Lounas II

Samalla kävelyretkellä, jolla osuin Länsiväylän varren rauniovyöhykkeelle, löysin myös Finnoon lämpövoimalaitoksen ympäristön. Miten sekin oli jäänyt kokematta? Lämpövoimalaitoksen ja vedenpuhdistamon näyttävät putkistot ja suurikokoinen teknologia asettuvat jännittävään kontrastiin lintujen pesimäalueena toimivan ruovikkoisen altaan ja levollisten pajukkojen kanssa.

Avoin, miehen ryömittävä putki houkutteli, etenkin kun sen läpi näki vallin toiselle puolelle, mutta tällä kertaa minulla oli aivan liian siistit vaatteet päälläni:

Kaukolämpöputken betonisuojusta pitkin sai kävellä suoraan…

… ja suoran loppupäässä odotti Myst-esteeettinen ja muutenkin palkitseva näky. Saisikohan tästä säädettyä meidänkin kotimme lämmityksen?

Näihin uusiin ja kiehtoviin maisemiin on meiltä matkaa vaivaiset kolme kilometriä. Luulen, että moni muu elää aivan samoin kuin minä: urautuneesti, liian vähän sivupoluille harhautuen, näköaloja merta edempää kalastaen. Esitänkin blogi haasteen: etsi alle kolmen kilometrin päästä kotoasi uusi ja tuntematon seutu, ja kuvaa sen jännittävimmät tai kauneimmat kohteet blogiisi.

Kehys Kalevassa

Pekka Jaatinen arvioi Kehyksen Kalevassa 29.11. otsikolla Tarinankerronnan ratapihalla. Ohessa joitakin katkelmia erinomaisen myönteisestä kritiikistä:

”Edellinen tarina sisältää ainekset seuraavaa varten. Kerronta etenee ei-lineaarisesti. Lukijan koukutus syntyy odotuksesta millaiseen tarinaan ja miten seuraavaksi siirrytään.”

”Siirtymät episodista seuraavaan tuntuvat useimmiten luontevilta. Lukija herää ihmettelemään jälkikäteen, jo tovin uutta jaksoa luettuaan, että mitenkäs tässä nyt tällaiseen tarinaan tultiinkaan.”

”Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.”

 

Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua ihan mukavalta. Bestselleristä ei varmastikaan puhuta (sitä ei ole tavoiteltukaan), mutta hiljalleen potentiaalisella lukijakunnalla alkaa olla edes pieni mahdollisuus olla kuullut teoksesta joskus. Tuo mahdollisuus on teoksen elinehto. Ainakaan minä en osta, harvoin edes lainaan romaania, josta en etukäteen tiedä mitään.

Bestiksiä ja parisuhteita

Tytöillä kuuluu olevan taipumus muodostaa tiukkoja kytkentöjä parhaan ystävänsä kanssa, niin että on joku bestis, aivan erityinen sydänystävä erotuksena muihin ystäviin tai kavereihin. Poikien taas väitetään olevan enemmän sellaisia ryhmätoimijoita ja monen kanssa kavereita. Saattaapi olla, vaikkakaan en uskalla varmaksi sanoa. Tuo tyttöjen bestis-kuvio voi sitten voimakkaimmillaan näyttää jopa hämmentävältä: muistan opettaja-ajoiltani, miten toisinaan vei hyvinkin pitkän aikaa, ennen kuin opin muistamaan, kumpi on kumpi tilanteessa, jossa tyttöpari istuu ja kulkee alati yhdessä, pukeutuu ja meikkaa samalla tavalla ja pyrkii muutenkin kaikin tavoin esittämään identtisiä kaksosia.

Kirsti Kurosen nuortenkirja Piruettiystävyys käsittelee bestissuhteen purkautumisvaihetta kiinnostavasti, eletyn tuntuisesti ja riipaisevasti. Ennen Piruettiystävyyden lukemista en koskaan ollut pysähtynyt miettimään, millainen tuo bestis-juttu on kokemuksena. Lisäksi kirja käsittelee vaarallisia sävyjä saavaa perfektionismia, mutta pysyttelen nyt tässä ystävyyssuhdeasiassa. Samaan aikaan kun kirjan kertoja ja hänen paras ystävänsä etääntyvät toisistaan, tulee kertojan elämään, ehkä menetystä paikkaamaan, uudenlainen suhde: poikakaveri. Suhteiden välillä on joka tapauksessa jonkinlainen kiinnostava kytkentä; kertoja pyrkii esimerkiksi salaamaan ex-bestiksensä poikakaveriltaan.

Hieno ja hämmentävä kirja palauttaa mieleeni kysymyksen, joka on ennenkin käväissyt pääkopassani.

Olen näkevinäni ystävyyskäyttäytymisen sukupuolieron toistuvan seksuaalisessa elämässä. Miesten taipumusten ainakin väitetään usein olevan polygaamisempia kuin naisten, ja jonkin verran väitettä tukevia tutkimuksiakin on tehty (ks. esim. D.M.Buss: Halun evoluutio, 4. luku). Naisilla taas väitetään olevan voimakkaampi pyrkimys monogaamiseen sitoutumiseen. (Ja, aivan totta: missään tapauksessa tätä ei voi yleistää yksilötasolle asti.)

Stereotypistetyt käyttäytymismallit ainakin näyttävät rinnakkaisilta ja ikään kuin yhdeltä ja samalta ilmiöltä. Ainakin minusta tämä on kiehtova hypoteesi. Kokonaan toinen juttu on, että missä määrin lähtökohtaoletukset, joiden mukaan miehet ovat polygaamisempia kaikkien kavereita ja naiset monogaamisempia parhaaseen ystäväänsä kytkeytyjiä, pitävät paikkansa. Entä missä määrin ilmiöt – mikäli ne ovat todellisia – ovat kulttuurisidonnaisia?

Mistä on pasta tehty?

Pasta on tehty vehnäjauhoista, ja niinpä ylijäänyttä lisukepastaa voidaan käyttää erilaisten taikinoiden (leivät, pizzapohjat, sämpylät, teeleivät…) massana. Mikäli siis kastike on tarjoiltu eri kulhosta. Kippaa vain eiliset makaronit tehosekoittimeen, lisää vettä tai maitoa sen mukaan, millaisia leivonnaisia aiot tehdä. Hurauta taikinaksi. Jatka muilla aineksilla mielesi mukaan.

Kuvan teeleipien kiinteästä materiaalista n. 90% on alkuaan tummaa spaghettia. Tehosekoittimen jäljiltä rakenne jäi miellyttävän rouheiseksi. Joukkoon vaivasin hieman jauhoja, joihin olin sekoittanut leivinjauhetta. Nesteenä vettä ja maitoa, lisäksi ripaus suolaa ja loraus öljyä. 230-250 astetta, NAM!

Normaalia kausivaihtelua

Yksi kiipeilyn parhaita puolia on vuodenaikojen vaikutus toimintaan. Tai no, siis hyvä puoli kausivaihtelu on keväällä, kun pääsee ensimmäisiä kertoja auringon lämmittämälle kalliolle, ja sitten syksyn vaihtuessa talveksi, kun pääsee ensimmäisen kerran lyömään hakkunsa jäähän.

Syksy sen sijaan… no, Annamarin kanssa meidän piti alkaa treetata teknohommia ensi kesän big wall -yritystä varten. Kävimmekin kerran, ennen kuin selvisi, että kesäsuunnitelma meni puihin. Teknoilu on semmoista vähän niin kuin palapelin rakentamista syyssateessa. Paloja on, mitä on, ja niille on niitä koloja, mitä on, ja sitten niitä asetellaan tai runnotaan väkisin paikoilleen ja toivotaan, että tuli sopiva pala. Hidasta hommaa, etenkin jos asiaa on harrastanut liian vähän, ja minun mielestäni ihan tautisen pelottavaa.

Kuva1: Meininkiä Per(u)skalliolla. Nimimuistini ei kanna henkilöimään asti.

Kuva2: Annamari hermosauhuilla. Vertikaalilinjan voi lukea vasarasta.

Kun on sitten käyttänyt puolitoista tai kaksi tuntia päästäkseen edes reilun kymmenen metriä ylöspäin ja sitten putoaa viisi alas, rupeaa miettimään, että viitsiikö sitä tuonne laelle asti näperrelläkään. Kun jo kerran hämärtääkin. Minä en viitsinyt, pakittaminen on aina se mukavin vaihtoehto.

Kuva3: Annamari toppaa.

Niinpä tässä onkin viime aikoina viihdytty enemmän sisäseinällä. Jos teknoilu on palapelien rakentelua, on sisäseinäkiipeily shakkitehtävien ratkomista, jossa vain voimat loppuvat kesken. Salmisaaren Kiipeilyareena on kyllä tuonut touhuun aika paljon lisää mieltä: paikka on meiltä katsottuna helposti saavutettavissa, henkilökunta mukavaa, espresso hyvää ja seinät korkeat.

Kuva4: Ode vääntää, Hanna varmistelee.

Mutta nyt on tosiaan alkanut taas jääkausi. Lauantaiaamuna menimme aamuyöllä (lähtö kotipihasta kahdeksalta) Kauhalan uusille neitseellisille jäille ja tahkosimme niitä eestaas, kunnes ne olivat ihan ruvella. Hähä, hyvä ajoitus! Ja ihan hyvä kauden aloitus, ekat sata metriä kiivetty (talvenavaussooloa lukuunottamatta tosin yläköydessä). Voimauttavaa!

Kuva5: Pikkis iskee kirveensä kiveen.

Kehys Kirjakammissa

Juha Pikkarainen toimittaa Yle Lappi -kanavalla kuultavaa Kirjakammi-ohjelmaa. Vastikään ohjelmassa on esitelty Kehys. Jutun voi kuunnella YLE Areenasta. Itseäni riemastuttaa erityisesti, että Pikkarainen hahmottaa lapsen ja aikuisen eroja hyvin samalla tavalla kuin minä. Tuntui aivan siltä kuin hän aivan tarkoituksella rakentaisi siirtymää Kehyksen ja seuraavan kirjani välille, mikä ei tietenkään voi olla mahdollista mutta hauskaa kuitenkin.

Arvio Kymen sanomissa

Soili Hämäläinen arvosteli Kehyksen Kymen sanomissa 16.11. otsikolla Ihminen kertomuksien kehällä ja pelasti päiväni.  Tässä joitakin rivejä erittäin myönteisestä kirjoituksesta:

”Jukka Laajarinteen Kehys jättää tunteen, että on ollut monessa paikassa eikä ole aivan varma, mitä on tapahtunut ja kenelle. Kokee olleensa oudon uskottavalla matkalla toden ja mielikuvituksen rajamailla.”

”Alussa oleva kuvaus sylivauvan yksinhuoltajaisästä oli niin riipaiseva, että halusin kiihkeästi tietää, miten isä selviäisi, ja muut kertomukset tuntuivat estävän minua. Luettuani pitemmälle aloin haluta lisää uusia kertomuksia ja odottaa yleensä yllätyksenä tulevaa luiskahdusta seuraavaan kertomukseen.”

”Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.”

”[…] lukija löytää kirjasta teräviä huomioita ja rinnastuksia, jotka selittävät ihmiselämän kehämäistä problematiikkaa osuvasti ja analyyttisesti.”

Olen huojentunut; radiohiljaisuus alkaa murtua.

Tsekatkaa myös Hymyilevän eläkeläisen arvio!

Lounas

Kun kävelee meiltä ensin Isolle Omenalle ja siitä sitten Länsiväylän reunaa pitkin Hankoa kohti, alkaa vastaan tulla vesakkoa ja vähän isompaakin puuta kasvavia kivijalkoja ja kivimuureja. Lehtipuupainotteinen kasvillisuus tuo mieleen Keski-Euroopan, mikä täyttää sydämen nostalgialla.

(Klikkaa kuvat isommiksi.)

Voisi kuvitella, että kun jälleen näkee luonnon valtaamia entisiä ihmisrakenteita, tulisi hyvä ja toiveikas mieli, samanlainen kuin vuosi sitten Keimolassa, mutta ei, tunnelma on jokseenkin tismalleen päinvastainen. Keimolassa luonto oli vallannut tilaa autoilulta. Länsiväylän (ja muidenkin Helsingin ulosmenoväylien) ympäristön on sen sijaan vallannut autoilu, ja kasvillisuus on vain löytänyt siitä kupeesta pienen reservaatin.

Nämä maisemat ovat tragedia. Maataloja, kesäpaikkoja, omakotitaloja on jäänyt nopeuden alle. Täällä on asunut ihmisiä, täällä on eletty. Nämä ovat olleet koteja. Jotka kaikki ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi, lahonneet, tuhoutuneet hylättyinä. Raunioiden ja autiotalojen vyöhyke väylän varrella jatkuu ties mihin asti.

Visuaalisen ja akustisen maiseman välinen kontrasti on jyrkkä, suorastaan ristiriitainen. Silmin katsottuna maisema näyttää surumielisyydessäänkin idylliseltä, siinä on suorastaan fantastista rauhaa, mutta muutaman kymmenen metrin päästä ohi jyrisevät 50 000 autoa vuorokaudessa tuottavat sietämättömän pauhun. Tämä on kaikessa kauneudessaan luotaantyöntävää seutua.

Kuin saastaisen viemärin vihreää levää kasvavat seinät.

Kertomuksia pimeestä julkaistu

Se oli kahden vuoden kakku, mutta saatiinpa päätökseen. Tänään Pullman Barissa julkistettiin Kertomuksia pimeestä -absurdologia sekä Heikki Nevalan Arpia -tieteisnovellikokoelma. Antologiamme 12 kirjoittajasta peräti kahdeksan onnistui pääsemään paikalle kohottamaan pimeitä lounasmaljoja ja joukkohali-signeeraamaan. Kirjoja saa tilata ainakin yhdestä sun toisesta nettikaupasta, ja ne on kustantanut Turbator.

Takaraivo: nilemmuN iruJ.

Sohvarivillä (vasemmalta): Markus Nummi, Tuuve Aro, Miina Supinen, Tiina Raevaara, Jussi K. Niemelä.

Kauempana takana: Anna Maria Mäki sekä tuntematon hattupäinen mies.

Kustantajat Harri Kumpulainen ja Ville Hytönen juhlistavat maailman keuhkoahtaumapäivää.

Kertauksen vuoksi vielä antologian kirjoittajat: Miina Supinen, Tuuve Aro, Pasi Jääskeläinen, Tapani Bagge, Markus Nummi, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Arvi Perttu, Jukka Laajarinne, Sari Peltoniemi, Harri Kumpulainen, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Alvari Lume. (En muuten tiedä, mikä tämä järjestys on, mutta näin ne ovat takakannessa.)