Kategoria: Filosofia

Substanssia vailla

Välillä on tuntunut siltä, että kaikki aina viittaavat Mestari Eckhartiin. Olinkin aika innoissani, kun kuulin, että tuolta saksalaisen idealismin isältä ja eksistentialismin harmaalta eminenssiltä oli suomennettu kokonainen kirjoituskokoelma, Sielun syvyys.

Luinkin sen.

Vähänkö hyvä!

Jos maailma on luotu ex nihilo, on kaikki luotu tietenkin ei-mitään. Ihmisen onnettomuus johtuu siitä, että hän harhaisesti takertuu siihen, minkä hän luulee olevan jotakin, mutta joka ei ole. Kuten nyt vaikka itseensä. Harhaluulosta pääseminen merkitsee ei-miksikään tulemista. Zen-mestari Eckhartin lukeminen avaa silmät sille, mistä vaikkapa eksistentialismin samankaltaisuus buddhismin kanssa on peräisin.

Täytyy vähän siteerata.

.

Minuudesta luopumisesta:

”Katso tarkasti sisimpääsi, ja kun löydät itsesi, päästä siitä irti. Tämä on paras tie.” (s.34)

.

Mielen kategoriat vankilana:

”… he ovat sidottuja: he ovat esteellisiä itsensä takia, ajassa ja tilassa…” (s.112)

.

Aineen ja hengen suhteesta:

”He kutsuvat sitä sieluksi, koska se antaa ruumiille olemisen.” (s. 129)

.

Kategorisen imperatiivin esi-isä, vastalause instrumentalismille:

”Oikeamielinen ei tavoittele teoillaan mitään, sillä teoillaan jotakin tavoittelevat tai jonkin syyn vuoksi toimivat ovat renkejä ja palkollisia.” (s.258)

Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus

Jatkan tasa-arvokysymysten käsittelyä Hirliin kommentin pohjalta. Sitä paitsi tämä tasa-arvokeskustelu näyttää olevan yksi blogistanian keskeisiä kysymyksiä, joka räiskähtelevyydessään provosoi vähän väkisinkin ottamaan osaa. Yritän nyt hieman hahmotella tasa-arvokeskustelun ongelmia jonkin sorttisesta oikeudenmukaisuusnäkökulmasta.

Pitäisin näin alkajaisiksi oikeudenmukaisuuden kriteerinä eräänlaista reiluuden ajatusta: syntyperän, sukupuolen tms. itse valitsemattomien ominaisuuksien ei tulisi määrätä ihmisen mahdollisuuksia ja velvollisuuksia, vaan niiden tulisi olla kaikille samat. Oikeudenmukaisuus on siis tässä mielessä jokseenkin yhtä tasa-arvon kanssa, ja siitä seuraa mielestäni tärkeä lisätoteamus:

Oikeudenmukaisuutta ei voi vaatia vain tietyille ihmisille vaan aina kaikille. Muutoin ollaan jo puolueellisia ja siksi epäoikeudenmukaisia.

Sivuutan siis kokonaan sen kaltaiset väitteet, kuin että ”kyllähän naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehetkin, ja juuri sen vuoksi suojelemme heitä pitämällä heitä kotona lukkojen takana.”

Netin tasa-arvokeskustelua hallitsee se piirre, mikä hallitsee montaa muutakin keskustelua: kovinta ääntä eivät välttämättä pidä fiksuimmat ihmiset vaan – äänekkäimmät.

Niin naisasialiikkeen kuin miesasiamiestenkin moraalisena heikkoutena on, että on valittu tietty ihmisryhmä, jonka etuja ajetaan jokseenkin tilanteessa kuin tilanteessa, kulloisistakin tosiasioista riippumatta. Esimerkiksi se, että jotkut feministit vaativat naisten välistä solidaarisuutta kiistatilanteissa, ei edusta pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Sen sijaan se edustaa moottoripyöräjengiläisen eetosta, jossa kerhoveljen puolelle asetutaan aina.

Seuraavat väittämät ovat kehnoja lähtökohtia asialliselle keskustelulle:

”Yhteiskuntamme on naisvihamielinen.”

”Yhteiskuntamme on miesvihamielinen.”

”Miehillä menee maassamme paremmin kuin naisilla.”

”Miehillä menee maassamme huonommin kuin naisilla.”

Ne ovat kehnoja lähtökohtia, koska niissä oletetaan perustaksi se, minkä pitäisi vasta harkitun ja monisyisen tarkastelun jälkeen tulla ilmi, jos on tullakseen. Väittämien taustalla on varmasti historiaa ja perusteluita, mutta ne on yleensä jätetty pohtimatta ja avaamatta, vaikka se olisi ymmärretyksi tulemisen kannalta ensisijaisen tärkeää.

Huomautettakoon, että Platon on vihjaillut esimerkiksi seuraavasta mahdollisuudesta: Oikeudenmukaisuus on sitä, että asioihin suhtaudutaan sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin niiden luullaan tai toivotaan olevan.

Esimerkkinä lasikaton ja lasilattian problematiikka

Naisia on vähemmän kuin miehiä sekä yhteiskunnan ylimmillä että alimmilla portailla. Naiset ovat aliedustettuina niin yritysten johdossa kuin syrjäytyneissäkin. On selvää, että tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät toteudu. Miten tähän tulisi suhtautua?

Miesasiamiehet: ”Taas meitä syrjitään.”

Naisasianaiset: ”Taas meitä syrjitään.”

Kumpikin näkökulma on perusteltu mutta vaatii laput silmillä -ajattelua, jossa keskitytään vain siihen ilmiön osaseen, joka ajaa omaa agendaa. Vaaditaan yhden tai toisen oireen muuttamista, mutta taustan avaaminen ei kiinnosta.

Mistä lasilattiassa ja -katossa sitten on kysymys? Väitän, että niin lattia kuin kattokin ilmentävät sitä, että naisena olemisen tila todella on hieman kapeampi kuin miehenä olemisen. Yksilöllisten ratkaisujen asemesta naisten elämässä painottuu tietynlainen keskiluokkaisuus tai kohtuullisuus. Muinaiskreikkalaisessa mielessä kohtuullisuus on hyve, modernin individualistin silmissä taas omapäiset ratkaisut. Kumpaa arvomaailmaa kohti meidät tulisi pyrkiä?

Ongelmanasettelu on ehkä, juuri liikkumavaran erilaisuuden vuoksi, pelkistettävissä akselille yksilöllisyys – yhteisöllisyys. Haluammeko ajatella ihmistä ensisijaisesti yksilönä vai yhteisön osana? Kysymys on aika paljon huolenpidon määrästä.

Jos ajamme yksilöyden asemaa, teemme toisille, niin kuin pikkupojille tehdään: annetaan niiden tulla toimeen. Ei mennä liian pian lohduttamaan, jos toista itkettää, sillä mikä ei tapa, vahvistaa. Annetaan vielä aikuisenakin vapaus, johon toki liittyy vastuu: huonoistä valinnoista seuraa huonoja seurauksia, hyvistä hyviä. Ovet ovat yhtä auki pankkiin kuin pahvihökkeliinkin. Tai no, eivät nyt sentään yhtä auki: syrjäytyminen on paljon helpompaa kuin menestyminen. Yksilö saa joka tapauksessa elää ja kuolla vapaana, ja se on tärkeintä. Oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan odotamme tietenkin itsellemme samaa kohtelua.

Jos taas painotamme yhteisöllisyyttä, teemme toisille, niin kuin pikkutytöille tehdään: pidetään niistä huolta, kehotetaan kohtuullisuuteen, estetään tekemästä tyhmyyksiä tai edes mahdollisia tyhmyyksiä. Ohjataan mukavalle polulle eikä seikkailuihin. Luultavasti ne alkavatkin pitää itseään tärkeänä yhteisön osana, jonka tekemisillä on merkitystä. Ihmisellä on hyvä olla jonkinlaiset raamit, joiden sisällä elää ja toteuttaa itseään.

Kärjistetysti jotenkin noin.

Eksistentialisti valitsee tietenkin individualismin: vapaus on arvo sinänsä. Siihen kuuluu tietenkin täysi omavastuu ja ahdistus sekä tarpeettomuuden tunne. Moni pakenee niitä kännäämiseen ja itsemurhiin.

Utilitaristi pohtinee hyvinvointia: naiset kulttuurissamme näyttäisivät voivan paremmin. He elävät pidempään ja terveempinä. Eikä uusliberalistien kuva ihmisestä järkevänä olentona pidä paikkansa: ihmiset tekevät tyhmyyksiä, jos viisaammat eivät valitse heidän puolestaan. Useiden mitattavissa olevien asioiden valossa rajat, kunhan ne on oikein asetettu, ovat ihmiselle hyväksi. Ongelmaksi jäävät ne asiat, joita ei voi mitata.

Jos jompi kumpi arvoasetelma on oikeampi kuin toinen, niin kumpi? Todettakoon, että kummankaan sukupuolen kasvatus ja yhteiskunnallinen asema ei maassamme ole lähelläkään minkäänlaista mahdollisuuksien ääripäätä. Jos jompi kumpi elämänmuoto on oikeampi, tulisiko mennä vielä sitä kauemmas samaan suuntaan? Vai löytyykö hyvä kompromissi jostain välimaastosta? Mitä oikeasti halutaan? Ja ennen kuin yrittää vastata tuohon viimeiseen kysymykseen, on muistettava: kaikkea ei voi saada. On valittava. Ja tämä, jos jokin, tunnutaan äänekkäimmässä tasa-arvokeskustelussa lähes poikkeuksetta unohdettavan.

Kriittisiä huomioita

Reduktionstinen kysymyksenasetteluni unohtaa tietenkin biologian (joka ihan aikuisten oikeasti myös vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen) sekä sen, että kattoja ja lattioita koskevat tiedot, tilastot, koostuvat lukuisista yksilöistä mutta yksilöt eivät tilastoista.

Teksti on kirjoitettu alusta loppuun eikä ole sen koommin tullut luetuksi. Saattaa keskeneräisyydestään johtuen sisältää valtavat määrät epäkoherenssia ja kummallista ajatuksenvirtaa. Mutta pelkkä blogaus tämä onkin.

Vallan luovuttamisesta

Edellisen kirjoitukseni kommentti pisti miettimään. Luulen, että itse asiassa juuri instrumentaalisen hyödyn näkökulma on se seikka, jonka vuoksi todellisuuden määrittelyvalta on lähes kokonaan luovutettu sertifioiduille asiantuntijatahoille.

Kummituksiin tai vastaaviin ilmiöihin ei liity teollisesti tai sotilaallisesti sovellettavaa hyötynäkökulmaa. Siispä niitä ei ole, ja niitä havaitseva (ilmeisesti kuitenkin enemmistöön kuuluva) ihminen joutuu marginalisoimaan ja mitätöimään kokemuksensa. Tämä herättää kysymyksen: voisiko kummitteluun vakavasti tai ymmärtävästi suhtautumisella olla kuitenkin esimerkiksi vanhusten hyvinvointia lisäävä vaikutus?

Todellisuuden määrittelyvallasta luopumisesta saan aiheen siirtyä toiseen ajatukseen, jonka saatoin lukea Eero Riikosen (jonka romaania Pommetiikan perusteet ei voi koskaan liikaa kehua) & kumppaneiden kirjasta Hullun työn tauti tai sitten jostain muualta. Nimittäin että lannistettujen ihmisten ajattelu ei ulotu omaa hyötyä kauemmas. Väsytetty ja kesytetty ihminen supistaa näkökulmansa taktiselle tasolle, keskittyy kamppailemaan ulkoa asetetuissa puitteissa, toimii opportunistisesti ja yrittää yksinkertaisesti pärjätä mahdollisimman hyvin kussakin annetussa tilanteessa ja annetuilla säännöillä. Se on hyötyajattelua suppeimmasta päästä, tuota samaa määrittely- ja määräämisvallan luovuttamista jonnekin muualle, josta äsken mainitsin. Se on sellaisen ihmisen näkökulma, jolla ei oikein ole resursseja muuhun. Se on orjan tai häviäjän asenne (mikä ei tietenkään aina ole ihmisen oma vika).

Taktiseen verrattuna strateginen ajattelu on kauaskantoista ja suuria linjoja hahmottelevaa. Se ulottuu omaa napaa kauemmas niin ajassa kuin avaruudessakin. Strategikko ottaa toiminnassaan huomioon myös seuraavat sukupolvet ja tuhansien kilometrien päässä asuvat ihmiset. Strateginen ajattelu on vapaan yksilön ajattelutapa, sellaisen, joka yksinkertaisesti kykenee johonkin muuhunkin kuin syömään, kakkimaan ja tottelemaan.

Kummittelusta

Kommentoin jo Kasbachin blogikirjoitusta, jonka lähtökohtana oli tieto, jonka mukaan jopa 80% leskeytyneistä vanhuksista hallusinoi kohtaavansa puolisonsa vielä tämän kuoltua. Sekä Kasbach että hänen linkittämänsä kirjoittaja pitävät vanhusten kokemuksia harhoina, aivojen tuottamina epätosina kokemuksina. Johtopäätös on kuitenkin tehty mielestäni hätäisesti, lainkaaan pohtimatta tiedon ja totuuden olemusta, yksinkertaisesti uskoen, että ”kummituksia ei ole”, tai sitten perustellummat pohdinnat on yksinkertaisesti jätetty eksplikoimatta.

Lähdetään väitteestä: aivot tuottavat hallusinaatioita.

Mitä ovat aivot? Aivot on kokemus havaintomaailmassamme: olemme nähneet aivoista valokuvia ja olemme lukeneet niiden toiminnasta. Joku onnellinen on ihan itse nähnyt aivot silmiensä edessä, skalpellinsa alla. Joku on saattanut tuntea aivot tuntoaistillaan, ja joku jopa tietää, miltä aivot maistuvat. Aivojen toimintaa on voitu tutkia empiirisesti: kun tuosta kohdasta lohmaistaan pala pois, aivojen omistajan käytös muuttuu tällä tavalla. Myös nämä kokeet kuuluvat empiiristen havaintojemme piiriin, eivät jonnekin objektiiviseen, itsestämme riippumattomaan todellisuuteen.

Kun sanomme, että kokemus tapahtuu aivoissa, astumme kehäpäätelmään. Sillä nythän on niin, kuten äsken esitin, että aivot tapahtuvat kokemuksessa. Tässä suhteessa aivot kuuluvat samaan ilmiöiden luokkaan kuin kummituksetkin. Ne ovat jotakin, mitä ihmiset havaitsevat.

Objektiiviseen todellisuuteen meillä ei ensinkään ole pääsyä. Jokainen meistä on oman mielensä vanki. Siksi edes tieteen yleispätevyyden kriteerinä ei pidetä sitä, että se tuottaisi objektiivista, riippumatonta tietoa, vaan sitä että se on intersubjektiivista: lähes kuka tahansa pystyy – ainakin teoriassa – toistamaan tieteelliset kokeet ja tekemään niistä samanlaiset tulkinnat. Hyvä koejärjestely on toistettavissa, ja hyvä teoria ennustaa tulevia havaintoja.

Ja mitä tekemistä tällä on kummittelun kanssa?

Se, että kummittelu näyttäisi olevan säännönmukaisesti toistuva, ennustettavissa oleva ja hyvinkin intersubjektiivinen ilmiö. 80% vanhuksista on hiukan eri luokkaa oleva ihmisjoukko, jos sitä verrataan niihin, jotka kykenevät näkemään neutriinoja. (Neutriinon havaitakseen täytyy olla sisäistänyt ja hyväksynyt aikamoinen tietojärjestelmä. Siksi tavallinen kadunmies ei voi havaita neutriinoa.)

Onkin kysyttävä: mikä on se periaate, joka tuomitsee 80% ihmisistä joskus kokeman havainnon harhaksi mutta hyväksyy pienen marginaalin kokemat bosonit todellisuudeksi?

Luulen, että vastaus on metafyysinen: uskotaan havaintojen ulkopuoliseen todellisuuteen sekä siihen, että se on luonteeltaan rationaalinen. Havaintoja tuosta objektiivisesta maailmasta meillä ei kuitenkaan nähdäkseni ole.

Identiteetin tyrkyttämisestä

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä pikkulapsille aletaan tuputtaa sukupuoli-identiteettiä tarpeettoman aikaisin. Väitän että useimmille alle kaksi ja puolivuotiaille sanat ”tyttö” ja ”poika” eivät merkitse oikein yhtään mitään, mutta niihin laatikoihin, merkityksettömin sanoin ja aiheettomin pukeutumiskoodein heidät lokeroidaan. Tokihan ihminen sukupuolensa joskus keksii, eli en minä sitä tarkoita, että asiaa pitäisi väen vängällä kartella tai piilotella. Tuputtaminen on kuitenkin toinen juttu.

Mutta tuo nyt oli oikeastaan vain sellainen johdatus seuraavaan asiaan.

Minä kun nimittäin ihmettelen, että miten ihmeessä kaikista identtisistä kaksosista aina tiedetään, kumpi syntyi ensin. Eivätkö ne edes syntyessään ole sen verran samanlaisia, että helposti sekoittuisivat vaikka ensimmäisen yön aikana, ennen kuin niiden vanhemmat ovat ehtineet tutustua niihin kunnolla? Paitsi tietenkin, jos ne heti merkitään jollain värikoodeilla ja muilla kommervenkeilla ja aivan erityisesti pidetään huolta siitä, etteivät ne mene sekaisin.

Mutta minkä vuoksi? Miksei pienten kaksoslastenkaan voi antaa kehittyä kaikessa rauhassa ilman, että niitä heti ruvetaan erottelemaan yhdeksi ja toiseksi? Jos ostan kaupasta kaksi samanlaista, yhtä tuoretta maitotölkkiä, en minä niihinkään kirjoita eri nimiä. Tölkkien erottaminen toisistaan muuttuu tärkeäksi vasta, jos toinen tölkki on avattu vaikka pari päivää ennen toista. Tai unohdettu muutamaksi tunniksi huoneenlämpöön. Eikö niiden pikkuvauvojenkin erottelun voisi jättää siihen, että ne ovat oikeasti tulleet erilaisiksi?

Kaikki ja ei mitään

Jokin on jotakin vain suhteessa johonkin muuhun. Jos eroa jonkin ja sen komplementin välillä ei tehdä, tämä jokin menettää identiteettinsä ja yksilöllisen olemassaolonsa. Tässä mielessä kaikki ja ei-mikään ovat sama asia.

Edellä esitetty saattaa näyttää pelkältä ajatusleikkipelleilyltä, mutta sillä on myös käytännölliset ilmenemänsä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Facebook, jonne ihmisten yksityinen verkkoviestintä on yhä enemmän valunut. Tavallisia kirjeitä ei ole kirjoitettu vuosiin, ja sähköpostikin tuntuu jo vaativan liikaa ajattelua ja keskittymistä. Kuulumiset huiskaistaankin mieluummin kahdella sanalla koko tuttavapiirille.

Facebookissa ja vastaavissa palveluissa toteutuukin kymmenen vuoden takaisen mainoslauseen esittämä ihanne: kommunikoida kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Samalla yhteydenpidon intensiteetti ja merkityksellisyys on heikentynyt lähes olemattomiin. Kommunikoimmekin ei-kenenkään kanssa, emme-missään ja yhä harvemmin.

Eräs kirjallinen tavoitteeni

Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen, Houellebecqin kautta Schopenhaueriin ja siitä mutkan kautta vaikkapa zen-buddhismiin.

En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut siitä, että liiallinen ajatteleminen olisi hyväksi ihmiselle. Ja nyky-yhteiskunnassamme, jossa joka toinen tekee päätoimisesti  itseohjautuvaa ajatustyötä, ja jossa jo koululaitos rakentuu kriittisyyden indoktrinaatiolle, ajatellaan kenties aivan liikaa. Sen sijaan että eläisimme, me käsitteellistämme elämää.

Liekö mikään ihme, että kaiken maailman ”äärimmäisyys”lajit ovat nykyään niin suosittuja? Tilanteet, joissa haastajana on todellinen kuoleman mahdollisuus, pakottavat keskittyneeseen toimintaan, jossa mielen painopiste siirtyy käsitteellisestä ja alati reflektoivasta ajattelusta siihen, mitä on tekemässä. Luulen, että jostakin samantapaisesta on ollut kysymys japanilaisessa samurai-touhussa.

Se on pakoa, mutta onko se pakoa todellisuudesta vai todellisuuteen? Ainakin kiilaa paikoilleen näpertävä kiipeilijä tekee jotakin syvästi mielekästä ja merkityksellistä, aivan toisessa mielessä kuin esimerkiksi blogiinsa kirjoittava kirjailija.

Joltain menneiden aikojen zen-mestarilta kysyttiin, mikä hänen elämässään oli erilaista, kun sitä vertasi hänen aiempaan elämäänsä tai tavallisten ihmisten elämään. Vastaus oli jotain tämän tapaista: ”Kun hakkaan halkoja, hakkaan halkoja. Kun kävelen, kävelen. Ja kun syön, syön.” Tämä eroaa kieltämättä melkoisesti siitä tavasta, jolla olen arjessa. Pidän tuota mielentilaa kuitenkin äärimmäisen tavoiteltavana. Tahtoisin kyetä arkisissa toimissa samaan intensiteettiin kuin kiipeillessä. En kuitenkaan kykene, sillä arkiset toimet vain harvoin uhkaavat tappaa minut.

(Tähän kohtaan lukija saa rakentaa aasinsillan ihan itse.)

Asetan nyt itselleni pitkän aikajänteen tavoitteen. Voi olla, että se on mahdoton toteutettavaksi, ja varmaa on, että vielä en ole valmis edes yrittämään. Mutta joskus. Aion kirjoittaa kirjan, joka ei herätä lainkaan ajatuksia.

Aikakäsityksistä (3)

Joku alkuperäiskansa jossain päin maailmaa (ah, tätä eksaktin tiedon tarkkuutta!) hahmottaa asian niin, että liikumme ajassa taaksepäin. Eteemmehän me näemme, taaksemme emme. Menneisyys on meille tuttua, tulevaisuus tulee aina selän takaa.

Ajatuskiepautus ei ole pelkästään älyllisesti ilahduttava. Se myös puhuttelee. Ajassa takaperin kulkiessamme olemme nimittäin aktiivisia kulkijoita. Meidän tekomme ja valintamme ovat askelia, takaperin kävelyä. Toimintamme seuraukset valkenevat vasta jälkikäteen. Askelia otetaan, reippaitakin, tietämättä minne ne johtavat.

Aikakäsityksistä

Tuli tässä mieleeni, että paljonkohan länsimaisen kulttuurimme voitokkuudesta (ja tuhoisuudesta) voidaan laittaa kristillisen aikakäsityksen piikkiin? Meillähän täällä lännessä maailmalla on alku ja loppu ja kaiken takana Jumalan Suunnitelma siten, että päämäärät selittävät nykytilanteen ja vasta lopputulos luo merkityksen nykyhetkelle. Kuvio toistuu pienemmässä mittakaavassa: tekemistemme arvo määräytyy tavoiteltavasta hyödystä käsin, mikä on omiaan korostamaan Heideggerin termein laskevaa ajattelua. Se taas on omiaan tekemään ihmisestä vieraantuneen, ulkoisille tavoitteille alistetun välineen.

Tuottaisiko itämaistyyppinen syklinen aikakäsitys mielekkäämmän elämän? Tai ainakin tasapainoisemman suhteessa siihen mielettömyyteen, jota maailma tursua? Korostaako se hetkeen tarttumista enemmän – ei välineenä vaan itseisarvona? Ja onko se kenties osaltaan johtanut tietynlaiseen pysähtyneisyyteen ja siihen, että päämääräorientoitunut länsimaailma on saanut valloittaa koko planeetan?