Kategoria: eksistenssi

Identiteetti, muisti, jatkuvuus, vastuu – Osa 2

Voimme tietenkin vaihtaa kuvakulmaa.

Edellisen esimerkkimme ex-natsiupseeri on tietenkin ulos päin jotakin muuta kuin sisäisesti. Hänellä on ehkä tunnistettavia piirteitä, kuten keho ja eleitä, jotka kytkevät hänet menneisyyteensä. Jossain mielessä hän on kuin onkin sama ihminen kuin 60 vuotta sitten. Vastaavasti minä olen sama ihminen kuin 4-vuotiaana, tunnistanpa itse yhteyden tai en.

Jatkuvuus rakentuu myös toisten muistin varaan. Miten on vastuun laita?

Tilivelvollisuus menneisyyden teoista lienee ensisijaisesti muita kuin tilivelvollista itseään  palveleva asetelma. Miksi hänen sisäisellä tilallaan pitäisikään olla mitään väliä?

Siksi, että toimenpiteet koskevat myös häntä.

Siksi, että uhrin vaatiminen oikeudenmukaisuudelle ei välttämättä edistä myöskään muun yhteisön oikeudenmukaisuutta tai hyvnvointia. Näkisin, että oikeudenmukaisuus, asioiden oikean tilan mukaan toimiminen ei ole vain jonkun tai joidenkin näkökulma vaan jotakin hieman neutraalimpaa, sillä totuus ei ole kenenkään oma.

Onkin vain kohtuullista, että teot (rikoksetkin) vanhenevat aikanaan, ja että joskus aikanaan menneisyyden saa jättää taakseen.

Kirjavinkiksi kaksi hyvää romaania identiteetin, jatkuvuuden, vastuun ja merkityksen tiimoilta:

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Michel Houellebecq: Mahdollinen saari

Identiteetti, muisti, jatkuvuus, vastuu

En koe olevani sama ihminen kuin neljävuotiaana. Jonkinlainen jatkumo vuoden -74 Jukan ja minun välillä on olemassa, mutta erot meidän välillämme lienevät suurempia kuin yhtäläisyydet. Minulle Jukka vuosimallia -74 on lähinnä anekdoottien sekä muutaman muistikuvan varaan rakennettu rekonstruktio.

Olen eri henkilö kuin neljävuotias minäni jopa siinä määrin, että pitäisin epäoikeudenmukaisena joutua rangaistavaksi jostakin rötöksestä, jonka hän on aikanaan tehnyt, ja jota en itse edes muista tehneeni. En suoraan sanottuna juurikaan koe olevani vastuussa hänen tekemisistään.

Moraalisen vastuun ulottuminen menneisyyteen on kuitenkin liukuva ilmiö. Menneisyys ei ole irti minusta, vaan pienen muistutuksen jälkeen saatan esimerkiksi alkaa hävetä jotakin, mitä olen tehnyt viikko tai kaksi sitten. Identiteettini ulottuu siis menneisyyteen, jos kohta oheneekin, mitä kauemmas katsellaan.

Kenties keskeisin yhdistäjä menneen ja nykyisen minäni välillä on muisti. Se, minkä muistan, on osa minua. Se, mitä en muista, ei ole. Muisti on identiteetin jatkuvuuden perusta. Vastaavasti unohdus armahtaa menneistä rikoksistani. Unohdus vapauttaa syytteenalaisuudesta.

Kuvitelkaamme keskitysleiriupseeri, joka vaikkapa päähän kohdistuneen iskun seurauksena on on menettänyt muistinsa kokonaan kaiken sen suhteen, mitä on tapahtunut ennen vuotta 1960. Tästä eteen päin hän on elänyt nuhteetonta elämää ja ajatellut humaaneja ajatuksia. Ja sitten joku tunnistaa hänet, yhdistää hänet menneisyyteen ja vaatii tilille kansanmurhaan osallistumisesta. Onko hän vastuullinen? Mielestäni ei. Jos häntä rangaistaan, syyllistytään oikeusmurhaan, sillä rangaistavana on oleellisesti eri henkilö kuin se, joka on rikoksiin syyllistynyt.

Onko nyt myöskään oikeudenmukaista vaatia pääministeriä tilille asioista, joita hän ”ei muista”? Jos hän todella on niin kova unohtelija kuin mitä on viime kuukausina antanut ymmärtää, ei hän ehkä voi enää olla vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen lähihistorian hämäriin kadonnut esipersoonansa on tehnyt. Sanoessaan unohtaneensa pääministeri itse asiassa väittää: ”Se en ollut minä.”

Emme tietenkään usko hänen väitettään.

Mutta vaikka uskoisimme, voimme hieman ihmetellä. Onko henkilö, jonka muisti on noin lyhyt ja identiteetti pätkiväinen ja häilyvä, sopiva toimimaan valtiomiestehtävissä? Eikö vastuullisiin tehtäviin tarvita juurikin henkilöä, jolla on hyvä muisti, siis kyky pitää kiinni itsestään ja siten olla tekemisistään vastuussa?

Sopertelua eetteriin

Kuten taannoin totesin, olen pariin otteeseen päätynyt radioon puhumaan. Enkä edes osannut olla hiljaa vaan vastailin harkitsematta kysymyksiin.

YleX:n Poptehtaassa haastateltiin Minttu Hapulia ja minua erilaisista elämäntulkintamenetelmistämme.

Kultakuumeessa jouduin vastaamaan Maria Ala-Kuhan kysymyksiin ihan yksin.

Tänään kuuluville tulee sitten Kirjakerho, jossa juttelemme Kaisa Pulakan ja Torsti Lehtisen kanssa ja minä pingotan ääntäni jotenkin ihan pieleen, menetän sen ja alan yskiä. Onneksi Torsti on kuitenkin nopeaälyinen, hyvin jäsennelty ja asiaan perehtynyt puhuja, ja siksi uskonkin, että ohjelma on kuuntelemisen arvoinen.

Yhden näistä ohjelmista olen kuunnellut, kahta muuta en uskalla.

Ajallisuudesta taas

Usein kuulee väitettävän, että aikaa on liian vähän. Vuorokaudessa pitäisi olla 25 tuntia ja viikossa 8 päivää. Usein olen ajatellut niin itsekin. Ajan vähyydestä tietenkin seuraa kiirettä ja ahdistusta: kaikkea ei ehdi, ei etenkään kaikkea, mitä haluaisi. Ajan puute on kauhistuttavimmillaan siinä, että tajuaa ihmisiän lyhyyden, kaiken päättymisen aivan liian aikaisin.

Kaikki tuo on tietenkin väärin ajateltu.

Jos vuorokaudessa olisi tunti enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos viikossa olisi päivä enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos ihmiselo kestäisi kymmenen vuotta nykyistään pidempään, kuka eläisi sen hyvin?

Ajan vähyys ei olekaan määrällinen vaan laadullinen puute. Meiltä puuttuu oikeanlaista aikaa; vääränlaista kyllä riittää. Tämä täytyy ymmärtää aika ajoin uudelleen ja tehdä tarvittavat johtopäätökset. Liian helposti asia pääsee unohtumaan.

Jatkotutkimusaihe: mietittävä sanojen ”laatuaika” ja ”määräaika” merkityksiä sekä suhdetta toisiinsa.

Koiruuksia

Leena Krohn vastaili Kirsi Pihan Lukupiirissä Valeikkunaa koskeviin kysymyksiin. Erääksi kysymykseksi nousi, mitä on pitänyt tapahtua henkilölle, joka harrastaa seksiä julkisella paikalla (eräs kirjan aiheista) toisten katsellessa. Kysymyksenasettelu oli psykologinen, mutta filosofisesta kirjasta puhuttaessa olisi voitu esittää myös toisenlainen kysymys: mistä doggailussa on kysymys?

Ja heti ensimmäiseksi tulee mieleen nimityksellisestikin kiinnostava tapaus: kyynikkofilosofit Krates ja Hipparkhia, joiden kerrotaan harjoittaneen sukupuoliyhteyttä julkisesti. Sana ”kyynikko” tullee kreikan koiraa merkitsevästä sanasta κύων, jolla näitä eläimellisesti käyttäytyviä viisaita ja aivan erityisesti Diogenesta pilkattiin.

Mitä dogging heille merkitsi?

Se oli irtisanoutumista ihmisyhteisöstä ja sen normien alistavuudesta. Kyynikot pitivät esikuvinaan eläimiä ja lapsia ja pyrkivät saavuttamaan mielentyyneyden itseään karaisemalla sekä harjoittelemalla riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Yrityksenä oli päästä jonkinlaiseen henkiseen luonnontilaan, vapaaksi toisten asettamista konventioista ja ulkokultaisuudesta. Olisikohan ollut Diogenes tai ehkä Antisthenes, joka totesi myös jotakin sen suuntaista, että se, mikä on hyvää, on hyvää kaikkialla. Jos seksi kerran on hyväksyttyä ja tunnustettua toimintaa, miksi se tulisi kätkeä makuuhuoneisiin?

Myös nykyaikainen doggaaja saattaa ajatella hieman edellä mainittuun tapaan, mutta luulen, että kyse on kuitenkin jostakin muusta. Valeikkunassaan Krohn yhdistää doggailuun sadomasokismin. Voisin kuvitella, että koiruuksien harrastajat saavat julkisuudesta lisäkiihoketta. Tekemällä itsestään julkisen eläimen he masokistin tavoin esineellistävät itseään. He tekevät itsestään yleisönsä objektin, yrittävät melkoisen äärimmäisellä vapaudenilmaisulla tehdä itsestään epävapaan, jotakin, joka nimenomaan määrittyy siitä, että toiset katsovat. Kysymys on vapaudesta vapautumisesta, siis sartrelaisittain tarkasteltuna eräästä huonon uskon ilmenemistavasta (kuten on lähes kaikessa muussakin itsereflektion tuottamassa käyttäytymisessä).

Hipparchia_of_Maroneia_Villa_Farnesina

Kuvassa Hipparkhia

Point of no return

Point of no return on muun muassa kiipeilyssä käytetty termi: joillakin reiteillä sijaitseva kohta, jonka jälkeen ei voi kääntyä takaisin, koska peruuttaminen olisi joko tavattoman vaikeaa, vaarallista tai suorastaan mahdotonta. PNR:n tuolla puolen on vain painettava eteenpäin, jos aikoo selviytyä. PNR:n kohdalla tehdään peruuttamaton päätös: kumpaan suuntaan ollaan jatkamassa?

Ihmiselämän jokainen hetki on point of no return.

Elää runollisesti

Olen nähnyt kovin vähän väitöstilaisuuksia, ja niinpä koin tänään kiinnostavan yllätyksen, kun kävin seuraamassa Janne Kylliäisen Living Poetically in the Modern Age – Elää runollisesti nykyaikana: Kierkegaard ja eksistenssin tilannesidonnaisuus -väitöskirjan käsittelyä. Se ei ollutkaan kepeä muodollisuus, vaan professori William McDonald alkoikin ihan oikeasti esittää tiukkoja kysymyksiä ja kriittisiä huomautuksia. Kylliäisen elekieli muuttui nopeasti stressaantuneeksi ja hän perääntyi penkillään miltei seinään asti väistelemään ja torjumaan iskuja, joita Australian ankaralta mieheltä sateli. Ensimmäinen erä kesti miltei kaksi tuntia, ja sen päätteeksi alkoi näyttää siltä, että Kylliäinen oli saamassa pahasti turpiinsa.

Tauolta palatessaan Kylliäinen näytti voimistuneelta ja päänsä järjestäneeltä ja vastasi hyökkäyksiin paljon ensimmäistä puoliaikaa rennommalla otteella. Tilanne sai runollis-ironisia ulottuvuuksia, kun herrasmiehet loputtomasti keskustelivat loputtomuudesta, ja kun tuomiolla oleva väittelijä selvitti käsityksiään kristityn epävarmuudessa syytettynä olemisesta. Puheen ja situaation yhtyessä tunnelmat muuttuivat jotenkin kafkamaisiksi ja unenomaisiksi. Aloin pelätä, että löytäisin itseni samaisesta salista vielä 50 vuoden kuluttua odottamasta, että kyllä se ihan kohta loppuu, ehkä jo viiden minuutin kuluttua…

Kaikkiaan ottelu kesti kuitenkin vain 3 tuntia ja 10 minuuttia, ja lopputuloksena professori McDonald esitti väitöskirjan hyväksymistä.