Substanssia vailla

Välillä on tuntunut siltä, että kaikki aina viittaavat Mestari Eckhartiin. Olinkin aika innoissani, kun kuulin, että tuolta saksalaisen idealismin isältä ja eksistentialismin harmaalta eminenssiltä oli suomennettu kokonainen kirjoituskokoelma, Sielun syvyys.

Luinkin sen.

Vähänkö hyvä!

Jos maailma on luotu ex nihilo, on kaikki luotu tietenkin ei-mitään. Ihmisen onnettomuus johtuu siitä, että hän harhaisesti takertuu siihen, minkä hän luulee olevan jotakin, mutta joka ei ole. Kuten nyt vaikka itseensä. Harhaluulosta pääseminen merkitsee ei-miksikään tulemista. Zen-mestari Eckhartin lukeminen avaa silmät sille, mistä vaikkapa eksistentialismin samankaltaisuus buddhismin kanssa on peräisin.

Täytyy vähän siteerata.

.

Minuudesta luopumisesta:

”Katso tarkasti sisimpääsi, ja kun löydät itsesi, päästä siitä irti. Tämä on paras tie.” (s.34)

.

Mielen kategoriat vankilana:

”… he ovat sidottuja: he ovat esteellisiä itsensä takia, ajassa ja tilassa…” (s.112)

.

Aineen ja hengen suhteesta:

”He kutsuvat sitä sieluksi, koska se antaa ruumiille olemisen.” (s. 129)

.

Kategorisen imperatiivin esi-isä, vastalause instrumentalismille:

”Oikeamielinen ei tavoittele teoillaan mitään, sillä teoillaan jotakin tavoittelevat tai jonkin syyn vuoksi toimivat ovat renkejä ja palkollisia.” (s.258)

Vallan luovuttamisesta

Edellisen kirjoitukseni kommentti pisti miettimään. Luulen, että itse asiassa juuri instrumentaalisen hyödyn näkökulma on se seikka, jonka vuoksi todellisuuden määrittelyvalta on lähes kokonaan luovutettu sertifioiduille asiantuntijatahoille.

Kummituksiin tai vastaaviin ilmiöihin ei liity teollisesti tai sotilaallisesti sovellettavaa hyötynäkökulmaa. Siispä niitä ei ole, ja niitä havaitseva (ilmeisesti kuitenkin enemmistöön kuuluva) ihminen joutuu marginalisoimaan ja mitätöimään kokemuksensa. Tämä herättää kysymyksen: voisiko kummitteluun vakavasti tai ymmärtävästi suhtautumisella olla kuitenkin esimerkiksi vanhusten hyvinvointia lisäävä vaikutus?

Todellisuuden määrittelyvallasta luopumisesta saan aiheen siirtyä toiseen ajatukseen, jonka saatoin lukea Eero Riikosen (jonka romaania Pommetiikan perusteet ei voi koskaan liikaa kehua) & kumppaneiden kirjasta Hullun työn tauti tai sitten jostain muualta. Nimittäin että lannistettujen ihmisten ajattelu ei ulotu omaa hyötyä kauemmas. Väsytetty ja kesytetty ihminen supistaa näkökulmansa taktiselle tasolle, keskittyy kamppailemaan ulkoa asetetuissa puitteissa, toimii opportunistisesti ja yrittää yksinkertaisesti pärjätä mahdollisimman hyvin kussakin annetussa tilanteessa ja annetuilla säännöillä. Se on hyötyajattelua suppeimmasta päästä, tuota samaa määrittely- ja määräämisvallan luovuttamista jonnekin muualle, josta äsken mainitsin. Se on sellaisen ihmisen näkökulma, jolla ei oikein ole resursseja muuhun. Se on orjan tai häviäjän asenne (mikä ei tietenkään aina ole ihmisen oma vika).

Taktiseen verrattuna strateginen ajattelu on kauaskantoista ja suuria linjoja hahmottelevaa. Se ulottuu omaa napaa kauemmas niin ajassa kuin avaruudessakin. Strategikko ottaa toiminnassaan huomioon myös seuraavat sukupolvet ja tuhansien kilometrien päässä asuvat ihmiset. Strateginen ajattelu on vapaan yksilön ajattelutapa, sellaisen, joka yksinkertaisesti kykenee johonkin muuhunkin kuin syömään, kakkimaan ja tottelemaan.

Kaikki ja ei mitään

Jokin on jotakin vain suhteessa johonkin muuhun. Jos eroa jonkin ja sen komplementin välillä ei tehdä, tämä jokin menettää identiteettinsä ja yksilöllisen olemassaolonsa. Tässä mielessä kaikki ja ei-mikään ovat sama asia.

Edellä esitetty saattaa näyttää pelkältä ajatusleikkipelleilyltä, mutta sillä on myös käytännölliset ilmenemänsä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Facebook, jonne ihmisten yksityinen verkkoviestintä on yhä enemmän valunut. Tavallisia kirjeitä ei ole kirjoitettu vuosiin, ja sähköpostikin tuntuu jo vaativan liikaa ajattelua ja keskittymistä. Kuulumiset huiskaistaankin mieluummin kahdella sanalla koko tuttavapiirille.

Facebookissa ja vastaavissa palveluissa toteutuukin kymmenen vuoden takaisen mainoslauseen esittämä ihanne: kommunikoida kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Samalla yhteydenpidon intensiteetti ja merkityksellisyys on heikentynyt lähes olemattomiin. Kommunikoimmekin ei-kenenkään kanssa, emme-missään ja yhä harvemmin.

Eräs kirjallinen tavoitteeni

Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen, Houellebecqin kautta Schopenhaueriin ja siitä mutkan kautta vaikkapa zen-buddhismiin.

En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut siitä, että liiallinen ajatteleminen olisi hyväksi ihmiselle. Ja nyky-yhteiskunnassamme, jossa joka toinen tekee päätoimisesti  itseohjautuvaa ajatustyötä, ja jossa jo koululaitos rakentuu kriittisyyden indoktrinaatiolle, ajatellaan kenties aivan liikaa. Sen sijaan että eläisimme, me käsitteellistämme elämää.

Liekö mikään ihme, että kaiken maailman ”äärimmäisyys”lajit ovat nykyään niin suosittuja? Tilanteet, joissa haastajana on todellinen kuoleman mahdollisuus, pakottavat keskittyneeseen toimintaan, jossa mielen painopiste siirtyy käsitteellisestä ja alati reflektoivasta ajattelusta siihen, mitä on tekemässä. Luulen, että jostakin samantapaisesta on ollut kysymys japanilaisessa samurai-touhussa.

Se on pakoa, mutta onko se pakoa todellisuudesta vai todellisuuteen? Ainakin kiilaa paikoilleen näpertävä kiipeilijä tekee jotakin syvästi mielekästä ja merkityksellistä, aivan toisessa mielessä kuin esimerkiksi blogiinsa kirjoittava kirjailija.

Joltain menneiden aikojen zen-mestarilta kysyttiin, mikä hänen elämässään oli erilaista, kun sitä vertasi hänen aiempaan elämäänsä tai tavallisten ihmisten elämään. Vastaus oli jotain tämän tapaista: ”Kun hakkaan halkoja, hakkaan halkoja. Kun kävelen, kävelen. Ja kun syön, syön.” Tämä eroaa kieltämättä melkoisesti siitä tavasta, jolla olen arjessa. Pidän tuota mielentilaa kuitenkin äärimmäisen tavoiteltavana. Tahtoisin kyetä arkisissa toimissa samaan intensiteettiin kuin kiipeillessä. En kuitenkaan kykene, sillä arkiset toimet vain harvoin uhkaavat tappaa minut.

(Tähän kohtaan lukija saa rakentaa aasinsillan ihan itse.)

Asetan nyt itselleni pitkän aikajänteen tavoitteen. Voi olla, että se on mahdoton toteutettavaksi, ja varmaa on, että vielä en ole valmis edes yrittämään. Mutta joskus. Aion kirjoittaa kirjan, joka ei herätä lainkaan ajatuksia.

Aikakäsityksistä (3)

Joku alkuperäiskansa jossain päin maailmaa (ah, tätä eksaktin tiedon tarkkuutta!) hahmottaa asian niin, että liikumme ajassa taaksepäin. Eteemmehän me näemme, taaksemme emme. Menneisyys on meille tuttua, tulevaisuus tulee aina selän takaa.

Ajatuskiepautus ei ole pelkästään älyllisesti ilahduttava. Se myös puhuttelee. Ajassa takaperin kulkiessamme olemme nimittäin aktiivisia kulkijoita. Meidän tekomme ja valintamme ovat askelia, takaperin kävelyä. Toimintamme seuraukset valkenevat vasta jälkikäteen. Askelia otetaan, reippaitakin, tietämättä minne ne johtavat.

Aikakäsityksistä

Tuli tässä mieleeni, että paljonkohan länsimaisen kulttuurimme voitokkuudesta (ja tuhoisuudesta) voidaan laittaa kristillisen aikakäsityksen piikkiin? Meillähän täällä lännessä maailmalla on alku ja loppu ja kaiken takana Jumalan Suunnitelma siten, että päämäärät selittävät nykytilanteen ja vasta lopputulos luo merkityksen nykyhetkelle. Kuvio toistuu pienemmässä mittakaavassa: tekemistemme arvo määräytyy tavoiteltavasta hyödystä käsin, mikä on omiaan korostamaan Heideggerin termein laskevaa ajattelua. Se taas on omiaan tekemään ihmisestä vieraantuneen, ulkoisille tavoitteille alistetun välineen.

Tuottaisiko itämaistyyppinen syklinen aikakäsitys mielekkäämmän elämän? Tai ainakin tasapainoisemman suhteessa siihen mielettömyyteen, jota maailma tursua? Korostaako se hetkeen tarttumista enemmän – ei välineenä vaan itseisarvona? Ja onko se kenties osaltaan johtanut tietynlaiseen pysähtyneisyyteen ja siihen, että päämääräorientoitunut länsimaailma on saanut valloittaa koko planeetan?

Ihminen ja aika

Kysymys: Mitä tekisit, jos saisit kuulla kuolevasi kolmen päivän päästä?

Vastaus: Pistäisin elämän risaiseksi. Juhlisin ja tekisin ihan mitä huvittaa, kun millään ei olisi kuitenkaan väliä. En kyllä tekisi yhtään mitään töitä tai muuta tylsää, kun ei niistä tuloksista pääsisi kuitenkaan nauttimaan.

Kysymys: Mitä tekisit, jos saisit kuulla eläväsi ikuisesti?

Vastaus: Pistäisin elämän risaiseksi. Juhlisin ja tekisin ihan mitä huvittaa, kun millään ei olisi kuitenkaan väliä. En kyllä tekisi yhtään mitään töitä tai muuta tylsää, koska ehtisihän sitä myöhemminkin.

Posttraumaattinen stressi

Olen tällä viikolla ollut aika hyydyksissä. Mieli harhailee, keskittymiskyky alentunut, koko ajan väsyttää. Ja aivan kuin C.G. Jung, tuo tosissaan hassu, olisi oikeassa ja koko maailma pakottuisi alitajunnan välineeksi: tietokoneesta pamahti emolevy, ja kun menin Omenan kirjastoon tulostamaan (kiireellistä) apurahahakemusta, oli siellä tulostussysteemi nurin. Matkustin Tapiolaan yrittämään siellä, ja sain kuulla, että tulostusmahdollisuudet olivatkin kaatuneet koko Espoon kirjastolaitokselta. Järjestelmä hajalla.

Katsoin pari viikkoa sitten sellaisen kauhuelokuvan kuin Final Destination 2. Huono oli, paitsi alku, jossa kuvattiin kaikkien pienten vaaratekijöiden kasaantumista, jotka johtivat tuhoisaan ketjukolariin. Jos koko elokuva olisi onnistuttu rakentamaan samalla tavalla, olisi se ollut erinomainen, mutta leffan jälkipuoli, jossa kuolema vaanii eloonjääneitä ja on ainakin osin personifikoitu, on juuri tuon personifikoinnin vuoksi ihan hölmöä juttua. Mutta kiinnostavaa on se, että muutama päivä sitten tajusin, mistä siinä elokuvassa olikaan kysymys. Posttraumaattisesta stressistä. Viikko sitten torstaina huomasin pelästyväni rämähdystä, joka syntyi remonttiukkojen heittäessä romua jätelavalle, ja muistan, miten kadun ylittäminen näytti merkittävästi tavallista vaarallisemmalta toimenpiteeltä (eräät odottivatkin, ettei käytännössä yhtään autoa ollut mailla halmeilla, ennen kuin ylittivät kadun).

Koska maailmankatsomukseeni hyvin sopii, pidän PTSD -oireistoa eräänlaisena selvänäköisyyden tilana. Se on kokemus siitä, että maailma todella on vaarallinen ja epäluotettava paikka. Se on tunnetasolle asti ulottuva ymmärrys siitä, että maailman luotettavuus ja säännönmukaisuus olivatkin vain illuusio. ”Disorder”, josta PTSD:n D-kirjain tulee, on todellisuutta, ei ainoastaan kokijassa vaan myös maailmassa, jonka hän kokee.

Mutta tänään isken kiinni normaalielämään. Sillä selvänäköisyys, maailman katsominen suoraan silmiin, ei kai koskaan ole ollut erityisen miellyttävää. Suolapatsaaksihan siinä muuttuu.

Uusi tietokoneeni on entistä nopeampi, parempi ja kaikin puolin hienompi!

Kotona taas

Kuten useimmat tietävät, hienosti alkanut kiipeilylomamme muuttui keskiviikkoiltana painajaiseksi (noloa lööppikieltä. toim. huom.) , kun kaksi porukkamme jäsenistä putosi inhimillisen virheen seurauksena pimeään. Joskus pienestäkin virheestä joutuu maksamaan ison, jopa kohtuuttoman hinnan. Tämän asian kanssa me nyt painiskelemme, omaiset ja paikallaolijat, ja sulattelemme tapahtunutta varmasti pitkään.