Gran Canaria. Osa 2: Rinteitä

31.12. Roque Nublon juurelle

Patikkareissuja varten matkassa on kolme opaskirjaa: Pentti Korpelan Hiekkadyyneiltä lumihuipuille (Edita, 2006), Paddy Dillonin Walking in the Canary Islands: 2 East (Cicerone, 2002) sekä Noel Rochfordin Landscapes of Gran Canaria (5. editio, Sunflower Books). Korpelan kirja on inspiroivin, Sunflower-oppaassa on parhaat – täysin riittävät – maastokartat ja bussiyhteystiedot. Kirjojen reittiehdotukset poikkeavat toisistaan mutta menevät osin päällekkäin, ja yhteensä ne tarjoavat varsin mukavan työkalun retkien suunnitteluun.

Tässä esimerkki Korpelan elävästä mutta mahdollisesti nopeasti vanhentuvasta reittikuvauksesta: ”Ohita vasemmalta rotkon ainoa ehjä rakennus. Sen luona on peruna- ja kurpitsamaa, joulutähtiä sekä punapippuri- ja viikunapuita. Kolme kiinni kytkettyä pikkukoiraa pitää meteliä.”

Bussimatka Maspalomasista Ayacataan on niin hurja kuin vuoristobussimatkat vain voivat olla. Ensikertalaiselle on helppo luvata pelkoa ja kauhua rotkon partaalla: jännittävämpää kuin Linnanmäellä!

Nousemme Ayacatasta Roque Nublon juurelle. Lapen kanssa eteneminen on hidasta ja loppuvaiheessa vähän väsynyttä, mutta makeilla eväspatukoilla pystyy motivoimaan: ”Seuraavan saat, kun olemme puolivälissä.”). Maisemat ovat hienot ja nähtävää riittää: rinteitä, metsää, kivipilareita, luolia, jyrkänteitä ja rauhoittavia näköaloja.

(Kuvassa myös perheeni.)

Kiven juurella en voi olla katselematta ylös johtavia reittejä. Kiipeilyopas, johon olen ollut yhteydessä, sanoo, että helpoin linja olisi 6c:tä – vähän liian tiukkaa, jotta pääsisin puhtaasti ylös. Mutta entäpä, jos täällä on löysä greidaus… Hmmm…

 

2.1. Ensi kuussa

Sunnuntai on ehkä eniten odottamani päivä tällä matkalla. Olen varannut kiipeilyoppaat auttamaan vaimoni ja lapseni ylös La Primera Luna -nimistä via ferrataa (oppaat siksi, että ainakaan erään saksalaisen sivuston mukaan reitti ei ole tarpeeksi helppo aloittelijoille).

Chris ja Roque noutavat meidät hotellin aulasta ja kyydittävät rotkoon aivan reitin juurelle. Tie on kamala, maasturin korkea maavarakaan ei riitä, vaan auto ottaa kerran pohjakosketuksen. Kelivaurioita. Kaksi viikkoa sitten on kuulemma satanut.

Chris ja Roque ovat mukavia heppuja ja minä ihan onnessani: Ensimmäisen kerran elämässäni pääsen jakamaan perheeni kanssa sen kokemuksen, mitä on viettää muutama tunti korkealla seinämällä.


Reitin ilmavin paikka on puolivälissä; katon alitus reilun 60 metrin korkeudessa. Sen jälkeen vaimo onkin jo vähän päreinä ja tarvitsee pariin otteeseen yläköysiapua. Tytär kiipeää naama leveässä hymyssä, vaikka välillä kuuluukin pieniä jännittyneitä ”Apua”-äännähdyksiä. Olen molemmista erittäin ylpeä. Reitti on paitsi ilmava, tarjoaa paikoin myös fyysisiä haasteita niin, että kokonaan ilman kiipeilykokemusta (vaimoni lähtökohta) en olisi itse liikkunut yhtään mihinkään.

(Kuvassa näkyvä auto antaa mittakaavaa ja perspektiiviä.)

 

Vinkki niille, jotka aikovat itse via ferratalle: ottakaa köysi mukaan. La Primera Lunalta oli pitkiä matkoja vaijeria kadoksissa, ja niille etapeille oppaamme joutuivat fiksaamaan omat köydet.

Eräs La Primera Lunan miellyttävä piirre on, että tauot pääsee viettämään pienissä varjoisissa luolissa. Erään luolan kattoa tutkaillessani huomaan, että tämä basaltti-hiekka-murikka-sekoitushan on paikoitellen hyvinkin hataraa tavaraa: se hajoaa ohuiksi liuskeiksi kevyesti vääntämällä.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Huomenna Roquen kanssa kalliota kiipeämään!
(Jatkuu.)

Gran Canaria. Osa 1: Turistit

Keski-ikään tullessani olen havainnut, että talvet ovat muuttuneet entistä kylmemmiksi ja pimeämmiksi. Niinpä eräänä päivänä varaan perheellemme viikon reissun Gran Canarialle.

29.12. Te olette pakettimatkalla

”Matkusta Las Palmasin lentoasemalta hotelliisi nopeasti ja mukavasti”, sanottiin netistä lataamassani tiedostossa ja kerrottiin, että 70 € hintaisen kuljetuksen voi varata Aurinkomatkoista vähintään kaksi viikkoa ennen lähtöä. Päätimme mennä bussilla. Tein kotityöt hyvin ja googlailin bussin numero 66 aikataulut etukäteen. Näppärä ratkaisu, niitähän menee tunnin välein.

Myöhemmin selviää, että olisi sen tiedoston voinut tarkemminkin lukea.

Trooppinen helle. Nostelemme bagaasit hihnalta ja kävelemme lentokentän aulaan. Kas, tuossahan on Aurinkomatkojen opas, jolta voi kysyä… Nainen käskee kävelemään seuraavan oppaan luokse, josta taas seuraavan, ja tuolla ylätasanteella teidät sitten ohjataan oikeisiin busseihin. Tämäpä on tehty helpoksi, busseihinkin oikein ohjataan, ei tarvitse ajatella itse ollenkaan!

Ylätasanteella kysyn oppaalta, että mistähän se bussi numero 66 Maspalomasiin menee.
”Tuolta, tien toiselta puolelta, pysäkki on tuolla noin, tuon vihreän linjurin takana.”
”Okei, kiitti”, sanon, ja minua harmittaa. Miksi meidät ensin kävelytettiin tälle puolelle ja ylätasanteelle, jos lopulta joudumme palaamaan sinne, mistä tulimmekin? Tosi fiksu järjestely. No, näköjään melkein kaikki muut jatkavat jonnekin muualle kuin me, koska tätä paluuvirtaa ei meidän lisäksemme pahemmin ole.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Parin kymmenen minuutin päästä olemme kuitenkin bussissa ja köröttelemme hotellille. Hotellin aulassa on joukko suomalaisia kirjautumassa sisään, ja heitä avustava Aurinkomatkojen opas. Onpas tämä paimentamista, tai siis hyvää palvelua.

Lähestymme opasta, ja tämä kysyy: ”Tulitteko te tänne minun bussissani?”
”Eei.”
”Kiitos oikein kovasti. Me odottelimme teitä yli puoli tuntia ja minä olin jo aika huolissani, että mitä oikein on tapahtunut.”

Uups.

”Te olette nyt pakettimatkalla”, opas kertoo. Mikroilmeet paljastavat, että hänen mielessään olisi tilanteeseen sopivia jyrkempiäkin ilmaisuja.

Aiheutettu harmia matkaoppaalle ja muutamalle kymmenelle muulle turistille: check.

Tämä ei nyt mitenkään helpota saavuttamaan ”dialektista rauhaa itsensä ja ympäristönsä kanssa; olla ja olla olematta osa massaa”, kuten Kalle Haatanen muotoilee asian rantaloma-analyysissään (Pitkäveteisyyden filosofiaa, Atena, 2005. Mainio kirja sattui olemaan lomalukemisinani.). Loppupäivän ja osan seuraavaakin vaimoni ja minä luimistelemme mahdollisimman näkymättöminä. Tytär sen sijaan elää luonteenomaista nietzscheläistä hybristään eikä lainkaan ymmärrä, mikä meitä niin nolottaa. Sen sijaan hän ottaa satakunta valokuvaa hotellimme alueella asustelevista kissoista.

Minulle hotelli näyttäytyy tällaisena:

30.12. Aallot

Seuraavana aamuna suuntaamme rannalle.

Wohohou! Miten upeita, isoja aaltoja! Aurinko! Ihana meri! Vesikin on lämmintä. Vaimo ja tytär menevät kahlaamaan. Hetken kuluttua he tulevat häntä koipien välissä takaisin, sillä aallot paiskovat heitä päin nyrkin kokoisia ja isompiakin kiviä niin että tuntuu.

Mystikkona ymmärrän heti, että kysymyksessä on asenneongelma. Jalkoja ei tietenkään – tässäkään asiassa – tule pitää tukevasti maassa, vaan on mentävä syvälle ja lopetettava luontoa vastaan taisteleminen, tultava osaksi aallokkoa, muututtava yhdeksi kiveksi muiden joukkoon.

Saammekin lähes miehenkorkuisista aalloista paljon iloa irti. Etsimme paikan, jossa ne kohoavat mahdollisimman korkeiksi, ja uimme siellä. Huiii! Kivaa! Olemme jo lopettelemassa, kun tulee erityisen iso aalto, ja meren kuohut vievät aurinkolasit päästä sekä tyttäreltäni että minulta. Päivä pulkassa.

Nyt vain illalliselle, ja huomenna päästäänkin jo vuorille!

Kuva: Maspalomasin dyynimaisemaa.

(Jatkuu.)

Traditionaalista joulua

Parituhatta vuotta sitten Roomassa elettiin puhdistuksen ja jälleensyntymisen mysteerikulttien kulta-aikaa. Mithra, Kybele, Osiris ja Isis saivat rinnalleen Jeesuksen. Viimeksimainitun omaksui teologista sisältöään edellisistä sekä kreikkalaisesta filosofiasta ja juutalaisuudesta, ja kansoihin ja yhteiskuntaluokkiin sitoutumattomana valloitti nopeasti melkoisen osan maailmaa.

Jouluevankeliumina tunnettu Jeesuksen syntymäkertomus pahnoineen, eläimineen ja viisaine miehineen on kirjoitettu zarathustralaisten Mithra-jumalan syntymälegendan varaan. Tapahtumien sijoittaminen talven ytimeen taas kytkee tapahtuman siihen, miten pyhän tulen hedelmöittämä Isis synnyttää taivaan ja auringon jumalan, Horuksen. Horus syntyy maanpaossa, jottei tulisi Setin tappamaksi. Mithran syntymäpäivä osuu myös samaan ajankohtaan – auringonjumala hänkin.

Roomalaisten Saturnalia-juhlasta joulunviettoon omaksuttiin ikivihreät havukoristeet, lahjaperinne, kunttilöiden polttaminen (molemmista päistä) ja ilmeisesti jopa tonttulakki. Pohjoisempien alkuperäisuskontojen perua ovat kynttilöiden – tai ortodoksisessa perinteessä ruoan – vieminen haudoille. Joulukinkkumme polveutuu skandinaavien auringonjumalalle, Freyrille ydintalvella teurastetusta sikauhrista. Amerikkalaistuneen Pyhän Nikolauksen hahmo on sekoittunut tonttuperinteeseen ja valitettavasti syrjäyttänyt kotoperäisen joulupukkimme. Äitini muistaa vielä lapsuudestaan nuuttipukin pelottavat vierailut – jännittävän perinteen voisi mieluusti elvyttää.

Kun kuuntelee joululauluja, huomaa niissä varsin usein toistuvan teeman: kaipuun menneeseen, aitoon ja alkuperäiseen jouluun. Iskelmät puhuvat tällöin ehkä huomaamattaan yhdestä joulun keskeisimmistä ytimistä. Ne puhuvat traditiosta ja toistosta, vuodenkierron yhä uudesta entisensä kaltaisesta alusta. Joulu kaikkine eri uskonnoista lainattuina kerrostumineen on hitaasti muuttuva toiston ja pysyvyyden juhla. Jouluevankeliumeineen ja muine perinteineen se yhdistää meidät muinaisempiin, alkukantaisempiin aikoihin – jotka kaikki elävät rinnakkain. Muutamana päivänä vuodesta maailmassamme on häivähdys ajattomuutta.

Rauhallista, pysähtynyttä joulua kaikille!

Jäätyminen

Kävimme Valkealassa nakuttelemassa. Otin kauden ensimmäiset jääliidit, ja reissuun kuului myös aimo annos kaikenlaista säätämistä, kuten ”ihan kohta” vapautuvan reitin vapautumisen odottelua, hakkujeni terien uudelleenprofilointia, Niinan rautojen säätämistä, seisoskelua ja palelemista.

Joel (kuvassa oranssina) se sitten onnistui löytämään jääkiipeilystä uuden turvallisuusriskin. Yläankkuria rakentaessaan hän jäädytti sulkurenkaan kiinni kieleensä, joka vaurioitui irrottamisoperaatiossa pahoin.

Onnettomuustutkimuslautakuntamme suosittelee jatkossa seuraavaa:

Jääkiipeilyssä käytettävien sulkurenkaiden olisi syytä olla niin pieniä, että kun ne jäätyvät kiinni kieleen, ne mahtuvat kokonaan suuhun lämpenemään. Huom! Mikäli mikstakiipeilyssä kieleen jäätyykin sulkurenkaan asemesta frendi tai kamu, ei liian isoja piissejä saa laittaa suuhun! Jo kolmosen Camalot saattaa juuttua paikoilleen niin, että sen saa ulos vain osina.

Seurantaa

Tietenkin oman kirjansa elämää seuraa melko tarkkaan. Monenko pisteen vauva tuli punnerrettua? Kahden, näemmä. Lapset eivät tietenkään koskaan ole valmiita – tai erityisen aktuaalisia, kuten Arskalla oli tapana sanoa – mutta asiantuntija näkee kirjassa pontentiaalista romaanitaidetta. Ja oikein näkeekin. Tunnustan Perecin ja koko Oulipo-ryhmän lapsen isiksi. Ja taisi siinä olla joitain muitakin; äiti ei nyt oikein muista kaikkea, kun se oli niin… sellaista siihen aikaan.

Huomenna se on menossa esiintymään radiossa Jääskeläisen Salakäytävien kanssa.

Syksyn iltasatuja

Olen minä ennenkin pitänyt tyttärelleni lukemisesta, mutta täytyy tunnustaa, että homma on muuttunut entistä mukavammaksi hänen kasvaessaan. Nuortenkirjat noin keskimäärin antavat minulle, vanhukselle, selvästi enemmän kuin lastenkirjat. Olen myös peruuttanut päätökseni olla kirjoittamatta kavereiden kirjoista, jos ja kun tilanne toisin vaatii.

Tässä syksyn iltasatutuokioidemme helmiä:

Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist, kolmen kirjan kooste yksissä kansissa oli mielenkiintoinen aikamatka omaan lapsuuteen, jossa punaisten ja valkoisten ruusujen sota innosti ja viihdytti. Aikamatkan jännittävin piirre oli… se, että kirja kertoi aivan toisesta ajasta. Silloin joskus sen tapahtumat tuntuivat sijoittuvan samaan aikakauteen, jota itse elin, mutta nyt se olikin jotakin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa. Koin tarpeelliseksi selittää lapselle joitakin asioita, kuten että miksi yöllä pikkukaupungin kaduilla ajava auto kiinnitti Kallen huomion. Siihen aikaan autoja vain ei pörrännyt jatkuvasti joka paikassa. Entä mitenkähän Kalle oikein sai hälytettyä apua paikalle tuolta pusikosta? Eei, ei soittanut; siihen aikaan kännyköitä ei ollut olemassakaan…

Johanna Sinisalon Möbiuksen maa oli niin hyvä, että se luettiin uudestaan. Tästä kirjasta on tykännyt koko perhe. Sadunomaisuuden ja ekoajattelun läpäisemä kirja suorastaan tursuaa sense of wonderia, ihmeen tuntua. Aloin oikein pohtia, mistä tuo nimenomaan hyvälle scifille tyypillinen, oikeasti aika harvinainen tunne tulee. Luulen, että vastaus löytyy siitä, että asioita näyttämisen lisäksi selitetään: palaset asetetaan paikoilleen ja näytetään kokonaisuuden johdonmukaisuus, ja silloin uskomatonkin alkaa tuntua mahdolliselta.

Eppu Nuotion ja Tuutikki Tolosen Unienvaihtaja oli jotakin aivan toisenlaista. Kirjaa on kirjoitettu tavalla, jolla nuorille ei kovinkaan paljon kirjoiteta, etenkään nykyään: hitaasti miljöötä ja tunnelmia kehitellen, sanoja säästelemättä. Pelkkää bussimatkaa kuvaillaan sivukaupalla, ja sitten puutarhaa ja taloa, johon lomamatkalle tulevat tytöt saapuvat. Levollinen hitaus ja ulkoisten tapahtumien pienimuotoisuus eivät haitanneet 8-vuotiastamme ollenkaan, mistä olin suoraan sanottuna hämmästynyt. Mutta sitäkin todellisemmaksi paikat ja henkilöt kasvoivat. Lumoavaa.

Andri Snaer Magnasonin kirjoittama ja Áslaug Jónsdóttirin kuvittama Tarina sinisestä planeetasta on vaikuttava allegoria globaalista (epä)oikeudenmukaisuudesta. Sinistä planeettaa asuttavat lapset, rousseaulaiset villit, jotka elävät reippaina kädestä suuhun, kunnes paikalle saapuu aikuinen, jonka johdolla lapset ottavat yhteismaat haltuunsa: vuoden kaunein tapahtuma, perhosten lento planeetan ympäri, estetään, kun perhosten lentopöly imuroidaan lasten omaan käyttöön. Aurinko naulataan paikoilleen ja pilvet ajetaan pois ja seteenkaarista tehdään likaantumisen estävää pullotetta, jotta lapsilla olisi koko ajan hauskaa. Planeetan toisella puolella lapset jäävät pilvien peittämään pimeyteen ja kylmään kuolemaan… ja koska aurinko on meidän naulaamalla omasuudeksi hankkimaamme, olisi noiden pimeän puolen lasten oikeastaan maksettava siitä, että ovat joskus aikaisemmin saaneet käyttää sitä… Erinomainen kirja sisältönsä lisäksi myös lapseen uppoavalta kerronnaltaan. Tytär: ”Tän kirjan mä haluaisin omaksi.”

Sari Peltoniemen Kissataksissa on jotakin hyvässä mielessä vanhanaikaista: ensisijaisesti se kertoo hienon ja sympaattisen tarinan, ja hienosti kertookin. Ja jos sen perusideaa tarkastelee, tajuaa, että juuri tällaisia parhaat ideat ovat: yksinkertaisia ja selkeitä ja juuri siksi ainutlaatuisia. Kissataksia lukiessani tajusin, että tällaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa… mutten osaisi. Jotakin asiasta kertonee myös se, että vain kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme päässeet kirjan loppuun, kotonamme käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Äiti: Isi ei ole tänään kotona. Mitähän me luettaisiin?

Tytär: Aloitetaan se Kissataksi uudestaan!

Ajankohtaisasiaa

Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittavani tänne yhdestä tärkeästä seikasta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt, kun asia on erityisen ajankohtainen, laitan sen sijaan linkin.

Toinen, aivan erilainen ajankohtaisuutinen ovat Topelius- ja Lydecken-palkintoehdokkaat. Onnittelut kaikille, tutuille taas aivan erityisesti!

Kirjoittajan lukemaa

Seuraavan romaanini syntyy osin vanhalla surrealistisella menetelmällä: törmäytetään yhteen asioita, joiden ei tavallisesti ajatella liittyvän toisiinsa. Tällä kertaa törmäytyksen yhtenä osapuolena on kansainvälinen radikaali islam. Kirjan perusajatus, joitakin fragmentteja ja juonenkäänteitä on jo olemassa (olen kypsytellyt ystäväni Jarkon keksimää ideaa jo pitkälti toista vuotta).

On kirjailijoita, jotka eivät kirjoittaessaan lue mitään siitä aiheesta, josta kirjoittavat. On jopa niitä kirjailijoita, jotka eivät lainkaan lue työskennellessään, koska pelkäävät ulkopuolisten ajatusten saastuttavaa vaikutusta. Itse kuulun aivan päinvastaisella tavalla käyttäytyvään joukkoon. Tahdon tietää aiheestani mahdollisimman paljon, myös sen, millaista fiktiota siitä on aiemmin kirjoitettu. Vasemmalla kädellä tai kokonaan perehtymättä muodostan asiasta kuin asiasta korkeintaan puolivillaisia käsityksiä. Lukeminen sitä paitsi muutenkin inspiroi, avaa uusia mahdollisuuksia. Jonkin kirjan satunnainen sivulause tai vähäpätöisen näköinen kappale saattaa syventää ymmärrystä aiheesta enemmän kuin kolme omassa päässä mietiskeltyä päivää.

Tässä viime aikoina lukemaani proosaa muslimisiirtolaisista:

Omar Nasiri: Jihadin sydämessä. Elämäni al-Qaidan taistelijana ja sen vakoojana

Marokkolaissyntyisen Nasirin teos kertoo olevansa omaelämäkerrallinen tositarina terroristista ja kaksoisagentista. Se on kirjoitettu b-luokan trillereiden tyyliin, helppolukuinen kuin mikä. Pikkurikollisen Nasirin tie vie johtaaBelgiassa  sukulaissuhteiden vuoksi asekaupan pariin, räjähteiden salakuljetukseen ja jopa afghanistanilaiselle koulutusleirille. Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia sieltä sun täältä: erinomainen oppi- ja tietokirja minulle. Erilaiset dramaattiset käänteet herättivät kuitenkin epäilyksiä: mitä, jos tämä onkin täyttä fiktiota, jota vain myydään autenttisena asiana, ja saan yksinomaan vääriä käsityksiä? Toisaalta kirjassa on piirteitä, jotka tukevat aitoutta. Henkilökuva, joka kertojasta syntyy, on ristiriitaisuudessaan uskottavampi kuin yhdenkään lukemani romaanin päähenkilö. Muiden henkilöiden kuvaaminen on sen sijaan paperinohutta. Tiedustelujärjestöjen toiminta taas on jotakin niin epäseksikästä ja kömpelöä, ettei kukaan trillerin kirjoittaja sellaista haluaisi kuvata. Jos kirja on mielikuvituksen tuotetta, on sen kirjoittaja monin paikoin suoranainen nero – ja kaikilta muilta osin kirjallinen raajarikko.

Hamid Mohsin: Fundamentalisti vastoin tahtoaan

Tämä romaani koukutti minut heti ensimmäisellä sivullaan. Se on kirjoitettu Albert Camus’n Putoamisen päälle, niin, että se alkaa samalla kesksutelunavauksella, jatkuu samanlaisena kohteliaana monologina (tai oikeastaan dialogina, jonka toinen osallistuja on leikattu pois) ja sivuaa paikoin samoja aiheita ja ympäristön tapahtumia. Mohsinin kirjassa ei vain juoda geneveriä vaan vihreää teetä. Hieno pastissi. Asianajajan asemesta kertoja on Amerikassa menestynyt pakistanilaissyntyinen yrityskonsultti. Changezin työ näyttää jotenkin tyhjältä, rakkaus vaikealta, ja kun lentokone törmää pilvenpiirtäjään, hän huomaa hymyilevänsä. Muslimivastaisuuden nostaessa päätään amerikassa huomaa kertoja, mille puolelle on joutunut. Vanhaa scifin ystävää kohtaus, jossa Changez katselee katsoo televisiosta, miten alikehittynyttä maata moukaroidaan kauko-ohjattavilla lentokoneilla, puhuttelee: ”… minulle tuli mieleen Terminator-elokuva, jossa roolit oli vaihdettu niin, että koneet olivatkin sankareita.”

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Tämän kirjan kautta havahduin Gibraltarin salmen, muutaman kilometrin levyisen luonnollisen rajan luonteeseen, jonka eri puolilla avautuvat aivan erilaiset olosuhteet. Aivan kuin Meksikon ja USA:n raja. Jellounin kirjassa kaikki sen puolen köyhät haluavat tälle puolelle, mahdollisuuksien maailmaan. Ja jotkut myös tulevat. Menestymisen mahdollisuudet näyttäytyvät kuitenkin huonoina, eikä ihmisten välinen molemminpuolinenkaan hyväksikäyttö tuota pelkästään hyvää mieltä. Eräät marokkolaisena maan tapana esitettävät jutut hiukan ihmetyttivät, etenkin kun eräät nettilähteet ovat myöhemmin antaneet viitteitä siitä, että kyseessä ovat todelliset kulttuuriset piirteet. En nyt kuitenkaan rupea vatvomaan niitä tässä sen enempää, kun en tiedä. Mutta se raja.

Muslimisiirtolaisromaanien kansissa näemmä katsotaan tolla lailla päin, vasen poski ulos rajattuna.

Kehys Keskisuomalaisessa

Teppo Kulmala esitteli Kehyksen Keskisuomalaisessa 5.12. Kulmala analysoi sisältöä ja muotoa kiinnostavalla tavalla:

”Näissä kehyksissä leluihin puhalletaan henkeä ja julmuri-ihmiset rikkovat toisiaan ja purkavat viettejään koneiden ja marionettien tapaisina automaatteina.”

Normiformaattikritiikistä poiketen Kulmala ei juurikaan arvota kirjaa erilaisilla hyvyys- ja huonousakseleilla.