Kategoria: Elämääni

Kylläpä minua hemmotellaan

Lehdistötiedote. Vapaasti julkaistavissa 9.12. klo 19.00

Atenan taidepalkinto Jukka Laajarinteelle


Atenan perinteinen taidepalkinto on annettu tänä vuonna kirjailija Jukka Laajarinteelle. Laajarinne on tunnettu lastenkirjailija, joka laajensi tuotantoaan aikuisten tietokirjoihin teoksella Muumit ja olemisen arvoitus. Se yhdistää oivalluksia herättävällä tavalla Tove Janssonin Muumi-tuotannon filosofiaan, erityisesti eksistentialismiin. Muumit ja olemisen arvoitus on hämmästyttävän hyvin kirjoitettu tietokirja, joka avaa eksistentialismin muumien ystäville – ja päinvastoin. Kirjan luettuaan jää pohtimaan omia arvojaan ja maailmaa ympärillämme, mikä on erinomaisen kirjan merkki.

Atenan tämän vuoden taidepalkinto on Tarja Teräsvuoren sekatekniikalla toteutettu teos. Atenan taidepalkinto on jaettu jo kaksitoista kertaa.

Iso kiitos Atena-kustantamon väelle! Mieltä lämmittävä yllätys.

Moottoriurheilun raunioilla

Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.

Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.

On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.

Teräs ruostuu, betoni rapautuu.

Elämä voittaa!

Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja  Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.

Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.

Ääntelemisestä

Osaan viheltää.

Osaan hyräillä.

Viheltämisessä äänen korkeutta säädetään kielellä.

Hyräilemisessä äänen korkeus säädetään äänihuulilla.

Viheltämisen ja hyräilemisen ei siis pitäisi periaatteessa riippua toisistaan kovin vahvasti.

 

Osaan viheltää ja hyräillä samaan aikaan.

 

Elämän laatua haittaavaksi ongelmaksi on nyt muodostunut, että en pysty viheltämään ja hyräilemään eri juttuja samaan aikaan, vaan molemmat instrumentit asettuvat aina yhteisiin sävelkulkuihin. Olisi kuitenkin tarpeellinen ja yleishyödyllinen taito hyräillä bassokuviota oman vihellyksensä taustalle. Nyt haluaisinkin tietää: pystyykö sen opettelemaan vähän niin kuin peukaloiden pyörittämisen eri suuntiin? Osaako joku?

Rouva Huun varjolista

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen tutkailee blogissaan lasten- ja nuortenkirjapalkintojen anatomiaa ja julkistaa oman Finlandia Junior -varjolistansa. Riemuni oli suuri, kun löysin listalta myös Martti Ruokosen kanssa tekemämme kirjan Ruoalla ei saa leikkiä.

Jokainen yksittäinen palaute ja maininta merkitsevät paljon, sillä kirjoittaminen on lopulta yritys kommunikoida toisen ihmisen tai toisten ihmisten kanssa. Jos lukijoiden reaktiot jäävät kovin vähäisiksi, saattaa joskus tuntua, kuin puhuisi yksikseen. Olisi hauskaa olla niin vahva yksilö, että viis veisaa tällaisista asioista, mutta en ole.

Muistuu mieleeni erään kollegani kanssa käymäni keskustelu, joka meni suunnilleen näin (jos kollega antaa suostumuksensa, nimikin voidaan paljastaa):

Minä: No, mitä mieltä itse olet uusimmastasi? Oletko tyytyväinen?

Kollega: Minun mielipiteeni? Se on lähinnä siitä kiinni, mitä muut siitä sanovat ja mitä siitä kirjoitetaan.

Niin. Jokainen yksittäinen, subjektiivinen lukukokemus on tärkeä. Tämän lisäksi Rouva Huun – asiantuntijan – listalle pääseminen on aivan erityinen kunnia. Se kannustaa taas tänäänkin jatkamaan, vaikka muuten tekisikin mieli heittää pensselit santaan.

Tämmöisiä me kirjailijat useimmiten olemme: samanlaisia pienisieluisia ihmisiä kuin muutkin. Se on varmasti monelle pettymys, mutta ainoastaan inhimillisinä ja heikkoina olentoina me voimme kirjoittaa inhimillisistä, heikoista olennoista.

Mutta ei ole ilmaista avautumista. Blogeja lukiessanne joudutte alttiiksi myös kaupallisille tyrkytteille.

Ruoalla ei saa leikkiä näyttää tältä:

t8a4hv

Sitä myydään kirjakaupoissa. Itse sitä ei hyllystä löydä, joten kannattaa kysyä myyjältä.

Pakollinen messuraportti – Sitten mä tein sitä ja sitten tätä ja sitten ja sitten

Torstai

Menin paikalle jo aamupäivällä. Huomasin viisi painotuotetta joita harkitsin mutten ostanut, ja Salla Simukan. Hän taas ei ollut myytävänä, tai sitten oli – tavallaanhan me kirjailijat olemme messuilla juurikin myytävinä.

Seuraavaksi törmäsin nuoruuteni ihastukseen, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia ja maistelimme viinejä.

Sinisalon Johannan kanssa nautimme lounasta.

Väentiheys: inhimillinen.

Melutaso: siedettävä.

Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta kahdelta piti jatkaa matkaa Tapanilaan kiipeilemään.

Yhtäkkiä näin kustannustoimittajani Hillan ja WSOY:n lasten- ja nuortenosaston ex-pomon, Elinan. Kävin vielä Hillan kanssa hetkisen istahtamassa. Vaihdoimme kuulumisia ja maistelimme kahvia ynnä vettä.

Sen jälkeen minun piti jo todellakin jatkaa matkaa, ja niin myös tein.

Perjantai

Saimme viime jouluna äidiltäni rahaa kirjahyllyn laajentamiseen. Lundian kirjamessutarjous ja vaimoni vapaapäivä käynnistivät tapahtumaketjun, joka oli jo miltei vuoden kuplinut aikeena mielissämme. Menimme Finnooseen ja ostimme tikkaan sekä hyllylevyjä.

Visualisoin etukäteen mielessäni, miten paljon siistimpää meille tulee, kun monta hyllymetriä kirjoja ja muuta roinaa saadaan pois lattioilta, nojatuolista, arkun päältä ja sohvalta.

Ei tullut. Ajatus oli hyvä mutta lähtökohdat huonot: liikaa tavaraa.

Lauantai

Kustannustoimittajani Laura otti yhteyttä, ja kohta me jo söimmekin illallista Samratissa. Ensimmäiset ruokalajit olivat mainioita, samoin punaviini (lievästi tosin häiritsee tietoisuus siitä, että punaviini värjää suuni violetiksi ja siksi juonkin nykyään usein valkoviiniä, vaikka punaviini maistuu paremmalta), seurasta puhumattakaan, mutta jälkiruokapallerot olivat vähän hassuja ja yksinkertaisesti siirappisen makuisia.

Oli mielenkiintoista tajuta, että vain muutaman vuoden ikäeromme johdosta olemme kasvaneet aivan erilaisissa historiallisissa tilanteissa.  Laura ei esimerkiksi muista Berliinin muurin kaatajaisia. Eikä sienipilvi ollut hänen lapsuudessaan se juttu, jota piirreltiin kouluvihkoihin. On jännittävää ymmärtää elävänsä jossakin tietyssä historian ajanjaksossa.

Ja jos joku nuori lukija ei oikein äskeistä ymmärtänyt, tarkoitin sienipilvellä atomipommia, en huumeita.

Sunnuntai

Oman esiiintymiseni vuoro. Lapsenhoitosuunnitelmat kariutuivat yllättäen, joten otin tyttäreni mukaan. Jos tavallisesti tuon työt kotiini, oli nyt aika tuoda koti töihin. Koti oli kiukkuinen messuille joutumisestaan ja toivoikin, etten olisi kirjailija.

Haastatteluani Kullervo-salissa kuulemaan oli tullut hämmästyttävän iso joukko ihmisiä mutta niinpä juttukin sitten kulki. On ihan eri asia puhua erillistilassa ihmisille, jotka todella vaikuttavat aiheesta kiinnostuneilta, kuin jossain yleisen hälyn keskellä ohi kulkeville messuvieraille. Myös haastattelutilanne on odotusten ja niihin vastaamisen tilanne. Ei odotuksia -> ei sanottavaa. Isoja odotuksia -> suuria puheita. Eilalle kiitokset hyvistä kysymyksistä!

Signeerausten jälkeen pääsimmekin lounaalle, ja jälkiruokajätski sulatti tyttäreni kiukun. Verensokeri on tärkeä asia ihmiselämässä.

Väentiheys: epäinhimillinen.

Melutaso: lyhyen aikaa siedettävissä.

Suoraan lounaalta pitikin jatkaa matkaa kiipeilemään, mutta vielä hieman myöhemmin Sami ja Riina Kaarla kävivät kylässä. Riinan uusi Ihmesiemen-kirja luettiin sitten iltasaduksi. Hyvällä tavalla vanhanaikainen, sympaattinen ja taianomainen kuvakirja. Suosittelen.

Työn kuva

Vaeltelua kirjailijan työn sivupoluilla: esiintymässä siellä sun täällä, vastaamassa haastatteluihin, laskuttamassa, kirjoittamassa sopimuksia, valokuvattavana. Olen nähnyt Pohjanmaan, olen käynyt Muumi-karaktäärien päämajassa, olen penkonut työpöydän uumenista matkalippuja, jotta voisin saada niistä korvauksia. Olen – pannahinen! – maatalousyrittäjäeläkevakuuttanut itseni.

Tämä kaikki – hyvässä seurassa vietettyine iltoineen – on tietenkin ollut mitä mainiointa vaihtelua siihen tavanomaiseen ei-tapahtumiseen, jolla yleensä päiväni täytän. Mutta kyllä tässä jo odottaa innolla, että saa kirjamessut ja vielä pari koulukeikkaa hoidettua, ja päsee taas keskittymään itse asiaan.

Näinä aikoina

Viime viikkoina olen uppoutunut varsin intensiivisesti kirjoittamaan runollista tutkielmaa Pyrrhonista. Työ on ollut yksi antoisimpiani. Olen oppinut yhtä sun toista, löytänyt ja hoksainnut. Pudistellut päätäni ja virnistellyt. Ymmärrän nyt olevani pyrrhonisti, tieni alussa tosin vasta.

Vaikka kyllä Diogeneskin oli aikamoinen tapaus.

Nämä antiikin filosofian valiohahmot (respect!) ovat aikaisemminkin pistäneet miettimään, miten erilainen henkinen ilmapiiri oli muinaisessa Kreikassa kuin mitä se on täällä ja nyt.

Silloin heille pystytettiin patsaita ja heidät kanonisoitiin historiaan niin, että heidän nimensä muistetaan vielä tuhansia vuosia myöhemmin.

Nykyään he luultavasti viettäisivät aikaansa erilaisille osastoille suljettuina tai kustannussyistä johtuen luultavasti sittenkin vahvan lääkinnän alaisina 3T-ratikassa.

Uusimmassa n&n:ssä oli tosin Marke Ahosen artikkeli mustasta sapesta sun muusta. Kyllä jotkut ovat silloin muinoinkin kehittäneet medikalistisia selityksiä sille, miksi toiset ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin toiset.

Mutta nyt minä eksyin aiheesta. Piti vain kertoa, että olen kirjoitellut. Ja saanut jotain aikaiseksikin. Ja kiirettä on pitänyt, ja tänään pitää paneutua huomisen koitoksiin. Markkinoilla tavataan!

Extreme mushrooming

Kiipeily Kvarnby syyskuun alku 09 069Toisinaan sienet vaativat poimijaltaan fyysisiä suorituksia, jyrkänteillä kiipeilemistä ja hulluutta.

Etenkin hulluutta.

Tähänastisen elämäni ajan olen vältellyt valkoisten sienten poimimista, ellei jotain villakarvarouskuja ja lampaankääpiä lasketa. Viimeaikainen lehtikirjoittelu ”En enää ikinä poimi metsästä mitään” -lausuntoineen on kuitenkin saanut herkkusienten poimimisen näyttämään kiehtovalta ja jännittävältä äärimmäisyysurheilulta. Niinpä eilen söin ensimmäistä kertaa aterian, johon olin käyttänyt itse poimimiani herkkusieniä (munakasta, ihan hyvää).

Osin kyse on silkasta uhmaikäisyydestäni, yrityksestä osoittaa itsenäisyyttäni tekemällä juuri sitä, mistä on varoitettu. Toisaalta ilmiö on kiehtova: media sinänsä tekee ilmiöstä kuin ilmiöstä kiinnostavan ja houkuttelevan. Ei ole huonoa julkisuutta, niin kuin vanha markkinamiesten sanonta kuuluu.

Mutta niin, sienestäminen äärimmäisyysurheiluna…

P8310005(Kuvassa suppilovahvero)

Tunnetaan ihmisiä, jotka ovat kokeilleet useita satoja eri sienilajeja ja jääneet henkiin. Jonkunhan täytyy se perustutkimuskin tehdä, sillä kuinka muutenkaan tietäisimme, mitkä sienet ovat myrkyllisiä. Tuntemattomien sienien syöminen on siis – paitsi vaarallista – myös uhrautuvaista ja hyödyllistä touhua. Kunhan muistaa myös täsmällisesti raportoida, mitä on mennyt syömään.

Sitten on tietenkin näitä rohkeita nuorukaisia, jotka tieten tahtoen syövät punaista kärpässientä. Olen tuntenut heitä useita ja muistan kuulleeni monista eri metodeista saada hallusinogeenit päähän mutta välttää maksan tuhoutuminen. Ajoissa oksentaminen taisi olla yksi. (Huom! Sienestäminen on vaarallista, eikä tämä blogi ole mikään oppikirja.) Miten tuohon sitten pitäisi suhtautua? Tiedä häntä. Kysymys on monimutkainen, koska ihminen on aina osa ympäröivää yhteisöä. Maksavaurioiset berserkit tuntuu näin äkkisiltään huolestuttavahkolta ajatukselta.

Jotkut näistä nuoruuden tuttavuuksistani söivät myös suippumadonlakkeja. Sienen käyttö levisi suomessa 80-luvulla, kun sen kuva oli ajattelemattomasti julkaistu jossakin lääkärilehdessä. Pitkään sen lajikuvaus ja kuvat yritettiin pitää visusti piilossa kansalaisilta – nuorisolta erityisesti – mutta näin internetin aikana tuommoista informaatiota ei tietenkään pysty pimittämään. On joka tapauksessa mielenkiintoista, että jos sienen sisältämän psilosybiinin vaikutuksetkin ovat tällaisia, niin minkä vuoksi jopa sienen poimiminen on lailla kielletty?

Luonnosta minkä tahansa uusiutuvan, ei-uhanalaisen keräilemisen kieltäminen on mielestäni jokseenkin radikaali määräys, jonka taustalla luulisi olevan aivan erityisen painavia perusteita. Niin kuin onkin! Kaikkien kansalaisten on ajateltava, koettava ja toimittava jokseenkin samalla tavoin… Ja nytpä sain myös yhden ajatuksen. Huomenna sitten siitä.

(Kuvassa enimmäkseen karvarouskuja.)P8310001

Haastatteluista

Tämä muumikirja poikii nyt selvästi enemmän julkisuutta kuin aiemmat tekemiseni. Osin asiaan näyttäisi vaikuttavan sekin, että eri kustantajat hoitavat asioita – kuten markkinointia – hieman eri tavoin. Kirjan, kustantajan sekä kirjailijan uran kannalta näkyvyys on tietenkin loistojuttu.

Vaan entäpä kirjailijan itsensä kannalta?

Toistaiseksi homma on pysynyt ihan hanskassa. 7 päivää ei ole kiinnostunut vessakäyttäytymisestäni (johon sivumennen sanottuna kuuluu tänään tunnelmallinen kynttilänvalo), ja haastattelutkin ovat koskeneet muumeja ja kirjani sisältöä.

Haastatelluksi tulemisessa on joka kuitenkin jotakin kiusaannuttavaa. Haastateltuna ei ole aivan oma itsensä vaan esiintyy jonkinlaisessa asiantuntijaroolissa. Odottamattomia kysymyksiä tulee nurkan takaa, eikä niihin ei ole aina osannut valmistautua. Vähän niin kuin nyrkkeilykehässä. Huomaan toki asiantuntemusta kertyneen, niin että moniin yllätyksiin pystyy reagoimaan nopeasti ja hyvin. Mutta kaikkiin ei.

Normaalissa keskustelussahan tämä ei ole ongelma. Keskustelussa asiaa voidaan selvitellä jotenkin vuorovaikutuksellisesti, kunnes se on selvä. Haastattelussa sen sijaan vastausta seuraa uusi kysymys, joka ei aina liity edelliseen edes väljästi, ja niin jokaisen kysymyksen ensimmäinen vastausyritys jää käytännössä myös viimeiseksi. Tärkein jää aina sanomatta. Sitä suunnittelee sanovansa sen sitten, kun asiaa seuraavan kerran kysytään, mutta ei, sitä ei enää koskaan kysytä uudelleen.

Live-haastattelussa sanottu pysyy sentään esitystilanteessa. Yleisö on läsnä ja luultavasti unohtaa joka tapauksessa alle viidessä minuutissa, mitä se siellä höpötti. Radiohaastattelut ovat paljon pahempia. Minkä nauhalle puhuu, se nauhalle jää, ja jonkun ajan kuluttua kuka tahansa voi kuunnella sen podcastina. Itse sopertelemisen prosessi jähmettyy esineeksi. Pala elämää on sitten jokseenkin ikuisesti kenen tahansa klikkailtavana. Tämän tiedostaminen pitää haastateltavan varpaillaan, hyvin tietoisena ulosannistaan ja sen vaaroista, mikä hidastaa ajattelua ja tuo mukaan roppakaupalla ”tota, öö”-tyyppistä materiaalia.

Että semmoista.