Tunnustan: karttelin Sofi Oksasen kirjoja pitkään pelkästään hänen valokuviensa vuoksi. Niistä oli syntynyt jokseenkin ynseä ja ulkoinen vaikutelma, ja niin se vain on, ettei ynseä ja ulkoinen vaikutelma ole omiaan herättämään kiinnostustani siihen, mitä ihminen ajattelee. Tämä on tietenkin eräänlainen ad hominem -virhe, joka vieläpä rakentuu toiselle virheelle, sille, että ensin sotketaan julkinen kuva kirjoittajaan. Puhdistus ei joka tapauksessa ole sen paremmin ynseä kuin ulkoinenkaan kirja vaan tulee lähelle ja menee sisälle.
Yhdessä suhteessa Puhdistus toki täytti Oksasen julkisuuskuvan synnyttämät odotukset: kirja ei ole hauska, ei iloinen, vaan enemmänkin angstia tursuava. Mutta mielenkiintoinen se on, niin rakenteellisesti kuin Viron historian kuvauksenakin. En jaksa höpöttää sitä, minkä luultavasti kaikki muut jo ovat höpöttäneet, joten tyydyn nyt esittämään kaksi huomiotani kerronnasta.
1) Jos teoksen tiivistää kahteen sanaan, ne ovat: luurankoja komerossa. Molemmissa merkityksissään. Juuri tähän kuvaan tai sanontaan kulminoituu Puhdistuksen erityinen rakenteellis-symbolinen nerokkuus. En ala purkaa kielikuvaa tämän enempää. Purkakaa itse, siinä se on.
2) Se, että teos on kirjoitettu alun perin näytelmäksi, paistaa kirjan tapahtumien avaruudellisista ratkaisuista. Kaikki keskeinen tapahtuu suljetuissa sisätiloissa: tuvassa, vintillä, komerossa, raatihuoneen kellarissa. Kaikenlainen siirtyminen tilasta toiseen jää Zaran pakomatkaa lukuunottamatta lähes kokonaan kerronnan ulkopuolelle. Tämä luo kirjaan aivan omanlaisensa, hivenen vinksahtaneen tunnelman, joka tukee hienosti romaanin muutenkin introverttia maailmaa.
Tykkäsin. Aika paljon.
Jukka Laajarinne 