahmotettava. Juoni vahvasti tulkinnanvarainen. Nämä eivät ole perinteisen nuortenkirjallisuuden tuntomerkkejä, jos kohta eivät aikuistenkaan. Ehkä kohderyhmän pohtiminen on tässä tarpeetonta, kuten se mielestäni hyvän kirjallisuuden kohdalla usein on.

Vietetään kirjan nimen mukaista päivämäärää: nuoriso karkaa kesälaitumelle. Kaikkialla juhlitaan: lakkiaisia, loman alkua. Elämäänsä aloittelevan nuoren kannalta ylioppilastutkinto on tärkeä asia, ja niin myös koululaitoksen: rehtoria epäillään vilpistä, mikä kenties kytkeytyy toiseen juonenkäänteeseen, siihen, että kouluihin on palkattu epäpäteviä opettajia.

Jossakin kaavaillaan oppivelvollisuuden pidentämistä, mikä tuo mieleen Joseph Hellerin teoksen Catch-22 ja herättää kysymyksen: ovatko nämä nuoret sittenkään koskaan pääsemässä vapaiksi?

Hiekkarannat täyttyvät mutta eriarvoisuuden teema näkyy. Osa nuorista ei nimittäin juhli kesäloman alkua. Joitakuita hoidetaan laitoksissa, joissa heidän seksuaalisuuttaankin pyritään kontrolloimaan. On helluntai mutta rakastuminen kielletty. Ja vain jotkut löytävät kesätyöpaikan. Tarjolla on enimmäkseen vaativia johtotehtäviä korkeasti koulutetulle eliitille.

Kesähuuman yllä roikkuu myös tuhon enteitä: helleaalto rinnastetaan ilmastosovun ponnettomaan etsintään. Salaiset agentit vartioivat aurinkovoimaloita, kenties öljy-yhtiöiden sabotaasilta. Itämainen diktaattori on valmis käyttämään ydinasetta. Kaiken kaikkiaan HS 31.05.09 ammentaa paljon kyberpunk-kirjallisuudesta.

Tarinan nuoria ei kiinnosta politiikka sen enempää kuin heidän vanhempiaankaan. Vain harva äänestää lähestyvissä vaaleissa, joissa etsitään johtajia Euroopalle. Johtajien tekemää työtä ei ymmärretä. Käyttävätkö he edes valtaa? HS 31.05.09 vihjaa suuntaan, että ainakin taloudellinen valta olisi liukunut Kiinaan. Kiina on tosiasiallisesti jo vallannut maailman talouden, ja kohta myös kulttuurin: ala-asteella opiskellaan kiinaa jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Lapsia kasvatetaan tulevaisuuteen, tai siis nykyisyyteen, jossa hikipajamainen työskentely on jo tullut länteen: työajalla ei saa käydä vessassa, syömisestä puhumattakaan. Toisinajattelijat viruvat kiinalaisissa vankiloissa.

Tätä kaikkea  kansalaiset eivät kuitenkaan ajattele, kun heille tarjoillaan sirkushuveja: tatuoidut nyrkkeilijät takovat toisiaan suonet pullistellen ja pikaluistelijat riimittelevät rap-musiikkia. Jossakin alitajunnassa tuntuu kuitenkin olevan kaipuu, kaipuu johonkin parempaan, jota matkatoimistot tarjoavat: lentoja kaikkialle, mihin tahansa, pois. Ne, joilla ei ole varaa, pakenevat nostalgiaan, vanhoihin lauluihin, jotka tarjoavat kuvitelman onnesta.

C-osassa kuoleman ja syntymän luettelot muistuttavat meitä siitä, että tämä kaikki on vain tilapäistä. Kuolinilmoitusten asettaminen kerronnallisesti vauvakuvien edelle on luettavissa niin, että vanhan tuhoutuminen on tarpeen, jotta jotain uutta voisi tulla tilalle.

Kirjan ihmiskuvaus jää latteaksi ja kerronta on monin paikoin puisevaa. Enemmän kuin mielenkiintoisen rakenteensa vuoksi HS 31.05.09 on kuitenkin ilmeistä klassikkoainesta. Irrallisenkin näköiset rönsyt ja kerrontapirstaleet liittyvät lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. Luetusta jää hämmentynyt, ehkä vähän murheellinenkin tunnelma, ja teoksen tarjoama ajankuva jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Substanssia vailla

Välillä on tuntunut siltä, että kaikki aina viittaavat Mestari Eckhartiin. Olinkin aika innoissani, kun kuulin, että tuolta saksalaisen idealismin isältä ja eksistentialismin harmaalta eminenssiltä oli suomennettu kokonainen kirjoituskokoelma, Sielun syvyys.

Luinkin sen.

Vähänkö hyvä!

Jos maailma on luotu ex nihilo, on kaikki luotu tietenkin ei-mitään. Ihmisen onnettomuus johtuu siitä, että hän harhaisesti takertuu siihen, minkä hän luulee olevan jotakin, mutta joka ei ole. Kuten nyt vaikka itseensä. Harhaluulosta pääseminen merkitsee ei-miksikään tulemista. Zen-mestari Eckhartin lukeminen avaa silmät sille, mistä vaikkapa eksistentialismin samankaltaisuus buddhismin kanssa on peräisin.

Täytyy vähän siteerata.

.

Minuudesta luopumisesta:

”Katso tarkasti sisimpääsi, ja kun löydät itsesi, päästä siitä irti. Tämä on paras tie.” (s.34)

.

Mielen kategoriat vankilana:

”… he ovat sidottuja: he ovat esteellisiä itsensä takia, ajassa ja tilassa…” (s.112)

.

Aineen ja hengen suhteesta:

”He kutsuvat sitä sieluksi, koska se antaa ruumiille olemisen.” (s. 129)

.

Kategorisen imperatiivin esi-isä, vastalause instrumentalismille:

”Oikeamielinen ei tavoittele teoillaan mitään, sillä teoillaan jotakin tavoittelevat tai jonkin syyn vuoksi toimivat ovat renkejä ja palkollisia.” (s.258)

Miksi naisten kirjoittamat kirjat eivät kiinnosta

Viime elokuussa kiinnitin huomiota siihen, että luin miesten kirjoittamaa kirjallisuutta yli kolme kertaa niin paljon kuin naisten kirjoittamaa. Vääristymän korjaamiseksi asetin lukemisilleni sukupuolikiintiöt: lukisin jatkossa korkeintaan kaksi kertaa niin paljon miesten kirjoittamaa kuin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

Kiintiösäännössä pysyminen on osoittautunut vaikeaksi. Asiaan on pitänyt kiinnittää huomiota, sillä naisten kirjoittama kirjallisuus ei jostain syystä näytä herättävän spontaania kiinnostustani. Lukulistalle on pitänyt ottaa kiintiönaisia.

Luulen, että se oli Kirsti Ellilä, joka kertoi mittailleensa Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuusarvostelujen palstamillimetrejä ja huomanneensa, että asiassa vallitsee epätasa-arvo. En nyt löydä tuota kirjoitusta, mutta päätin tehdä pistokokeen.

Paperikorimme on nimittäin täynnä, siinä on suunnilleen kuukauden viikonloppuhesarit. On mahdollista, että otokseni rajoittuminen juuri viikonloppujen lehtiin aiheuttaa jonkin kummallisen vääristymän, mutta vähän epäilen.

Mittasin palstamillimetrit kirjallisuusartikkeleista, C-osan kulttuurisivuilta ainoastaan, siitä otoksesta, mikä paperikorissa sattui olemaan. Juttujen kuvitukset ovat mittauksessa mukana. Tietokirjallisuutta ei ole eroteltu kaunokirjallisuudesta, joten mukana on joku tutkimuskin. Yhden joukkoarvostelun skippasin, kun siinä ei ollut helppo tehdä rajanvetoa siihen, milloin kirjoitettiin kenestäkin. Samoin ja samasta syystä sivuutin erään palkintoehdokkuusasettelun. Palstojen korkeudet mittasin 10 mm tarkkuudella.

Mittatulos näyttää tältä (pyöristetty kahden merkitsevän numeron tarkkuuteen):

Naiskirjailijat: 2530 mm

Mieskirjailijat: 22050 mm

Näyttää siis siltä, että Hesarin kirjallisuuskirjoittelusta yksi kymmenesosa käsittelee naisten kirjoittamisia. Kaksi rajanveto-ongelmien vuoksi hylkäämääni kirjoitusta olisivat voineet kohottaa naisten osuutta melkoisesti (n. 1000 mm lisää naisille, 2000 miehille), jolloin naisten osuus olisi kohonnut peräti kahdeksasosaan kaikesta kirjallisuuskirjoittelusta.

Sain kuitenkin suuntaa antavan vastauksen alkuperäiseen, tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen: en yksinkertaisesti osaa olla kiinnostunut asioista, joista en ole edes kuullut.

En tietenkään ole pelkästään Hesarin tiedonvälityksen varassa. Lienee kuitenkin ihan uskottava hypoteesi, että vääristymä vallitsee myös muissa medioissa.