Uni ja sen tulkinta (2)

Uni: Olin sukupuoliyhdynnässä tuntemattoman vaaleahiuksisen naisen kanssa.

Tulkinta: Yhdyntäunet symboloivat tavallisesti joko lentämistä tai junan menemistä tunneliin, siis matkustamista. Minulla lienee siis edessäni matka. Vaaleat hiukset viittaavat Pohjoismaihin.

Tulkinnan kriittinen tarkastelu: Hmmm… Voisiko olla? Joo-o, joo-o, kuulostaa aivan mahdolliselta, tuskin kuitenkaan ennen kesää. Ei pöllömpi ajatus, ei ollenkaan huono…

Robotti, joka rakastui

Jotakin syvästi häiritsevää on uutisessa, jossa rakastumiseen ohjelmoitu ja itseohjelmoituva robotti meni vaarallisella tavalla sekaisin. Tutkimusryhmä pitää koetta epäonnistumisena, minä onnistumisena. Sillä vaikka suunnittelijat tavoittelivatkin tulevaisuuden hoivarobottien toiminnan kannalta hyödyllistä tunnetta, saivat he aikaiseksi aikaiseksi jotakin enemmän: rakkauden järjettömyyden.

Tavallaan en voi kuin ihmetellä, mikä se järkevä rakastumisen malli oikeastaan oli, jota hankkeessa etsittiin. Ehkä se sama, mitä ihmisetkin usein hakevat: ”Jos minä ihan vähän vain ihastun… Vielä vähän enemmän mutten liikaa. Sillä lailla maltillisen intohimoisesti…”

Kirjailijaelämää

Vilkaisu kirjailijan hommiin.

Aloitetaan vaikka siitä, että Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutista tuli kutsu, johon vastasin myöntävästi. Olen nyt mukana Onnimanni-palkintoraadissa, johon kuuluvat lisäkseni Kaisa Ahvenjärvi, Jukka Lemmetty, Kaisu Mikkola ja Marja-Leena Mäkelä. Tehtävä on minulle luonnollisesti suuri kunnia.

Toinen uusälytön illanvietto on myös järjesteillä. Merkitkääpä kalenteriinne 9.5. klo 19. Paikkana ravintolalaiva Wäiski. Ohjelmatiedot täsmentyvät lähiviikkoina, mutta odotettavissa on ainakin absurdia runoutta, musiikkia ja avauksia. Sitä ennen minut voi bongata Galleria Jangvan Slameissa:

Mutta kyllä minä kaiken sivussa olen ehtinyt kirjoittaakin. Faabelikokoelmani Ruoalla ei saa leikkiä menee painoon parin viikon päästä ja jakeluun huhtikuussa. Eksistenssifilosofinen tutkielmani Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy syksyllä, ja sen kanssa olen nyt aina yhtä vaikealta tuntuvassa ”kill your darlings”-vaiheessa. Pitää poistaa pari kohtaa, joiden ydinpointti on, että kattokaapas, kun olen fiksu, tämmösenkin hoksasin. Niitä kohtia kun kirja ei oikeastaan kaipaa.



Austraasiaan ja takaisin

Kun olin lukenut tyttärelleni Tomi Kontion kirjan Keväällä isä sai siivet, sain kuulla, että se oli kaikkein paras kirja ikinä. Eikä ihme: kirja oli varsin toimiva sekoitus salaliittoteoriaa, rinnakkaismaailmascifiä, kaikenlaista fantastista, jännittävää ja jopa pelottavaa. Vastarintaisella asenteella. Olikin luettava koko Austraasia-trilogia.

Rinnakkaismaailma, johon siirtyessään menettää varjonsa ja saa siivet, tulkkiutuu helposti kuoleman kuvaksi. Trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa Kontio kehittelee teemaa helposti avautuvalla mutta paikoin runollisella ja oivaltavalla tavalla. Austraasian viimeiset lapset näyttääkin hivenen Veljeni Leijonamieleltä, satuseikkailulta kuoleman jälkeisessä maailmassa. Aineksia on otettu vähän sieltä sun täältä, muun muassa muinaisilta kreikkalaisilta: sielu numerosarjana on helposti kytkettävissä Platoniin, puhumattakaan siitä, että Austraasiassa elää pyöreämuotoisia olentoja, joiden maskuliinista ja feminiinistä puolta ei ole vielä erotettu toisiaan kaipaamaan.

Niin Austraasian viimeisissä lapsissa kuin Maan veljen alkupuolella näen kiinnostavia kerronnan paralleeleja Jäisten jumalieni kanssa, mutta koska noiden asioiden kiinnostavuus on nyt katsojan silmässä, jätän asian sikseen. Todettakoon vain, että saman kulttuurin kasvatteja ollaan, Kontio ja minä.

Kontion kielenkäyttö on paikoin, krhm, vähän hämmentävää. Ääneen lukeminen nolostuttaa ja herättää melkein jonkinlaista myötähäpeää. Mutta ehkei kysymys ole kuitenkaan huonoudesta, todellisesta hävettävyydestä, vaan kieli-instrumentin virittämisestä jollekin arabialaiselle asteikolle, mikä hieman vihloo koivuklapiproosaan tottunutta sävelkorvaa. Mutta tähän tyyliin ajattelee kirjojen kertoja Tomi:

Ja kun hiiltynyt aika hiljalleen leijui ympärillämme ja repesi hauraiksi murusiksi, niin silloin me tunsimme, että mikään hetki ei meitä koskettanut, mikään paikka ei meitä vahingoittanut. Meillä oli rakkautemme.

Austraasian viimeisten lasten taistelukohtaukset sen sijaan ovat ihan aidosti kökköjä, kuin videopelisessioiden kuvauksia. On vaikea ymmärtää, että ne ovat päätyneet samaan kirjaan erilaisten ”sielun läikähdysten” ja muun runollisen ilmaisun kanssa.

Kaikenlaiset pikkuviat ja riitasoinnut on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun trilogiassa päästään kolmanteen osaan. Niin, tämä on tosiaankin aito trilogia, ei sellainen kolmeosainen mammuttiromaani, jollaisia myös trilogioina kaupitellaan.

Maan veljessä teossarjan ydintematiikka, jonka voi helposti tiivistää eroksen ja tanatoksen, rakkauden ja kuoleman väliseksi kamppailuksi, terävöityy entisestään ja jalostuu joksikin aivan mahtavaksi. Teemaa pyöritellään niin konkreettisella kuin symbolisella ja symboleja purkavallakin tasolla. Olen vaikuttunut.

Maan veli, toisin kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ei enää ole lasten- vaan täysiverinen nuortenkirja. Ääneen lukiessani päädyin hieman siivoilemaan kieltä. Osa sivuteemoista (alkoholismi, seksi) tuntuivat suorine käsittelytapoineen myös ennemminkin murrosikäisten kuin 6-vuotiaan tavaralta.

Maan veljen alkupuoli virittää koko kirjasarjan ylle tulkinnallisen jännitteen: kaikesta tapahtuneesta onkin kaksi ristiriitaista tulkintaa. Tämä jännite on mitä herkullisin ratkaisu. Uskaltauduin lukiessani toivomaan, että vastakkainasettelu jäisi ratkeamatta. Ihan niin kokeellisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole lupa odottaa suomalaiselta nuortenkirjallisuudelta. Vielä.

Kaiken kaikkiaan Austraasia-trilogia on joka tapauksessa ollut yksi antoisimmista lapseni kanssa jakamistani lukukokemuksista, josta jäänee niin hänelle kuin itsellenikin pysyviä muistikuvia ja tunnelmia.

Posttraumaattinen stressi

Olen tällä viikolla ollut aika hyydyksissä. Mieli harhailee, keskittymiskyky alentunut, koko ajan väsyttää. Ja aivan kuin C.G. Jung, tuo tosissaan hassu, olisi oikeassa ja koko maailma pakottuisi alitajunnan välineeksi: tietokoneesta pamahti emolevy, ja kun menin Omenan kirjastoon tulostamaan (kiireellistä) apurahahakemusta, oli siellä tulostussysteemi nurin. Matkustin Tapiolaan yrittämään siellä, ja sain kuulla, että tulostusmahdollisuudet olivatkin kaatuneet koko Espoon kirjastolaitokselta. Järjestelmä hajalla.

Katsoin pari viikkoa sitten sellaisen kauhuelokuvan kuin Final Destination 2. Huono oli, paitsi alku, jossa kuvattiin kaikkien pienten vaaratekijöiden kasaantumista, jotka johtivat tuhoisaan ketjukolariin. Jos koko elokuva olisi onnistuttu rakentamaan samalla tavalla, olisi se ollut erinomainen, mutta leffan jälkipuoli, jossa kuolema vaanii eloonjääneitä ja on ainakin osin personifikoitu, on juuri tuon personifikoinnin vuoksi ihan hölmöä juttua. Mutta kiinnostavaa on se, että muutama päivä sitten tajusin, mistä siinä elokuvassa olikaan kysymys. Posttraumaattisesta stressistä. Viikko sitten torstaina huomasin pelästyväni rämähdystä, joka syntyi remonttiukkojen heittäessä romua jätelavalle, ja muistan, miten kadun ylittäminen näytti merkittävästi tavallista vaarallisemmalta toimenpiteeltä (eräät odottivatkin, ettei käytännössä yhtään autoa ollut mailla halmeilla, ennen kuin ylittivät kadun).

Koska maailmankatsomukseeni hyvin sopii, pidän PTSD -oireistoa eräänlaisena selvänäköisyyden tilana. Se on kokemus siitä, että maailma todella on vaarallinen ja epäluotettava paikka. Se on tunnetasolle asti ulottuva ymmärrys siitä, että maailman luotettavuus ja säännönmukaisuus olivatkin vain illuusio. ”Disorder”, josta PTSD:n D-kirjain tulee, on todellisuutta, ei ainoastaan kokijassa vaan myös maailmassa, jonka hän kokee.

Mutta tänään isken kiinni normaalielämään. Sillä selvänäköisyys, maailman katsominen suoraan silmiin, ei kai koskaan ole ollut erityisen miellyttävää. Suolapatsaaksihan siinä muuttuu.

Uusi tietokoneeni on entistä nopeampi, parempi ja kaikin puolin hienompi!

Kuusi totuutta

Tänään on juurikin oikea hetki ottaa vastaan Maahanmuuttajan haaste ja kertoa kuusi sattumanvaraista tosiasiaa itsestäni. Sattumanvaraisuuden käsite tässä sotkee ajatuksiani. Mitä sattuma voisi tässä yhteydessä tarkoittaa? Eroaako se lopulta vapauden käsitteestä mitenkään? Jos luettelen asioita, valikoin niitä itse, eivätkä ne silloin ainakaan tunnu satunnaisilta. Ovatko ne sitä? Kuutta ensimmäiseksi mieleeni juolahtavaa asiaa en missään tapauksessa kerro, niissä on yksityisyyksiä joukossa.

Ehkäpä riittävän lähellä satunnaisuutta on, jos tosiasiani ovat itselleni ennakoimattomia. Seuraavat kuusi juttua minusta luetteli tyttäreni:

1) Minulla on ruskeat silmät.

2) Olen mies.

3) Minulla on nenä.

4) Olen aikuinen.

5) Ostin lapselleni PetShop -tikkarin tuliaiseksi Norjan-matkalta.

6) Olen käynyt Sveitsissä.

Haastan seuraavat kuusi satunnaista vastaajaa pohtimaan satunnaisuutta:

Minya, Prospero, Harri Hertell, Paholaiskylpyankka, Reetta, sekä kuudentena sinä itse.

Kotona taas

Kuten useimmat tietävät, hienosti alkanut kiipeilylomamme muuttui keskiviikkoiltana painajaiseksi (noloa lööppikieltä. toim. huom.) , kun kaksi porukkamme jäsenistä putosi inhimillisen virheen seurauksena pimeään. Joskus pienestäkin virheestä joutuu maksamaan ison, jopa kohtuuttoman hinnan. Tämän asian kanssa me nyt painiskelemme, omaiset ja paikallaolijat, ja sulattelemme tapahtunutta varmasti pitkään.