Edellisen esimerkkimme ex-natsiupseeri on tietenkin ulos päin jotakin muuta kuin sisäisesti. Hänellä on ehkä tunnistettavia piirteitä, kuten keho ja eleitä, jotka kytkevät hänet menneisyyteensä. Jossain mielessä hän on kuin onkin sama ihminen kuin 60 vuotta sitten. Vastaavasti minä olen sama ihminen kuin 4-vuotiaana, tunnistanpa itse yhteyden tai en.
Jatkuvuus rakentuu myös toisten muistin varaan. Miten on vastuun laita?
Tilivelvollisuus menneisyyden teoista lienee ensisijaisesti muita kuin tilivelvollista itseään palveleva asetelma. Miksi hänen sisäisellä tilallaan pitäisikään olla mitään väliä?
Siksi, että toimenpiteet koskevat myös häntä.
Siksi, että uhrin vaatiminen oikeudenmukaisuudelle ei välttämättä edistä myöskään muun yhteisön oikeudenmukaisuutta tai hyvnvointia. Näkisin, että oikeudenmukaisuus, asioiden oikean tilan mukaan toimiminen ei ole vain jonkun tai joidenkin näkökulma vaan jotakin hieman neutraalimpaa, sillä totuus ei ole kenenkään oma.
Onkin vain kohtuullista, että teot (rikoksetkin) vanhenevat aikanaan, ja että joskus aikanaan menneisyyden saa jättää taakseen.
Kirjavinkiksi kaksi hyvää romaania identiteetin, jatkuvuuden, vastuun ja merkityksen tiimoilta:
En koe olevani sama ihminen kuin neljävuotiaana. Jonkinlainen jatkumo vuoden -74 Jukan ja minun välillä on olemassa, mutta erot meidän välillämme lienevät suurempia kuin yhtäläisyydet. Minulle Jukka vuosimallia -74 on lähinnä anekdoottien sekä muutaman muistikuvan varaan rakennettu rekonstruktio.
Olen eri henkilö kuin neljävuotias minäni jopa siinä määrin, että pitäisin epäoikeudenmukaisena joutua rangaistavaksi jostakin rötöksestä, jonka hän on aikanaan tehnyt, ja jota en itse edes muista tehneeni. En suoraan sanottuna juurikaan koe olevani vastuussa hänen tekemisistään.
Moraalisen vastuun ulottuminen menneisyyteen on kuitenkin liukuva ilmiö. Menneisyys ei ole irti minusta, vaan pienen muistutuksen jälkeen saatan esimerkiksi alkaa hävetä jotakin, mitä olen tehnyt viikko tai kaksi sitten. Identiteettini ulottuu siis menneisyyteen, jos kohta oheneekin, mitä kauemmas katsellaan.
Kenties keskeisin yhdistäjä menneen ja nykyisen minäni välillä on muisti. Se, minkä muistan, on osa minua. Se, mitä en muista, ei ole. Muisti on identiteetin jatkuvuuden perusta. Vastaavasti unohdus armahtaa menneistä rikoksistani. Unohdus vapauttaa syytteenalaisuudesta.
Kuvitelkaamme keskitysleiriupseeri, joka vaikkapa päähän kohdistuneen iskun seurauksena on on menettänyt muistinsa kokonaan kaiken sen suhteen, mitä on tapahtunut ennen vuotta 1960. Tästä eteen päin hän on elänyt nuhteetonta elämää ja ajatellut humaaneja ajatuksia. Ja sitten joku tunnistaa hänet, yhdistää hänet menneisyyteen ja vaatii tilille kansanmurhaan osallistumisesta. Onko hän vastuullinen? Mielestäni ei. Jos häntä rangaistaan, syyllistytään oikeusmurhaan, sillä rangaistavana on oleellisesti eri henkilö kuin se, joka on rikoksiin syyllistynyt.
Onko nyt myöskään oikeudenmukaista vaatia pääministeriä tilille asioista, joita hän ”ei muista”? Jos hän todella on niin kova unohtelija kuin mitä on viime kuukausina antanut ymmärtää, ei hän ehkä voi enää olla vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen lähihistorian hämäriin kadonnut esipersoonansa on tehnyt. Sanoessaan unohtaneensa pääministeri itse asiassa väittää: ”Se en ollut minä.”
Emme tietenkään usko hänen väitettään.
Mutta vaikka uskoisimme, voimme hieman ihmetellä. Onko henkilö, jonka muisti on noin lyhyt ja identiteetti pätkiväinen ja häilyvä, sopiva toimimaan valtiomiestehtävissä? Eikö vastuullisiin tehtäviin tarvita juurikin henkilöä, jolla on hyvä muisti, siis kyky pitää kiinni itsestään ja siten olla tekemisistään vastuussa?
Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten niiden tulisi olla.
Humen giljotiiniksi nimitetty periaate pyrkii leikkaamaan luonnon ja etiikan toisistaan irti. Sikäli lausuma on hauska, että normatiiviseksi tulkittuna se on juuri niitä lauseita, jotka yrittävät esittää, miten asioiden (päättelyn) tulisi olla. Ja samaan aikaan sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat todella ovat. Itsensä kanssa se on siis mukavasti harmoniassa, kuin Kantinkategorinen imperatiivi konsanaan, mutta myös yhtä metafyysinen, ja tosiasiaväitteenä se on suorastaan virheellinen.
David Hume. Ostaisitko tältä mieheltä teräaseen?
Sillä siitä, miten asiat ovat, ei ainoastaan voida vaan jatkuvasti päätellään, miten niiden tulisi olla.
Esimerkkejä:
1) On tyttöjen leluja ja on poikien leluja, ja jo pienet lapset päättelevät kulttuurisesta tosiasiasta normin: tyttöjen ja poikien kuuluu leikkiä eri leluilla. Poikkeamat muistakin jo olemassaolevista normeista saavat helposti aikaan tuomitsemisreaktion.
2) Eläimillä on taipumus ns. lajityypilliseen käyttäytymiseen, jota voidaan tutkimuksin kartoittaa. Minkä kokoisissa yhteisöissä ja kuinka tiheässä eläimet elävät, jos ne saavat järjestää olemisensa ilman ihmisen puuttumista asiaan? Päättelemme, että eläinten hyvinvoinnille on eduksi, jos ne saavat toteuttaa lajityypillisiä taipumuksiaan mahdollisimman hyvin. Pitäisi tarjota virikkeitä ja isoja häkkejä.
3) Arvot ovat sitä mitä haluamme, ja mihin pyrimme, toisin sanoen sitä, mitä meidän mielestämme pitäisi olla. Liki jokainen haluaa vältellä kärsimystä. Siispä kärsimys on jotakin, jota ei mielestämme pitäisi olla.
Kaikkia näitä esimerkkejä voidaan toki pitää naturalistisina virhepäätelminä. Joku voi väittää, että se, että ihmiset eivät halua kärsimystä, ei tarkoita, etteikö kärsimys silti olisi ihan hyvä tai samantekevä ilmiö. Uskovainen saattaa esimerkiksi ajatella, että koska Jumala on kärsimyksen meille antanut, on sillä jokin positiivinen merkitys. Luonnontieteilijä saattaa ajatella, että kärsimys ohjailee eläintä pysymään hengissä.
Kummankin teoreettiset selitykset kuvaavat jotakin muuta kuin heidän omaa todellisuuttaan. Tässä todellisuudessa kumpikin kätensä nuotioon tyrkättyään ajattelee: se pitäisi saada sieltä pois. Tässä todellisuudessa kumpikin heistä teoillaan osoittavat, että heidän kätensä ei pitäisi olla nuotiossa.
Pitäisi olla ei siis ole jotakin, mitä päätellään siitä, miten asiat ovat, vaan pitäisi olla on osa sitä, miten asiat inhimillisesti tarkasteltuna ovat. Se kuuluu tosiasioiden joukkoon.
Aina toisinaan näkee evoluutiopsykologisia kirjoituksia, joissa ensin (tai jälkeen) todetaan, että arvomme – ne asiat, joita tavoittelemme – ovat biologisesti ja kulttuurisesti determinoituja:
Tähtitaivas ylläni, luonnonlaki sisimmässäni.
Kuitenkin, kun jokin puheena oleva tutkimus tuo esille ihmiseläimen geneettis-raadollisia taipumuksia vaikkapa väkivaltaan, raiskauksiin tms., alkavat samat kirjoittelijat heilutella Humen giljotiinia. Tällaisiin kirjoituksiin lukeutuu esimerkiksi Jussi Viitalan kirja Vapaasta tahdosta?
Pitäisi olla on – Viitalallekin – käsittääkseni vain ja ainoastaan hänen oman inhimillisen, ei-vapaan tahtonsa ilmaus, luonnon ja historian determinoima. Giljotiinin käyttäjänä, naturalistisen virhepäätelmän välttelijänä, hänen vaihtoehtonsa ovat käsittääkseni joko nihilismi tai tieteellisen maailmankuvan laajentaminen metafyysiseksi maailmankuvaksi ja -katsomukseksi.
Vastaukseksi HannaHlle: hyvä ja oikea luonnolliseen kytkettynä ei minun nähdäkseni ole ensisijaisesti uskonnollinen vaan naturalistinen käsitys, ja esimerkiksi Aristoteleen tapaan ksiteltynä antaa tilaa hyvän ja oikean erilaisille variaatioille erilaisissa ympäristöissä. Sen sijaan metafyysinen ajattelu tarjoaa luullakseni ainoan vaihtoehdon naturalismille. Ja nihilismi. Ja ristiriidat hyväksyvä irrationalismi tai absurdismi, tietenkin! Unohdettakoon siis tuo ”ainoan”.
Kulttuurimme ihmiskuva näyttää sisältävän jonkinlaisen normatiivisen toiveen lapsenkaltaisuudesta, muokkaamattomuudesta ja sörkkimättömyydestä.
Yksinkertaisimmillaan ajatus ilmenee esimerkiksi siinä, miten jotkut edelleen vastustavat ja paheksuvat esimerkiksi tatuointeja ja lävistyksiä. Sellaiset kun tärvelevät ihmisruumiin sellaisena, kuin miksi luonto tai luoja sen on luonut.
Kosmeettisia amputaatioitakin pahemmalta tuntuu ajatus aivojen ja psyyken rukaamisesta vaikkapa kemiallisin tai kirurgisin keinoin. Siellä jossakinhan sijaitsee minuus, se olennainen ja pyhä osa ihmisestä sellaisena, kuin millainen sen kuuluukin olla.
En minäkään olisi valmis lobotomiaa ottamaan, vaikka siitä tulisi kuinka hyvä mieli. Ajattelen, että se tuhoaisi jotakin minusta itsestäni sekä kirkaasta ja aidosta suhteestani todellisuuteen.
Olen jopa kuullut syöpäpotilaiden morfiinihoitoa vastustettavan sillä perusteella, ettei kuoleva saa elää loppuun asti todellisuudessa, vaan lääkitään johonkin muualle, harhaisempaan olemisen tapaan. Ehkä jokin tämäntapainen mörkö liihottelee piilotettuna osana myös sitä keskustelua, jossa ikäihmisten alkoholinkäyttöä yritetään saada aisoihin. (Kontrollin on pidettävä loppuun asti, eikä kuoleman lähestyessäkään ole lupa lopettaa pingottamista.)
Tämäntapaisen ajattelun ongelmana on huonosti perusteltu olettamus jostakin oikeasta ja aidosta minästä, jonka vaikkapa ne aineet sitten tärvelevät. Mikä tuo aito, oikea minuus olisi, kun psyyke joka tapauksessa näyttää muuttuilevan elämän myötä? Ja mikä olisi se ihmisen aito ja oikea kemiallinen tila, kun nuo kemialliset tilatkin näyttävät olevan varsin monenlaisia ja vaihtelevia? Mihin aikaan päivästä/kuusta/vuodesta/elämänkaarestaan ihminen on sellainen kuin olla pitää? Ennen vai jälkeen yhdynnän?
Entä mihin voisi perustua käsitys siitä, että käsittelemätön mieli kohtaa todellisuuden jotenkin todellisemmin kuin käsitelty? Kun kerran käsittelemättömätkin todellisuudet kuuluvat olevan aika erilaisia. Mikä se todellisuus siellä jossakin oikein on, ja miten oman suhteen siihen voi tarkistaa?
Mielenkiintoisia ovat myös rajanvetokysymykset. Eikö toiseen vaikuttaminen esimerkiksi paheksumalla ja kieltämällä ole juuri samaa mielenrukausta, jota häneltä yritetään kieltää? Miksi keskustelu tavallisesti mielletään vaarattomaksi, psyykelääke vaaralliseksi?
MUOKS: Osa huumeista on tietenkin ihan aikuisten oikeasti vaarallisia. En suosittele, niihin voi esimerkiksi kuolla. Pohdintani lähti liikkeelle siitä, että esimerkiksi suippumadonlakin poimiminen on laissa kiellettyä, vaikka se ei luullakseni vaikuta muuhun kuin psyykeen ja siihenkin ilmeisesti ennemminkin kivasti kuin pahasti. Kyselen vain ääneen. Yritän ymmärtää, en yllyttää.
Usein kuulee väitettävän, että aikaa on liian vähän. Vuorokaudessa pitäisi olla 25 tuntia ja viikossa 8 päivää. Usein olen ajatellut niin itsekin. Ajan vähyydestä tietenkin seuraa kiirettä ja ahdistusta: kaikkea ei ehdi, ei etenkään kaikkea, mitä haluaisi. Ajan puute on kauhistuttavimmillaan siinä, että tajuaa ihmisiän lyhyyden, kaiken päättymisen aivan liian aikaisin.
Kaikki tuo on tietenkin väärin ajateltu.
Jos vuorokaudessa olisi tunti enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?
Jos viikossa olisi päivä enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?
Jos ihmiselo kestäisi kymmenen vuotta nykyistään pidempään, kuka eläisi sen hyvin?
Ajan vähyys ei olekaan määrällinen vaan laadullinen puute. Meiltä puuttuu oikeanlaista aikaa; vääränlaista kyllä riittää. Tämä täytyy ymmärtää aika ajoin uudelleen ja tehdä tarvittavat johtopäätökset. Liian helposti asia pääsee unohtumaan.
Jatkotutkimusaihe: mietittävä sanojen ”laatuaika” ja ”määräaika” merkityksiä sekä suhdetta toisiinsa.
Leena Krohnvastaili Kirsi Pihan LukupiirissäValeikkunaa koskeviin kysymyksiin. Erääksi kysymykseksi nousi, mitä on pitänyt tapahtua henkilölle, joka harrastaa seksiä julkisella paikalla (eräs kirjan aiheista) toisten katsellessa. Kysymyksenasettelu oli psykologinen, mutta filosofisesta kirjasta puhuttaessa olisi voitu esittää myös toisenlainen kysymys: mistä doggailussa on kysymys?
Ja heti ensimmäiseksi tulee mieleen nimityksellisestikin kiinnostava tapaus: kyynikkofilosofit Krates ja Hipparkhia, joiden kerrotaan harjoittaneen sukupuoliyhteyttä julkisesti. Sana ”kyynikko” tullee kreikan koiraa merkitsevästä sanasta κύων, jolla näitä eläimellisesti käyttäytyviä viisaita ja aivan erityisesti Diogenesta pilkattiin.
Mitä dogging heille merkitsi?
Se oli irtisanoutumista ihmisyhteisöstä ja sen normien alistavuudesta. Kyynikot pitivät esikuvinaan eläimiä ja lapsia ja pyrkivät saavuttamaan mielentyyneyden itseään karaisemalla sekä harjoittelemalla riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Yrityksenä oli päästä jonkinlaiseen henkiseen luonnontilaan, vapaaksi toisten asettamista konventioista ja ulkokultaisuudesta. Olisikohan ollut Diogenes tai ehkä Antisthenes, joka totesi myös jotakin sen suuntaista, että se, mikä on hyvää, on hyvää kaikkialla. Jos seksi kerran on hyväksyttyä ja tunnustettua toimintaa, miksi se tulisi kätkeä makuuhuoneisiin?
Myös nykyaikainen doggaaja saattaa ajatella hieman edellä mainittuun tapaan, mutta luulen, että kyse on kuitenkin jostakin muusta. Valeikkunassaan Krohn yhdistää doggailuun sadomasokismin. Voisin kuvitella, että koiruuksien harrastajat saavat julkisuudesta lisäkiihoketta. Tekemällä itsestään julkisen eläimen he masokistin tavoin esineellistävät itseään. He tekevät itsestään yleisönsä objektin, yrittävät melkoisen äärimmäisellä vapaudenilmaisulla tehdä itsestään epävapaan, jotakin, joka nimenomaan määrittyy siitä, että toiset katsovat. Kysymys on vapaudesta vapautumisesta, siis sartrelaisittain tarkasteltuna eräästä huonon uskon ilmenemistavasta (kuten on lähes kaikessa muussakin itsereflektion tuottamassa käyttäytymisessä).
Point of no return on muun muassa kiipeilyssä käytetty termi: joillakin reiteillä sijaitseva kohta, jonka jälkeen ei voi kääntyä takaisin, koska peruuttaminen olisi joko tavattoman vaikeaa, vaarallista tai suorastaan mahdotonta. PNR:n tuolla puolen on vain painettava eteenpäin, jos aikoo selviytyä. PNR:n kohdalla tehdään peruuttamaton päätös: kumpaan suuntaan ollaan jatkamassa?
Olen nähnyt kovin vähän väitöstilaisuuksia, ja niinpä koin tänään kiinnostavan yllätyksen, kun kävin seuraamassa Janne KylliäisenLiving Poetically in the Modern Age – Elää runollisesti nykyaikana: Kierkegaard ja eksistenssin tilannesidonnaisuus -väitöskirjan käsittelyä. Se ei ollutkaan kepeä muodollisuus, vaan professori William McDonald alkoikin ihan oikeasti esittää tiukkoja kysymyksiä ja kriittisiä huomautuksia. Kylliäisen elekieli muuttui nopeasti stressaantuneeksi ja hän perääntyi penkillään miltei seinään asti väistelemään ja torjumaan iskuja, joita Australian ankaralta mieheltä sateli. Ensimmäinen erä kesti miltei kaksi tuntia, ja sen päätteeksi alkoi näyttää siltä, että Kylliäinen oli saamassa pahasti turpiinsa.
Tauolta palatessaan Kylliäinen näytti voimistuneelta ja päänsä järjestäneeltä ja vastasi hyökkäyksiin paljon ensimmäistä puoliaikaa rennommalla otteella. Tilanne sai runollis-ironisia ulottuvuuksia, kun herrasmiehet loputtomasti keskustelivat loputtomuudesta, ja kun tuomiolla oleva väittelijä selvitti käsityksiään kristityn epävarmuudessa syytettynä olemisesta. Puheen ja situaation yhtyessä tunnelmat muuttuivat jotenkin kafkamaisiksi ja unenomaisiksi. Aloin pelätä, että löytäisin itseni samaisesta salista vielä 50 vuoden kuluttua odottamasta, että kyllä se ihan kohta loppuu, ehkä jo viiden minuutin kuluttua…
Kaikkiaan ottelu kesti kuitenkin vain 3 tuntia ja 10 minuuttia, ja lopputuloksena professori McDonald esitti väitöskirjan hyväksymistä.
Kun profeetan seuraaja kuolee, hän herää puutarhassa, jonka alta purot virtaavat, ja jossa hänellä on seuranaan viehkeitä suurisilmäisiä kaunottaria, jotka eivät häntä ennen ole olleet kenenkään kanssa sillä lailla.
Koraanin paratiisikuvauksessa on mielestäni sitä jotakin, joka Raamatun tuonpuoleisesta puuttuu. Jos kerran luvataan ikuinen elämä, on painoa oltava myös sanalla elämä, se sijaan että lupailtaisiin jotakin epämääräisen ylistävää ties mitä Jumalan yhteydessä. Profeetta Muhammed on osunut asiain ytimeen, kun on halunnut pitää joukkonsa ruodussa. Kun hän ja muut rikkaat ovat vieneet kaikki naiset, jopa 14 naamaa kohden, on muille uskollisille pitänyt taata kompensaatio. Ja kun pimpin saaminen kerran on useimpien miesten elämän tarkoitus, on sen oltava olennainen osa myös paratiisin elämää. Se on itse asiassa kaikkein keskeisin Koraanin antama lupaus sen ohella, ettei paratiisissa tarvitse kärsiä janoa.
Sen edestä moni on valmis jokseenkin mihin tahansa, kuten historia osoittaa. On se vähän toista kuin abstraktihko ylistyselämä ja jumalyhteys uudessa Jerusalemissa, tai se epämääräisen perinteen välittämä kuva harpun rämpyttämisestä pilven longalla, joita kotoisa kristinuskomme tarjoilee.
Islamissa, kuten freudilaisuudessa, on tanatoksen vastavoimana juurikin eros eikä mikään agape. Se on murrosikäisten ja sitä vanhempien, ei lasten kaltaisten uskonto.
Jukka Laajarinne 