- Muumit ja olemisen arvoitus lienee painossa ja tullee sieltä jo elokuussa. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen antanut itselleni luvan löysäillä, siis ihan vain rentoutua lomatunnelmissa monta päivää peräkkäin ilman, että olen yrittänyt koko ajan kirjoittaa tai tehdä yhtään mitään.
- Lomatunnelma särkyi, kun tajusin luvanneeni jutun filosofisesta praktiikkakoulutuksesta Kriittisen korkeakoulun lehteen. Sitä sitten tänään.
- Eilen kävimme Reventeenvuoressa kiipeilemässä. Hieno paikka. Klassikkoainesta-sektori on kyllä nimensä veroinen; Matti Virtasen pilari esimerkiksi on omassa helppousluokassaan (5b) varmasti upein reitti, mitä olen ikinä tässä maassa kiivennyt. (Sain sitä vetäistyä paitsi kuusi onsaittia ja flashin samana päivänä. Moisia mahdollisuuksia avautuu näissä osissa Suomea aniharvoin, jos koskaan.)
- Tuhdisti maustetut ruoat ovat lapsiperheissä usein hieman kortilla. Pikku hiljaa tilanteeseen tottuu, ja sitä rupeaa pitämään ihan normaalina, eikä kunnon potkua makuhermoihin osaa enää edes kaivata. Kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä mais- ja muistaa, että ai niin, tämmönen juttu! Kiitos vain, Johanna ja Hannu, sain Tampereelta chili-addiktion.
- Koulun palaminen kuuluu sarjaan symboliset tapahtumat. Se vetoaa sisäisen pikkupoikani pimeään puoleen, siihen, jonka mielestä koulut noin ylipäätään pitäisi polttaa. Useat muut sisäiset ja ulkoiset puoleni ovat tietenkin eri syistä aivan eri mieltä. Sitä paitsi tyttäreni piti aloittaa tuossa koulussa ensi syksynä, ja osa oppilaista joutuu nyt varmaan parakkeihin ja tilanahtauteen tai jotain. Lisäksi palaneessa kohdassa oli kuulemma musiikkiluokka. Olisi nyt ollut vaikka matikan luokka mieluummin. No, näin kävi ja päässäni soi SIG.
Kategoria: Työpöytä
Tyhjyyden äärellä
Vedokset ovat (posti)paketissa, ja nyt alkaa… loma? Osaisikohan sitä ollenkaan vain olla? Onhan tuolla pari uutta projektia tausta-ajossa, ne voisi aktivoida. Mutta toisaalta on sellainen olo, että pitäisi olla hetki kirjoittelematta, palautua vähän.
Jos vaikka lähtisin merelle melomaan? Tai kaupungille maisemia katselemaan?
Itse asiassa meidän piti Oskarin kanssa käydä melomassa jo eilen. Säätiedotus ei kuitenkaan pitänyt kutinsa, joten menimme Kirkkonummelle hiomaan ständityöskentelyä. Norjan-matkaa varten. Yleensä en pidä minkään harjoittelusta, koska harjoittelussa päämäärä on jossakin muualla kuin itse tekemisessä. En esimerkiksi juurikaan harjoittele kiipeämistä, koska se ei kerta kaikkiaan motivoi. Minä vain kiipeän.
Jotenkin tuo ständien rakenteleminen oli kuitenkin hauskaa. Ehkä se johtuu siitä, että noilla lyhyilläkin reiteillä, jos niihin kerran rupeaa ankkuripaikkoja pykäämään, on ne tehtävä ihan oikeasti.
Kuva: Oskari on liidannut Kiilahalkeaman tokan köydenpituuden ja rakentanut esittelykelpoisen ankkurin.
Oikovedos
Kun jotain tekstiä on pyöritellyt vuosikausia: kirjoittanut, purkanut, koonnut, kirjoittanut… alkaa se menettää merkityksiään, muuttua pelkiksi sanoiksi. Kaikki, mikä oli joskus olevinaan jotakin painavaa ja oivaltavaa, on kymmenennellä lukukerralla jotakin triviaalia ja tarpeetonta lätinää.
Viimeistelyvaiheessa on – lopulta – ajateltava ensisijaisesti lukijaa. Ehkä sekin on omiaan vieraannuttamaan tekijän. Juuri viimeistelyvaiheessa kirjan sivuilla tapahtuu tekijän kuolema, ajatusten muuttuminen esineiksi. Mutta se on tehtävä. Kirjailijan, kuten opettajankin, on tehtävä itsensä tarpeettomaksi.
* * *
P.S. Täällä Keskisuomalaisen Ruoalla ei saa leikkiä -arvio.
Eräs kirjallinen tavoitteeni
Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen, Houellebecqin kautta Schopenhaueriin ja siitä mutkan kautta vaikkapa zen-buddhismiin.
En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut siitä, että liiallinen ajatteleminen olisi hyväksi ihmiselle. Ja nyky-yhteiskunnassamme, jossa joka toinen tekee päätoimisesti itseohjautuvaa ajatustyötä, ja jossa jo koululaitos rakentuu kriittisyyden indoktrinaatiolle, ajatellaan kenties aivan liikaa. Sen sijaan että eläisimme, me käsitteellistämme elämää.
Liekö mikään ihme, että kaiken maailman ”äärimmäisyys”lajit ovat nykyään niin suosittuja? Tilanteet, joissa haastajana on todellinen kuoleman mahdollisuus, pakottavat keskittyneeseen toimintaan, jossa mielen painopiste siirtyy käsitteellisestä ja alati reflektoivasta ajattelusta siihen, mitä on tekemässä. Luulen, että jostakin samantapaisesta on ollut kysymys japanilaisessa samurai-touhussa.
Se on pakoa, mutta onko se pakoa todellisuudesta vai todellisuuteen? Ainakin kiilaa paikoilleen näpertävä kiipeilijä tekee jotakin syvästi mielekästä ja merkityksellistä, aivan toisessa mielessä kuin esimerkiksi blogiinsa kirjoittava kirjailija.
Joltain menneiden aikojen zen-mestarilta kysyttiin, mikä hänen elämässään oli erilaista, kun sitä vertasi hänen aiempaan elämäänsä tai tavallisten ihmisten elämään. Vastaus oli jotain tämän tapaista: ”Kun hakkaan halkoja, hakkaan halkoja. Kun kävelen, kävelen. Ja kun syön, syön.” Tämä eroaa kieltämättä melkoisesti siitä tavasta, jolla olen arjessa. Pidän tuota mielentilaa kuitenkin äärimmäisen tavoiteltavana. Tahtoisin kyetä arkisissa toimissa samaan intensiteettiin kuin kiipeillessä. En kuitenkaan kykene, sillä arkiset toimet vain harvoin uhkaavat tappaa minut.
(Tähän kohtaan lukija saa rakentaa aasinsillan ihan itse.)
Asetan nyt itselleni pitkän aikajänteen tavoitteen. Voi olla, että se on mahdoton toteutettavaksi, ja varmaa on, että vielä en ole valmis edes yrittämään. Mutta joskus. Aion kirjoittaa kirjan, joka ei herätä lainkaan ajatuksia.
Painossa nyt
Saattaa sisältää pähkinää.
Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?
Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?
Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?
Saako sinappia sotkea ympäriinsä?
Kahdelle. Älä niele purematta.
Silloin tällöin
Eilen: Luin pitkästä aikaa Nikomakhoksen etiikkaa. En ollutkaan huomannut, että eräs kirjallisuuden historian tunnetuimmista romaanin avauslauseista on melkein suora laina antiikista. Näin siis Aristoteles:
Yhdenlaisia ovat hyvät, huonot monenlaisia.
.
Nyt: Tarkistin juuri Ruoalla ei saa leikkiä -taittovedoksen. Olen innoissani. Odottakaapas vain!
Pari päivää sitten: Luin Ray Bradburyn esseekokoelman Zen sanataiteessa, ja tietyin varauksin uskallan suositella kirjaa muillekin kirjoittamisen harjoittajille. Bradbury on tosin innostavampi omasta tuotannostaan kertoessaan kuin silloin, kun esittää yleisiä ohjeita siitä, miten kaikkien tulisi kirjoittaa. Jälkimmäisessä puuhassa hän suorastaan ärsyttää. (Miten mies voi esimerkiksi katsoa avantgardea viistoon, kun itse käyttää selkeän modernia sana-assosiaatiometodia kirjoittamisessaan ja on muutenkin ilmiselvä surrealisti?) Joka tapauksessa tuli sellainen olo, että pitääpä palata hänen kaunokirjallisen tuotantonsa pariin. Siitä on jo varmaan parikymmentä vuotta, kun viimeksi olen Bradburya lukenut.
Vielä aiemmin: Rosa Liksomin Reitari ilahdutti minua kovasti. Kieli. Silmille hyppimätön huumori. Pohjoinen hulluus. Elämäkertaromaani oikeasta ihmisestä on mahdollista kirjoittaa näinkin, tyylillä, ilman että kenenkään tarvitsee ruveta voihkimaan, että onko tämä nyt sitten dokumentaarinen teos vai fiktiota.
Kaukana tulevaisuudessa: Kuka tietää?
Kirjailijaelämää
Vilkaisu kirjailijan hommiin.
Aloitetaan vaikka siitä, että Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutista tuli kutsu, johon vastasin myöntävästi. Olen nyt mukana Onnimanni-palkintoraadissa, johon kuuluvat lisäkseni Kaisa Ahvenjärvi, Jukka Lemmetty, Kaisu Mikkola ja Marja-Leena Mäkelä. Tehtävä on minulle luonnollisesti suuri kunnia.
Toinen uusälytön illanvietto on myös järjesteillä. Merkitkääpä kalenteriinne 9.5. klo 19. Paikkana ravintolalaiva Wäiski. Ohjelmatiedot täsmentyvät lähiviikkoina, mutta odotettavissa on ainakin absurdia runoutta, musiikkia ja avauksia. Sitä ennen minut voi bongata Galleria Jangvan Slameissa:
Mutta kyllä minä kaiken sivussa olen ehtinyt kirjoittaakin. Faabelikokoelmani Ruoalla ei saa leikkiä menee painoon parin viikon päästä ja jakeluun huhtikuussa. Eksistenssifilosofinen tutkielmani Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy syksyllä, ja sen kanssa olen nyt aina yhtä vaikealta tuntuvassa ”kill your darlings”-vaiheessa. Pitää poistaa pari kohtaa, joiden ydinpointti on, että kattokaapas, kun olen fiksu, tämmösenkin hoksasin. Niitä kohtia kun kirja ei oikeastaan kaipaa.
(H)aamukirjoitus
Jotkut aloittavat päivänsä kirjoittamalla mitä sattuu, ja siitä on kuulemma jotain apua. Kokeillaanpa.
Täytin tänään vuosia. Olen ilmeisesti jo luovuttanut tässä eloonjäämiskamppailussa, kun asia ei enää tuntunut erityisen pahalta. Jos kuitenkin alkaa tuntua pahalta, niin onneksi tämä päivä on muuten varattu filosofisen praktiikan koulutusohjelmalle ja ymmärtääkseni ainakin osin stoalaisuudelle. Kriittisessä korkeakoulussa.
Jelinekiä lukiessani olen ollut kirjailijan tyylistä ihmeissäni: semmoista surrealistista runoa romaanimuodossa. Miten se sen tekee? Aivan kuin Jelinek kirjoittaisi täysin harkitsematonta automaattikirjoitusta, joka vain pysyy tiukasti asiassa. Tätä pohtiessani keksin (itselleni) uuden metodin kirjoittaa runollista proosaa: Kirjoitetaan ensin tarinaraakile, miksei yhtä hyvin lyhytsanainen essee. Sitten lihat luiden ympärille: otetaan jokainen lause tai virke omaan käsittelyynsä ja annetaan niihin tulla täysin pohtimattomia mielleyhtymiä. Tulisikohan hyvää tavaraa? Missäköhän välissä ehdin kokeilla.
Kirjalle pitäisi keksi nimi viimeistään ylihuomenna, koska ennakkomarkkinointi on alkamassa. Aloitanpa ennakkomarkkinoinnin minäkin. Kirjan työnimi oli Muumipeikko ja eksistenssi, ja se ilmestynee Atenan julkaisemana syksyllä.
Mutta nythän minun pitääkin jo lopettaa.
Kuolemanlinjan takana
Sain raakileen valmiiksi eilen, kuten oli toivottukin. Eihän kirja vielä valmis ole, mutta nyt on hyvä hiukkasen hengähtää, etenkin kun alkaa hartioiden ja niskan seutu olla tukossa kuin kinshasalainen viemäriverkko.
Mutta siitähän minun oikeasti piti kertoa, että minulla on huomenna esiintyminen, Alvari Lumeen säestämä Psykoanalyyttinen torjuntanäytös. Jaa missäkö?
.
Tuntemattoman musiikin klubi
Aika: 22.1.2009, klo 21 alkaen.
Paikka: Davisto, Kuunkehrä 2, Espoo
Ohjelmassa:
-kuulas sarkio laptop extravaganza
-vuotesi
-alvari lume & jukka laajarinne
Muutoksia työrytmissä
Loppusyksystä lapsi alkoi anella itselleen pidempää eskaripäivää: ”Mä oon ainoa, joka haetaan jo yhdeltä.”
Kaikin puolin tervetullut ehdotus!
Olen nyt jo parin viikon ajan saanut tehdä täysiä työpäiviä.
Mikä muutos! Kaksinkertainen työaika merkitsee vähintään kolminkertaista tulosta, kun masiinan käynnistämiseen ja samuttamiseen kuluva aika jää suhteessa pienemmäksi. Ja puhun siis itsestäni, en tietokoneestani. Kiipeilytermein: säätökerroin on melkoisesti pienentynyt.
Fiilispuolella riittävän pitkät työpäivät merkitsevät nyt sitä, että kun perjantai-ilta koittaa, tunnen viikon mittaan saaneeni kirjoittaa tarpeeksi. Tervehdin viikonloppua iloiten enkä pakotettuna vastentahtoisena taukona. Jännä juttu. Ihan kuin tässä olisi taas saavutettu jonkinlainen miellyttävä uusi tasapainotila.
Jukka Laajarinne 