Jos Vallankumouksen hedelmien esittämä tiedote on aito, niin…
niin…
Kontioniemi kontioniemeläisille!
Ja pysykööt siellä. En todellakaan halua noita Kontioniemen kyläyhdistyksen tyyppejä tänne lainkuuliaisen valtaväestön keskuuteen. Ei minun naapurustooni, kiitos.
Usein kuulee väitettävän, että aikaa on liian vähän. Vuorokaudessa pitäisi olla 25 tuntia ja viikossa 8 päivää. Usein olen ajatellut niin itsekin. Ajan vähyydestä tietenkin seuraa kiirettä ja ahdistusta: kaikkea ei ehdi, ei etenkään kaikkea, mitä haluaisi. Ajan puute on kauhistuttavimmillaan siinä, että tajuaa ihmisiän lyhyyden, kaiken päättymisen aivan liian aikaisin.
Kaikki tuo on tietenkin väärin ajateltu.
Jos vuorokaudessa olisi tunti enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?
Jos viikossa olisi päivä enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?
Jos ihmiselo kestäisi kymmenen vuotta nykyistään pidempään, kuka eläisi sen hyvin?
Ajan vähyys ei olekaan määrällinen vaan laadullinen puute. Meiltä puuttuu oikeanlaista aikaa; vääränlaista kyllä riittää. Tämä täytyy ymmärtää aika ajoin uudelleen ja tehdä tarvittavat johtopäätökset. Liian helposti asia pääsee unohtumaan.
Jatkotutkimusaihe: mietittävä sanojen ”laatuaika” ja ”määräaika” merkityksiä sekä suhdetta toisiinsa.
Tämä muumikirja poikii nyt selvästi enemmän julkisuutta kuin aiemmat tekemiseni. Osin asiaan näyttäisi vaikuttavan sekin, että eri kustantajat hoitavat asioita – kuten markkinointia – hieman eri tavoin. Kirjan, kustantajan sekä kirjailijan uran kannalta näkyvyys on tietenkin loistojuttu.
Vaan entäpä kirjailijan itsensä kannalta?
Toistaiseksi homma on pysynyt ihan hanskassa. 7 päivää ei ole kiinnostunut vessakäyttäytymisestäni (johon sivumennen sanottuna kuuluu tänään tunnelmallinen kynttilänvalo), ja haastattelutkin ovat koskeneet muumeja ja kirjani sisältöä.
Haastatelluksi tulemisessa on joka kuitenkin jotakin kiusaannuttavaa. Haastateltuna ei ole aivan oma itsensä vaan esiintyy jonkinlaisessa asiantuntijaroolissa. Odottamattomia kysymyksiä tulee nurkan takaa, eikä niihin ei ole aina osannut valmistautua. Vähän niin kuin nyrkkeilykehässä. Huomaan toki asiantuntemusta kertyneen, niin että moniin yllätyksiin pystyy reagoimaan nopeasti ja hyvin. Mutta kaikkiin ei.
Normaalissa keskustelussahan tämä ei ole ongelma. Keskustelussa asiaa voidaan selvitellä jotenkin vuorovaikutuksellisesti, kunnes se on selvä. Haastattelussa sen sijaan vastausta seuraa uusi kysymys, joka ei aina liity edelliseen edes väljästi, ja niin jokaisen kysymyksen ensimmäinen vastausyritys jää käytännössä myös viimeiseksi. Tärkein jää aina sanomatta. Sitä suunnittelee sanovansa sen sitten, kun asiaa seuraavan kerran kysytään, mutta ei, sitä ei enää koskaan kysytä uudelleen.
Live-haastattelussa sanottu pysyy sentään esitystilanteessa. Yleisö on läsnä ja luultavasti unohtaa joka tapauksessa alle viidessä minuutissa, mitä se siellä höpötti. Radiohaastattelut ovat paljon pahempia. Minkä nauhalle puhuu, se nauhalle jää, ja jonkun ajan kuluttua kuka tahansa voi kuunnella sen podcastina. Itse sopertelemisen prosessi jähmettyy esineeksi. Pala elämää on sitten jokseenkin ikuisesti kenen tahansa klikkailtavana. Tämän tiedostaminen pitää haastateltavan varpaillaan, hyvin tietoisena ulosannistaan ja sen vaaroista, mikä hidastaa ajattelua ja tuo mukaan roppakaupalla ”tota, öö”-tyyppistä materiaalia.
Että semmoista.
Leena Krohn vastaili Kirsi Pihan Lukupiirissä Valeikkunaa koskeviin kysymyksiin. Erääksi kysymykseksi nousi, mitä on pitänyt tapahtua henkilölle, joka harrastaa seksiä julkisella paikalla (eräs kirjan aiheista) toisten katsellessa. Kysymyksenasettelu oli psykologinen, mutta filosofisesta kirjasta puhuttaessa olisi voitu esittää myös toisenlainen kysymys: mistä doggailussa on kysymys?
Ja heti ensimmäiseksi tulee mieleen nimityksellisestikin kiinnostava tapaus: kyynikkofilosofit Krates ja Hipparkhia, joiden kerrotaan harjoittaneen sukupuoliyhteyttä julkisesti. Sana ”kyynikko” tullee kreikan koiraa merkitsevästä sanasta κύων, jolla näitä eläimellisesti käyttäytyviä viisaita ja aivan erityisesti Diogenesta pilkattiin.
Mitä dogging heille merkitsi?
Se oli irtisanoutumista ihmisyhteisöstä ja sen normien alistavuudesta. Kyynikot pitivät esikuvinaan eläimiä ja lapsia ja pyrkivät saavuttamaan mielentyyneyden itseään karaisemalla sekä harjoittelemalla riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Yrityksenä oli päästä jonkinlaiseen henkiseen luonnontilaan, vapaaksi toisten asettamista konventioista ja ulkokultaisuudesta. Olisikohan ollut Diogenes tai ehkä Antisthenes, joka totesi myös jotakin sen suuntaista, että se, mikä on hyvää, on hyvää kaikkialla. Jos seksi kerran on hyväksyttyä ja tunnustettua toimintaa, miksi se tulisi kätkeä makuuhuoneisiin?
Myös nykyaikainen doggaaja saattaa ajatella hieman edellä mainittuun tapaan, mutta luulen, että kyse on kuitenkin jostakin muusta. Valeikkunassaan Krohn yhdistää doggailuun sadomasokismin. Voisin kuvitella, että koiruuksien harrastajat saavat julkisuudesta lisäkiihoketta. Tekemällä itsestään julkisen eläimen he masokistin tavoin esineellistävät itseään. He tekevät itsestään yleisönsä objektin, yrittävät melkoisen äärimmäisellä vapaudenilmaisulla tehdä itsestään epävapaan, jotakin, joka nimenomaan määrittyy siitä, että toiset katsovat. Kysymys on vapaudesta vapautumisesta, siis sartrelaisittain tarkasteltuna eräästä huonon uskon ilmenemistavasta (kuten on lähes kaikessa muussakin itsereflektion tuottamassa käyttäytymisessä).
Kuvassa Hipparkhia
Voi tätä tunnetta
kun astelee paljain jaloin ja hiekka tursuaa varpaiden välissä
ja joutuu myöntämään
että taas
vaikka juuri eilen
on taas imuroitava.
Vein tyttäreni kouluun, ja nyt on hieman sekasortoinen mielentila.
Oppiihan siellä kaikenlaista tärkeää.
Koulua vai elämää varten? kysyttiin joskus. Vastakysymys: Mitä eroa näillä on, jos koulussa istutaan vähintään yhdeksän, monessa tapauksessa kymmeniä vuosia?
Ja onhan siellä niitä kavereita, hyvässä lykyssä myös hyvä meininki.
Mutta. Kun näin luokkahuoneen pulpettisulkeiset, joihin lapset on istutettu siisteihin riveihin ja sarakkeisiin, välimatkalla toisistaan erilleen, valtasi kuvotus mieleni. Tuolla tavallako ne joutuvat istumaan tunnista ja päivästä toiseen, kuukausia, vuosia? Tilajärjestely ei peittele sitä tosiseikkaa, että kyseessä on myös kasvatuslaitos, vapaiden sielujen tuhoamiskeskus.
Tahtoisin hyökätä takaisin ja pelastaa hänet sieltä.
En kuitenkaan tee sitä, ja minusta tuntuu, että olen pettänyt sen, jota eniten rakastan.
Toivon vain, että jotakin jää eloon.
Ja onhan sekin totta, että monet nykyaikaiset opettajat ovat kivoja, ja että koulussa annetaan myös luovuutta edistäviä virikkeitä. Onhan? Sanokaa, että on!
Aina välillä meilläkin käy erilaisia työmiehiä, milloin korjaamassa lukkoa, milloin kylppäriä, milloin asentamassa uunia tai tiskikonetta. He ovat tyypillisesti olemukseltaan rentoja ja juttelevat asiakkaan (minun) kanssa hyväntuulisesti. Heistä saa sympaattisen vaikutelman.
Tilanne on muodollisempi, jäykempi ja epäaidompi esimerkiksi Stockan vaateosastolla tai lähestulkoon missä tahansa, missä kommunikaatio muodostaa palvelun ytimen. Mukaan tulee teitittelyä, pakotettuja hymyjä, varuillaan ja valppaana olemista. Myymistä.
Luullakseni tilanteiden välinen ero johtuu juuri siitä, että putkimieheltä ei odoteta ihmiskontaktia vaan laadukasta asennustyötä. Suhteessa asiakkaaseen hän saa olla oma itsensä, eikä kotikäyntitilanteessa myy tälle yhtään mitään muuta kuin ammattitaitonsa.
Myyjä tai muu vastaava asiakaspalvelija sen sijaan myy itsensä. Hänen hymynsä, kysymyksensä ja eleensä ovat tuote, josta hänelle maksetaan, ja jota hänen on myös tarjottava. Kaupankäynnin vaatimus ja siihen liittyvä reflektointi tärvelevät ihmisten kohtaamisen ja synnyttävät tilanteeseen epäaitoutta. Kauppojen asiakaspalvelu onkin lähes poikkeuksetta huonolaatuista – väärennös! – verrattuna niihin palveluihin, joissa asiakkaan kohtaamiselta ei mitään odoteta.
Harmitti vähän, kun erinäisten päällekkäisbuukkausten takia jouduin jättämään pyöräkerhomme toissapäiväiset kiihdytysajot väliin. Eilen sain pientä lohdutusta, kun ohikulkijan ominaisuudessa satuin näkemään virolaisen bmx-taituri Kert Peterselin ajelua Kampissa. Sitä tarttui muutama sekunti puhelimeenkin:
YouTubesta löytyy kaverin nimellä vähän hienompaakin materiaalia.
Pidän tavasta, jolla edellä mainittujen tapaiset harrastajaryhmät ottavat kaupunkitiloja haltuunsa. BMX-porukat esimerkiksi harjoittavat pienimuotoista liikenteenohjausta, pysäyttelevät ja pyytävät kohteliaasti väärässä paikassa istuskelijoita siirtymään alta pois. Ja tila annetaan, onhan käyttötarkoituskin kaikin puolin kannatettava. (Tuon toisen hypyn aikana tosin liikenteenohjaus vähän vuoti…)
Viime aikoina olen muuten ihmetellyt sellaisia räikeissä huomioliiveissä pyöräileviä ihmismassoja Helsingissä. Ovatko HePon tyypit ottaneet käyttöönsä neonkeltaiset jengivärit? Eivät! Joku vain on keksinyt hienon tavan toteuttaa turistikierroksia. Pidän tästä. Ihmisille – muillekin kuin turisteille – pitäisi myydä enemmänkin jotakin polkupyöräilyn tapaista toimintaa kuin passiivista istumista ja tavaroita.
Oltiin ahkeria ja ruvettiin ikkunanpesuun.
Siinä on se huono puoli, että nyt taas näkee ulos.
Tänään ymmärsin vanhan sanonnan entistä paremmin.
Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas.
Mitä se nyt sitten tarkoittaa? Sitä, että huonokin visio, yksisilmäisyys, johtaa aikaansaamiseen ja valtaan, mikäli muilta visiot puuttuvat kokonaan. Ajatellaan nyt vaikka poliittista valtaa, joka on ajautunut lähes kokonaan yksisilmäisille rahataloustahoille, koska muutakaan ajattelua ei oikein viitsitä harjoittaa.
Jukka Laajarinne 