Kävimme Jannen kanssa tänään Jätkänsaaressa äänittelemässä psykomaantieteellisen runotutkimuksemme W-osiota. Ei jonoja. Ei pääsymaksua. Rauhaa. Tilaa! Naamaa kohden suunnilleen sata sinistä vessaa. Yhdessä niistä Janne huomasi aikuisten kokoa olevan vaipan. Jos sellaisia täytyy käyttää kiinalaisessa tehtaassa, se on synti, mutta jos niitä joutuu käyttämään poptähden esityksessä, se on ylpeyden aihe.
Hieno paikka häiriöttömään porukointiin. (Eilen oli tosin varmaan vähän huonompi meininki.)
pikkukaupunkilomaparatiisisaarivaltioneuvos
sukupuolisiveysoppikoulumestariluokkasotaväkivaltasuhdetoiminta
kuorma-autoimmuniteetti
viirupöllöpäähine
tietoyhteiskuntamallitoimistotyömaansiirtokonemusiikkitalomaaliruisku
Luen paraikaa kahta kirjaa.
Pirkko Saision Kohtuuttomuutta aloitellessani se iski taas lujasti, mutta osasin odottaa sitä, ja niin ällistys meni tällä kertaa nopeammin ohi. Saision kyky rytmittää ja rakentaa lauseitaan on nimittäin jokseenkin täydellinen. Mestarillinen. Häikäisevä. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Asia tulee selväksi sellaisella kirkkaudella ja täsmällisyydellä, että en voi muuta kuin kadehtia. Hyvä rytmi korostuu proosalle epäkonventionaalisella kappalejaolla: tyhjiä rivejä mahtuu joka sivulle useita. Lisäksi Saisio käyttää Kohtuuttomuudessa lauseiden toistoa tehokeinona, ja romaani lähestyykin muodoltaan proosarunoutta – selkeän proosan suunnasta.
Timo Kopomaan Tori – marginaali – haastava kaupunki on paitsi mielenkiintoinen myös suositeltava tutkimus avoimesta kaupunkitilasta ja sen marginaaleista. Erityisesti Kopomaan sosiomaantieteellisen tarkastelun kohteina ovat Hakaniementori ja porukointi. Hänen kielensä tavoittelee tieteellistä objektiivisuutta tai neutraaliutta, ja hauskalla tavalla juuri objektiivisessa kielenkäytössä paljastuu tutkija subjektina. Valitessaan objektiivisen lähestymistavan hän nimittäin irrottautuu totunnaisesta valtavirran kielenkäytöstä ja astuu siten erilleen suurista tai ainakin parhaiten kuulluista massoista ja eräistä näiden arvoista:
Sosiaalis-tilallinen marginaalisuus esittäytyy ja tiivistyy porukointikäytännöissä. Puiston käyttömuotona alkoholihakuinen porukointi, juomaseurustelu on leimattu marginaaliseksi. Sitä ei ole tunnustettu hyväksytyksi puiston käytöksi: oheispalvelut kuten puistokalusteet ovat vakioporukan kannalta olleet puutteelliset.
Tiedettä tekee joka tapauksessa inhimillinen ihminen:
Tein 25 haastattelua. Yhteensä haastateltuja oli 30. Useimmat tavoittamani haastateltava, kuten yleensä puistoporukoijat, olivat miehiä. Minun oli myös helpompi kysyä miehiä kuin naisia haastateltavikseni.
Muumit ja olemisen arvoitus on tullut painosta. Niin on vakuuttavan näköinen kapistus, että uskallan olla siitä ylpeä.
Point of no return on muun muassa kiipeilyssä käytetty termi: joillakin reiteillä sijaitseva kohta, jonka jälkeen ei voi kääntyä takaisin, koska peruuttaminen olisi joko tavattoman vaikeaa, vaarallista tai suorastaan mahdotonta. PNR:n tuolla puolen on vain painettava eteenpäin, jos aikoo selviytyä. PNR:n kohdalla tehdään peruuttamaton päätös: kumpaan suuntaan ollaan jatkamassa?
Ihmiselämän jokainen hetki on point of no return.
Parin viimeksi lukemani kirjan kanssa on tapahtunut jonkinsorttista sekoittumista tosielämän kanssa. En nyt puhu elämäni keskeisistä teemoista, nehän projisoituvat sujuvasti kirjaan kuin kirjaan ja toisin päin, vaan pienistä konkreettisista yksityiskohdista.
A. S. Byattin Riivausta lukiessani harkitsimme hieman lomamatkaa Gotlantiin. Luin matkatoimistojen sivustoja ja kirjaa rinnakkain, niin että Whitbyn ja Visbyn rannat sekoittuivat surutta keskenään, samoin kuin sekoittuivat Yorkshiren rantakalliot odotettavissa oleviin Lofoottien kallioihin, ja myös fiktiivisen runoilija Ashin hämmentämät atlanttiset levät ja merivuokot olivat pian omien silmieni edessä.
Matkalukemiseksi otin Mikael Niemen Nahkakolon. Vasta junassa tajusin, että mehän ajetaan Pajalan läpi mennen tullen. Yleensä inhoan tuollaisia pieniä maalaiskaupunkeja, mutta tieto siitä, että Pajalassa asuu ainakin yksi huumorintajuinen ihminen, sai paikan näyttämään hieman lämminhenkisemmältä, kuin miltä se muutoin olisi näyttänyt. Kirjan sivuilta myös Luleå, Rutvik ja kaivostoiminta löysivät tiensä aivan lähelle.
Nukkumaan mennessämme Ossi ja minä kävimme lyhyen keskustelun äärettömyydestä ja maailmankaikkeuden synnystä. Luin tiivistelmän keskustelustamme heti aamulla ravintolavaunussa (sivu 52).
Osa Nahkakolon sekoittumisesta oman tilanteeni kanssa selittyy tietenkin sillä, että Niemen avaruusscifiin on ammennettu paljon retkeilystä. Esim. tämmöisiä:
Eräänä päivänä istuin Henningsværissa jöötillä ja huomasin säilykemuonan muuttaneen ulosteeni aivan vieraan hajuiseksi (sivut 38-39). Kiipeilyreissujen pahin pelko on se, että matkakumppanit käytät toistensa hermoille (s.90). Olin varautunut asiaan henkisesti, mutta onneksemme humaani katastrofi ei tällä kertaa toteutunut.
Kotimatkalla keskustelimme tai leppoisasti väittelimme virtuaalimaailmoihin uppoutumisesta ja siitä, miten se riippuvuutena ja eskapismin muotona tulisi arvottaa. Vain viisitoista minuuttia myöhemmin aloin lukea kirjan lukua, joka käsitteli samaa aihetta (s.156-172).
Eihän tämä kaikki sekoittuminen tietenkään mitään tarkoita, mutta täytyy tunnustaa, että viehättävän lisäpotkun se antoi lukemisille.
Ensin objektiivinen totuus (omat liidiköydenpituuteni boldattu). Listoja ja tilastoja on aina hauska laatia.
18.7. Gandalf (5, 5-, 5-)
19.7. Svolværgeita, Forsida (3+, 4, 5, 5, 5+)
20.7. Pianohandler Lunds rute (4, 4+, 4+, 4+)
21.7. Bare blåbær (4, 5-, 5-, 5-, 5-)
23.7. Presten, Vestpillarenin alku (5+, 6-, 6, 5-)
24.7. Lys og skygge (5+, 4+), Applecake Arete (4+, 5+)
Sitten subjektiivinen. Ei mitään urotöitä (olisi pitänyt kuunnella Annamaria!), mutta säät suosivat, ja joka päivä ehdittiin. Yksi ihan selkeästi parhaista kiipeilyreissuistani tähän mennessä.
Kuva 1: Svolværgeita. Reitillä jotain tyyppejä.
Kuva 2: Oskari Sneck tulossa Forsidan ekalle ständille. Kuten kuvasta näkyy, ovat virheliikkeiden suorittajille hautauspalvelut lähellä.
Kuva 3: Ossi ja Ode Bare blåbærin juurella.
Kuva 4: Ruuhka-aika.
Kuva 5: Joka reissuun kuuluu helikopteripelastuksen todistaminen. Joku putosi ja murskasi kantapäänsä.
Kuva 6: Annamari liidaa Bare blåbærin 5. köydenpituutta. Upeaakin upeampi halkeama!
Kuva 7: Antti ja Ilkka viettävät lepopäivää Gandalf-seinällä (tuo vasemmanpuoleinen tiimi).
Kuva 8: Prestenin länsipilari. Ode laskeutumassa koko kahden pikselin komeudessaan.
Kuvat 9 ja 10: Pilvibongausta.
Valtaosa maapallosta on valtamerten peitossa. Subjekti on syntynyt maailmankolkkaan, jossa ja josta matkusteleminen on helppoa ja kuluttamisen mahdollisuudet miltei rajattomia. Onkin huomionarvoinen ja hivenen kummallinen tosiasia, että jo 39 vuotta elänyt subjekti ei ole aiemmin ollut lähikosketuksessa valtamerten kanssa.
Heti ensimmäiseksi hän panee merkille vuoroveden vaikutukset. Laskuvesi paljastaa asioita, jotka eivät varsinaisesti ole ihmissilmälle tarkoitettuja. Limaisia, lahoavia, ällöttäviä, tuoksahtavia, runsaita ja muuten vain ihastuttavan kummallisia juttuja. Monimuotoisuus on melkoinen. Subjekti ajattelee, että nämä oudot paljastukset, pinnanalinen maailma, edustaa planeettamme alitajuntaa. Subjekti kokee yhteenkuuluvuutta koko planeetan kanssa, sillä hänen oma alitajuntansa koostuu hyvin samantapaisesta materiaalista.
Elämänmuotojen diversiteetti muuttaa myös subjektin käsitystä suolavedestä. Järvi-Suomessa lapsuutensa kasvaneena hän ei koskaan ole tottunut meriveteen. Se on aina tuntunut lähinnä likaiselta ja vastenmieliseltä. Nyt hän ymmärtää, että kyseessä ei olekaan ollut meri- vaan murtovesi, ja Itämeri todella on likainen ja vastenmielinen. Atlantin valtameri on sen sijaan tulvillaan elämän nestettä, jonkinlaista monimuotoisuuden mahdollistavaa ravintoliuosta.
Subjekti jaksaa ihmetellä voimakkaita vuorovesivirtoja. Paikoin ne ovat korvin kuultavia. Alle sadan kilometrin päässä tarkkailupisteestä muodostuu aivan erityisen voimakkaita vuorovesipyörteitä, kuten Moskstraumenin ja Saltstraumenin kurimukset, ja ajatus on subjektista aivan erityisen kiehtova.
Tuttava on vain viikkoa aiemmin nähnyt lahdessa valaita. Tästä johtuen subjektin katse pyyhkii merialuetta jatkuvasti. Valaita hän ei kuitenkaan näe, ellei yön hämärissä liikkuvaa moottorivenettä lasketa, ja hän päättelee valaiden olevan harvinaisia. Merikotkan havaitseminen lähietäisyydeltä saa hänet riemastumaan.
Ensi yrittämältä kuivattu turska maistuu vaikealta ja työläältä. Viskin kanssa paremmalta. Ajan myötä subjekti voisi jopa tottua siihen.
Yllä esitetyin perustein suositamme subjektia EU-rahoitteiseen pyöriäistarkkailijan toimeen.
Tässä Macissa tuli ohjelma nimeltä Photo Booth, jolla voi yrittää ottaa itsestään passikuvan, tai sitten kuvaan voi lennossa vääntää erilaisia affiinisia muunnoksia. Tyttö on leikkinyt ohjelmalla paljon, ja kerran hänellä oli leikkikaveri mukanaan, jolloin työhuoneestä kuului sellainen kikatus ja hekotus, että.
Olin vaikuttunut. Niin yksinkertaisilla efekteillä niin surrealistista kuvaa!
Ja niinhän siinä kävi, että minäkin innostuin:
Olen nähnyt kovin vähän väitöstilaisuuksia, ja niinpä koin tänään kiinnostavan yllätyksen, kun kävin seuraamassa Janne Kylliäisen Living Poetically in the Modern Age – Elää runollisesti nykyaikana: Kierkegaard ja eksistenssin tilannesidonnaisuus -väitöskirjan käsittelyä. Se ei ollutkaan kepeä muodollisuus, vaan professori William McDonald alkoikin ihan oikeasti esittää tiukkoja kysymyksiä ja kriittisiä huomautuksia. Kylliäisen elekieli muuttui nopeasti stressaantuneeksi ja hän perääntyi penkillään miltei seinään asti väistelemään ja torjumaan iskuja, joita Australian ankaralta mieheltä sateli. Ensimmäinen erä kesti miltei kaksi tuntia, ja sen päätteeksi alkoi näyttää siltä, että Kylliäinen oli saamassa pahasti turpiinsa.
Tauolta palatessaan Kylliäinen näytti voimistuneelta ja päänsä järjestäneeltä ja vastasi hyökkäyksiin paljon ensimmäistä puoliaikaa rennommalla otteella. Tilanne sai runollis-ironisia ulottuvuuksia, kun herrasmiehet loputtomasti keskustelivat loputtomuudesta, ja kun tuomiolla oleva väittelijä selvitti käsityksiään kristityn epävarmuudessa syytettynä olemisesta. Puheen ja situaation yhtyessä tunnelmat muuttuivat jotenkin kafkamaisiksi ja unenomaisiksi. Aloin pelätä, että löytäisin itseni samaisesta salista vielä 50 vuoden kuluttua odottamasta, että kyllä se ihan kohta loppuu, ehkä jo viiden minuutin kuluttua…
Kaikkiaan ottelu kesti kuitenkin vain 3 tuntia ja 10 minuuttia, ja lopputuloksena professori McDonald esitti väitöskirjan hyväksymistä.
Jukka Laajarinne 