Tosiasioiden ja kuvitelmien kovuudesta ja pehmeydestä

Kielessämme esiintyy vakiintunut sanapari ”kovat tosiasiat”, johon vedotaan esimerkiksi ja erityisesti yhteiskunnallisessa tai muussa keskustelussa, kun oma tilannekuvaus ja toimintaehdotus halutaan osoittaa ainoiksi oikeiksi ja vastapuolen ajattelutapa unelmoinniksi tai fiktioksi.

Hyväksyttäköön seuraavaksi naiivin realistinen ajatus, että reaalinen maailma – myös ajallisena tapahtumien jatkumona – koostuu tiedettävissä olevista tosiseikoista. Seuraavaksi joudumme – sekä eräisiin neuropsykologisiin kokeisiin että pieneen itsereflektioon perustuen – toteamaan, että ihmistietoisuus ei elä edellä mainitussa reaalisessa maailmassa. Sen sijaan inhimillinen elämä on tulkintojen, selittelyiden, kuvitelmien ja fiktion kyllästämää. Kaikki suunnitelmallinen toiminta perustuu tulevaisuudenkuvitelmiin, jotka taas perustuvat mitä suurimmassa määrin siihen, miten tulkitsemme tähän mennessä tapahtuneen. Myös minäkuvamme, ymmärryksemme ihmisten toiminnasta sekä historian käänteistä ovat pitkälti sepitteellisiä. Erinäisten tapahtumien voidaan sanoa olevan tai olleen tosia, mutta tulkintamme ja ymmärryksemme niistä vaihtelevat. Todistajakertomukset samasta tapahtumasta voivat vaihdella suuresti. Yksiin ja samoihin lähteisiin perustuva historiankirjoitus vaihtelee suuresti paitsi tutkijasta, myös vallitsevasta ideologiasta riippuen.

Reaalinen sallii useita erilaisia ymmärryksiä ja kertomuksia. ”Kovat tosiasiat” eivät olekaan kovia vaan joustavia.

Vähemmän liikkumavaraa tarjoavat ideologiat ja fiktiot. Kun asioiden väliset yhteydet ja tapahtumien väliset riippuvuussuhteet on jo tulkittu, lyöty lukkoon, katoaa ymmärryksestä notkeus. Ajattelu jäykistyy. Tosiasiat pakotetaan tukemaan kertomusta vaikka väkisin. Esimerkkinä sukupuolikeskustelun kärjistyneimmät laitajoukkiot: on feministejä, joiden tulkinnassa mikä tahansa ilmiö – vaikkapa naisten osakseen saama parempi terveydenhuolto – on osoitus yhteiskuntamme naisvihamielisyydestä. Vastaavasti on ”maskulisteja”, joiden mielestä mikä tahansa ilmiö – esimerkiksi multimiljonäärien luksuspurjehduskilpailu karibialla – on osoitus naisten seksuaalisesta ylivallasta. Ei ole kuviteltavissa olevia tosiseikkoja, joilla täysin omaksuttuja ideologioita voitaisiin naarmuttaa.

Jos tosiasiat ovatkin mukautuvuudessaan joustavia, jopa pehmeitä, ovat fiktiot ja kuvitelmat sitäkin kovempia.

Väkivalta ja tornitalot

Suhteeni kaupunkeihin, niihin, joista lapsuudessani puhuttiin ”betoniviidakkoina”, on ollut aina romanttinen. Kuhmoisista tai Orimattilasta katsottuna Lahti oli kiinnostava paikka, lahtelaisen silmissä Helsinki oli jotakin, elokuvien ja kirjojen New Yorkista ja vastaavista puhumattakaan. Olen urbaaniromantikko ehkä eniten juuri lapsena lukemistani ja näkemistäni kertomuksista johtuen. Sellaiset teokset kuin West Side Story ja Juokse, poika, juokse piirsivät pikkupojan mieleeni suurkaupungin, joka on outo ja vaarallinen – ja juuri siksi kiinnostava. Se oli jotakin aivan muuta kuin se varsin turvallinen elämä, jota olen todellisuudessa aina elänyt.

Kaupunki on aina enemmän kuin iso kylä. Minulle eräs kiehtovan kaupungin tunnusmerkeistä on aina ollut korkea rakentaminen. Se on tuonut asutuskeskuksiin vertikaalisen ulottuvuuden, tehnyt latteasta kolmiulotteisen. Tämä (suur)kaupunkitilan kolmiulotteisuus on sivumennen sanottuna yksi aivan keskeisimpiä asioita super- ja naamiosankariviihteessä, ja ilman vertikaalista ulottuvuutta koko lajia tuskin olisi. Mitä jäisi Lepakko- tai Hämähäkkimiehestä jäljelle kaksi- tai kolmekerroksisen rakennuskannan keskellä?

(Kuva: Esikoiskirjani kansi by Sami Saramäki. Taustalla Hotelli Torni.)

Rappioromanttiset myytit ovat menettäneet voimaansa kokemukseni karttuessa – ja olen aina tunnistanut ne fiktiivisiksi – mutta kerrostaloilla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan erityisellä lämmöllä lukioaikaista kotiani 8. kerroksessa Lahden keskustan yläpuolella ja öistä näkymää huoneeni ikkunasta, ja tunnen kateudensekaista kaihoa, kun vierailen sellaisilla ystävilläni, jotka asuvat jossakin 10. kerroksen tuntumassa. Tällaiset keskustelunavaukset saavat minut pyörittelemään päätäni.

Kuullessani ensimmäisiä kertoja Helsinkiin suunniteltavista pilvenpiirtäjistä olin ilahtunut ja ihastuksissani. Mitä väliä, jos Helsingin profiili mereltä katsottuna muuttuu? Niin se on muuttunut silloinkin, kun tuota nykyistä, joidenkin mielestä suojelemisen arvoista profiilia on luotu (vähän minä toisaalta olen nyreissäni siitä, että Engel meni tasoittelemaan kallioita siitä Senaatintorin tienoolta). Oikeastaan Helsingiltä mataluudessaan nimenomaan puuttuu profiili. Tarkemmin googlaamalla rakennusprojektit osoittautuivatkin pelkiksi korkeahkoiksi tornitaloiksi.
Oikeat pilvenpiirtäjät ovat ihan toinen juttu. Pilvenpiirtäjien fallinen symboliarvokin on kiistämätön, ja vielä suuremmaksi niiden symboliarvo nousee, jos niitä päin ajetaan lentokoneella. Itämainen hulluus – nuo kilometrin korkeutta lähentelevät talot – on silkkaa hienoutta. Yksi ensimmäisiä ajatuksia Pariisin keskustaan joskus päädyttyäni oli, että halusin päästä silmiini osuneen La Tour Montparnassen yläkerroksiin.

(Kuva: Näkymä pariisilaisen kahvilan ikkunasta)
Mielipiteeni korkean rakentamisen upeudesta alkoi horjua, kun arkkitehtiystäväni totesi jotakin seuraavanlaista: ”Siinä on melkoinen haaste, että niiden rakennusten ympäristö saadaan elämään. Ettei Jätkänsaarestakin tule vaan uusi Merihaka.”

Merihaka havahdutti minut siihen, mistä romantiikassa on aina pohjimmiltaan kysymys: etäisyydestä. Romanttinen suhde on ritarin ja linnan tornista (!) kuikuilijan tavoittamattoman välinen suhde. Tai kattojen yläpuolelta kadulle katselevan ihmisen suhde kaupungin vilinään. Läheisyys on toinen juttu.

Tavallisesti korkean rakennuksen juurella ottaa päähän. On varjoisaa ja usein jotenkin ankeaa. Epäviihtyisyys kuolettaa pilvenpiirtäjien ympäristön. Jokainen osaa varmasti nimetä muutaman massiivisen toimistotalon, joiden vaikutus lähiympäristöönsä on ensisijaisesti ankeuttava. Hotelli Tornin tai aiemmin mainitsemani Tour Monparnassen ympäristöt pelastaa se, että talot on pystytetty keskelle eloisaa kaupunkia – kuvittelen, vaan en tiedä, että Manhattanilla vallitsee samankaltainen tilanne. Kaupunkien ytimissä vaikuttanevat eri lainalaisuudet kuin reunavyöhykkeillä.


(Kuva: Tämäkin madridilainen toimistotalo on kaukaa katsottuna aika vaikuttava, mutta lähelle tultaessa tylsä.)

Aihetta selittelee muun muassa taloustieteilijä Tim Harford kirjassaan Elämän logiikka (joka käsittelee monia muitakin kiinnostavia sosio- ja psykomaantieteellisiä ilmiöitä rationaalisen päätöksenteon näkökulmasta): kun asukkaat ovat korkealla maan pinnan yläpuolella, he eivät ole elävöittämässä katuympäristöään, mikä taas johtaa rakennuksen lähialueen muuttumista vähemmän houkuttelevaksi. Heillä on myös suurempi kynnys osallistua alhaalla tapahtuviin asioihin. Näistä seikoista johtunee, että korkeissa taloissa asuvien riski tulla pahoinpidellyksi on – sosioekonomisista muuttujista riippumatta –melkoisesti suurempi kuin matalissa taloissa. Tämän tyyppisiä rikoksia tehdään enemmän hiljaisilla sivukujilla kuin eloisissa paikoilla.

Lisäksi Harfordin siteeraamat tutkimukset antavat ymmärtää, että ainakin Isossa Britanniassa sosiaaliset erot ovat vertikaalisia: Kuudennen kerroksen yläpuolella asuu vain hyvin vähän valkoihoista väestöä. Osuvahkolta näyttää Philip Ridleyn mainio nuortenromaani Mercedes, jossa taivaisiin kurottautuva upouusi pilvenpiirtäjä on jotakin upeaa – vaikka varjostaakin ympäristöään – mutta muuttuu ajan kanssa rappion näyttämöksi. Sen sijaan J.G. Ballardin maineikkaan High Rise -romaanin tieteisvisio on jokseenkin päinvastainen. Siinä täyden palvelun pilvenpiirtäjäkompleksin luokkarajat on piirretty niin, että rikkaimmat asuvat ylimpänä – rakennus joutuu konkreettisen, kaoottisen sisällissodan melskeisiin.

Vaikka pilvenpiirtäjien ja tornitalojen viehätys on minun tapauksessani liittynyt rappioromantiikaan, eivät todellinen rappio ja väkivalta juuri ihastuta. Burj Khalifan kaltaiset rakennukset, vaikka olisivat visuaalisesti kuinka ihmeellisiä, ovat myös iljettäviä orjatyön manifestaatoita. Missä määrin edellä mainitut ongelmat toteutuvat suomalaisessa rakennuskannassa, lienee talo- ja aluekohtaista. Tosiasia kuitenkin on, etteivät kerrostalot ole ainoastaan jännittäviä.

Kirjoittajan rakennustarkastajaisosetä joutui 60-luvulla oikeuteen hänen valvomansa lähes valmiin 9-kerroksisen asuintalon romahdettua. Hänen toiminnastaan ei löydetty laiminlyöntejä.

Minkälainen ilmaisu ei sovi lapsille?

Keskustelutilaisuus Turun kaupunginteatterin Pikkolossa maanantaina 19.3.2012 klo 19.00

Minkälainen ilmaisu ei sovi lapsille?

Tule mukaan keskustelemaan, tai kuuntelemaan, avoimeen tilaisuuteen ohjaaja Ville Kurjen sekä kirjailija Jukka Laajarinteen kanssa.

Ohjaaja Kurki työstää parhaillaan Iso prinssi -nimistä esitystä, joka on ehdottomasti lapsilta kielletty. Jukka Laajarinteen kirjoittama Leikkiminen kielletty! -kirja puolestaan käsittelee kontrolliyhteikunnan tuottamaa lapsuutta.

Lisätietoja: Iso Prinssi (K-18): http://www.turku.fi/Public/Default.aspx?nodeid=18444

Katutaidetta… museossa?

Kävimme hiljattain katsomassa Porin taidemuseon Street Art – The New Generation -näyttelyn. Tekijät olivat taitavia, mutta silti vaikutelmaksi jäi: ”Ihan kiva.”

Katutaiteelle tapahtuu nimittäin jotakin, kun se tuodaan näyttelytilaan. Se menettää ison osan yllätysmomentistaan sekä kaupunkitilaa elähdyttävän luonteensa, lakkaa olemasta katutaidetta, muuttuu vitriinitaiteeksi. On helppo kuvitella, että Mentalgassin aitateokset ovat sykähdyttäviä aidossa elinympäristössään, ja kun bongaa vanhan kunnon Invaderin mosaiikkeja eri kaupungeista, voi kokea löytämisen riemua, kuin törmäisi vanhaan tuttavaan. Taidemuseossa samat ovat vain modernia taidetta. (Toivon kovasti, että nämä tyypit ovat jättäneet myös Porin kaupunkikuvaan jotakin pysyvää.)

(Kuva: Invaderin Rubikin kuutioista kasaama Al Capone edustaa hauskaa nykytaidetta.)

Sama tapahtuu sivumennen sanottuna kaikelle taiteelle, kun taideinstituutio ottaa hoiviinsa. Miten paljon Aleksis Kivenkin Seitsemän veljestä on menettänyt kiinnostavuuttaan, kun se on kohotettu merkkiteokseksi? Ja voisiko esimerkiksi punk-musiikille tehdä mitään sen pahempaa, kuin liittää se musiikinopetuksen opetussuunnitelmaan?

Yksittäisille taiteilijoille – ainakin joillekin heistä – kyseessä lienee kuitenkin voitto, henkilökohtainen statuksen nousu. Voidaan myös ajatella, että virallisten instituutioiden avulla aiemmin paheksutut ja kiellettyt taidemuodot hyväksytään helpommin, ja ne saavat enemmän ansaitsemaansa arvostusta. Ehkä tämänkin näyttelyn sivuvaikutuksena katukuvamme muuttuu pikkuriikkisen värikkäämmäksi. Taide, josta kaikki tykkäävät, ja joka ei enää herätä ristiriitaisia tunteita, ei kuitenkaan enää ole taidetta. Se on museotavaraa.

Suomen PENin sananvapauspalkinto Ville Rannalle

Oli kai vuosi 1998 tai 1999, kun kävin Teatteri Jurkassa kuuntelemassa erästä Suomen PENin luentatilaisuutta. Lastenohjelmista tutut karismaattiset äänet lukivat vankiloihin joutuneiden ja kidutettujen kirjailijoiden ja toimittajien kertomuksia, ja silloin minä päätin: jos minusta joskus tulee ihan oikea kirjailija, ainakin PENin toimintaan tahdon osallistua. Sananvapaus on tärkeä asia. Aikanani liityinkin yhdistyksen jäseneksi, mutta jotenkin se aktiivinen osallistuminen on jäi pelkäksi unohdetuksi haikailuksi.

Tein jopa hiljattain vankan päätöksen kieltäytyä kaikista tarjottavista vastuutehtävistä, kun nykyisissäkin on tarpeeksi ja puolet liikaa. Kun minua kuitenkin äsken ja yllättäen ehdotettiin Suomen PENin hallitukseen, sain itseni kiinni nuoruuteni lupauksesta. Ihanteilleen on hyvä olla uskollinen edes silloin, kun suoraan kysytään. Siellä sitä nyt ollaan.

Minäminähöpöttelyistä asiaan: Eilisessä kokouksessa jaettiin ensimmäistä kertaa Suomen PENin sananvapauspalkinto. Palkinnon sai keskustelua herättäneistä pilapiirroksistaan ja sarjakuvistaan tunnettu Ville Ranta. Palkinnon jakoperusteet ovat luettavissa PENin sivuilla.

Kuva: Ville Ranta (oik.) saa kuplamuoviin käärityn palkintonsa, Tarmo Paunun lahjoittaman maalauksen Käsitys, puheenjohtaja Jarkko Tontilta. Puhelimen kamera korostaa palkitun karismaattista katsetta jännittävällä tavalla.

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.

Tulokulman kiinnittäminen näyttelyvierailun menetelmänä

Kun käyn taidenäyttelyssä, ennakko-odotukseni ja -luuloni sekä aiemmat kokemukseni vaikuttavat paljonkin siihen, millainen kokemus näyttelystä muodostuu. Pyrin kuitenkin kuuntelemaan taidetta, olemaan sille avoin. En ole mikään tabula rasa – siihen tuskin kukaan kykenee – mutta olen huomannut itsessäni taipumusta yrittää sivuuttaa ennakkoasenteeni.

Pari viikkoa sitten kävin muutaman filosofisen praktikon kanssa katsomassa Rembrandtin grafiikkaa esittelevää näyttelyä Koffin taidemuseossa jokseenkin päinvastaisella lähestymistavalla. Annoimme toisillemme temaattiset lähestymistavat näyttelyyn. Joku tarkasteli vedoksia ilon, joku tradition, kolmas teknologian näkökulmasta. Omaksi teemakseni osui kuolema. Kokeilemamme tapa tarkastella taidetta osoittautui antoisaksi ja hämmästyttävän hedelmälliseksi.

Rembrandtin uskonnolliset aiheet tarjosivat tietenkin helpon kuvakulman kuolemaan. Niistä oli kiva raapustella muistiinpanoja paperille. Eunukki ottaa kasteen vastaan, esimerkiksi. Eunukin iturata on katkaistu, tämä tietää hänelle geneettistä kuolemaa, tietyssä mielessä aitoa ja tiedostettua biologista kuolemaa. Hänen elämänsä ei jatku jälkeläisissä. Tarjoaako kaste jotakin tilalle? Vähän vastaavilla linjoilla tulkintani kulki katsellessani vedosta nimeltä Kuolema ilmestyy avioparille avoimesta haudasta. Vaikka pidän erityisesti freudilaisen psykoanalyysin tieteellistä perustaa parhaimmillaankin kyseenalaisena, en voi kuin arvostaa Freudin symbolistisia korostuksia tai vaikkapa vastaparia eros ja tanatos, jossa juuri sukupuolisuus virittyy kuoleman vastavoimaksi. Siinähän se oli Rembrandtin kuvaan ikuistettuna.

No, tämä kaikki oli vain älyllistä assosiointia ja näpertelyä. Jeesus nostetaan ristiltä on kuva, joka perustuu kuluneisuudessaan kuolleeseen aiheeseen – se ei puhuttele minua etenkään uskonnollisessa mielessä. Mutta Rembrandtin grafiikka aiheesta puhutteli. Jeesuksen roikkuva, veltto liha… tässä oli tavoitettu kuolemasta jotakin todellista ja konkreettista. En voinut olla muistamatta isäni ruumista kuolinvuoteellaan, kun hänen väsyneet keuhkonsa olivat viimeisen kerran pihahtaneet tyhjiksi. Oliko yksikään muu näkemäni (kuvataide)teos kuvannut kuolemaa näin aidosti? Aloin hahmottaa, miksi Rembrandtia pidetään niin suurena mestarina kuin pidetään. Tämä hahmotus on jäänyt saavuttamatta hänen tunnetumpien teoksiensa pohjalta. Kovin usein kuvien (tai aiheiden) kanonisointi ja ylenpalttinen viljeleminen kuluttaa niitä, kunnes niistä ei enää saa mitään irti. Mitä olisi Rembrandt vain tunnetuimpien teostensa kautta tarkasteltuna? Ei paljon mitään. Tämä on käynyt ennenkin mielessäni: ehkä etenkin kaikkein väkevimmän taiteen kouluopettaminen pitäisi kokonaan kieltää.

Varsinaisen läpimurron kuolema teki, kun katselin Rembrandtin omakuvia. Nuo silmät, ajattelin, nuo samat silmät, joita nyt katselen, ovat katselleet tätä samaa kuvaa. Mutta nyt niitä ei enää ole. Tästä eteenpäin olivat kaikki vedokset ajallisuuden ja elämän lyhyyden kuvia. Paimentyttö. Koulupojat. Aasi. Jokikinen ihminen, joita taiteilija oli kuvannut, käyttänyt mallinaan tai inspiraation lähteenä. Kuolleita. Olemattomiin rauenneita.

Kuva-analyysien vaihtuminen voimakkaaksi kuoleman hyökyaalloksi oli… jotakin. Näyttelyvierailusta tulikin meditaatio.

Mitä on tehtävä?

Kuten olemme kaikki joskus kuulleet väitettävän, luultavasti suurin syy Neuvostoliiton romahtamiseen oli kommunismissa vaalittu virheellinen ihmiskuva. Olen taipuvainen pitämään selitystä melko hyvänä. Kommunismi oli kaunis utooppinen ajatusrakennelma, joka ei toiminut käytännössä, koska ihmiset eivät ole sellaisia, jollaisiksi heidät kuviteltiin.

Ihmiskäsitys, jolle Neuvostoliitto perustettiin, oli kuitenkin hieman toisenlainen, kuin mitä meillä on tapana kuvitella. Utilitarismista innoittunutta filosofi-kirjailija Nikolai Tshernysevskia on pidetty eräänä Leninin suurimmista innoittajista, ja Neuvostoliitossa häntä on toisinaan tituleerattu jopa venäläisen kommunismin perustajaksi. Hänen vaikutuksensa olivat kauaskantoiset. (Vaikutusten parhaimmistoon kuuluu ainakin Dostojevskin vastareaktio nimeltä Kirjoituksia kellarista.)

Tsernysevskin kynästä lähti leviämään kuvitelma, että ihminen on järkevä ja toteuttaa aina omaa etuaan. Valistuneen ihmisen toiminta on sen verran kaukokatseista, että hän ymmärtää oman etunsa ja yhteiskunnan edun lankeavan yhteen, ja niinpä hänen itsekkyytensä on omiaan toimimaan koko yhteiskunnan eduksi.

Kuulostaako tutulta?

Vaan miten Tsernysevskin uskomus ihmisen toimimisesta aina itselleen edullisella tavalla suhtautuu havaittavaan todellisuuteen? Teemmekö todella aina itsellemme hyödyllisiä päätöksiä? Olemmeko niin valistuneita, että toimemme koituvat myös koko yhteiskunnan eduksi? Entä mitä on tehtävä tilanteessa, jossa merkittäviä yhteiskunnallisia päätöksiä ratkotaan noinkin harhaisten kuvitelmien pohjalta?

Kaikki mitä täriset

Joskus pari kuukautta sitten Ossi alkoi ehdotella sopimattomia. Että lähtisimme helmikuun alussa Rovaniemelle porospottailemaan ja Korouomalle kiipeilemään. No, minullahan oli vankka ennakkokäsitys sellaisesta: Lapissa on helmikuussa pimeää ja kylmää. Lähes samalla vaivalla voisi mennä jonnekin Etelä-Norjaan vähän valoisampaan, lämpimämpään ja pidemmille reiteille. Suostuin siis hetkeäkään empimättä.

Ja niinhän siinä kävi, että lähtöpäivän lähestyessä säätiedotukset muuttuivat toinen toistaan kireämmiksi. -25°C lämpimämmälle puolelle ei reissumme aikana päästäisi kuin hetkittäin, jos sitäkään. Kaksi päivää ennen lähtöä harkitsin vakavasti, että jättäisin kiipeilyvehkeet tänne Espooseen. En ainakaan ajautuisi sosiaalisessa paineessa palelluttamaan itseäni hengiltä. Minullahan ei ole maailman paras kylmänsietokyky. Jotkut tuttavani ovat raportoineet jääkiipeilypalelemisiin liittyvää pahoinvointia (se iskee silloin, kun on ensin säätänyt ja varmistanut ja kylmettynyt aikansa, ja kun sitten lähtee pystyseinälle kädet ylhäällä); itselläni tuo ”pahoinvointi” on pari kertaa mennyt tajunnan hämärtymisen puolelle.

Vielä parempaa kuin jättää kamat etelään, olisi jäädä itse. Siihen oli jopa olemassa pienet mahdollisuudet: lapsi oli ollut kuumeessa muutaman päivän, ja sitten sairastui vaimokin. Ehkä myös minä saisin tartunnan ja joutuisin jäämään kotiin pötköttelemään?

Toisaalta olin heti Ossin ensimmäisestä ehdotuksesta lähtien alkanut unelmoida, että tekisin Sports Tracker -piirroksen Alvar Aallon suunnittelemasta porokaavasta. Vaikka en noita Aallon taloja ja maljakoita ihan hirveästi arvosta, niin on hänelläkin ollut hetkensä. Vaaka kallistui niukasti lähdön kannalle. Jostain syystä pakkasin ne kiipeilyvermeetkin mukaan. Varmuuden vuoksi.

Torstai, 2.2.

Lentokentällä totean, etten ole ikinä varsinaisesti viettänyt aikaani Rovaniemellä. Ossi on jonain kesänä käynyt. On kuulemma valoisa kaupunki; aurinko paistaa yötä päivää.

Rolloon päästyämme hankkiudumme Kärkkäisen veljesten kämpille ja jätämme tavaramme sinne. Ulos kun lähtee kävelemään, jäinen ilma panee heti yskimään. Aivan sairaan kylmä. Untuvatakin huppua on pidettävä päässä, kun muuten pakkanen sattuu ohimoissa. Ei ole etelän miestä tehty tällaisiin oloihin. Jälleen kerran ymmärrän edustavani länsimaisen kulttuurin syvintä rappiota.

Ossi Ounasjoen rannassa.

Joku on saanut ostarilla oivalluksen.
Illalla Kärkkäiset tulevat sairaalasta. Syömme. Juho ja etenkin Jose suunnittelevat liikuntailtaa. Kauhea uho päällä. Pitäisi kuulemma lähteä hiihtämään tai boulderoimaan tai sirkustreeneihin. Ruoan jälkeen veljekset kuitenkin sammuvat tahoilleen ja heräävät vasta pari tuntia myöhemmin saunomaan.

Perjantai, 3.2.

Aamulämpö -30 °C. Kärkkäiset ovat lähteneet töihin, Ilkka saapuu aikanaan junalla. Minä lähden ulkoilemaan. Haen keskustasta turistikartan, jonka avulla pääsen kävelemään poronpääkävelyni. Jo matkalla keskustaan tajuan, että parin tunnin lenkki ei tule olemaan nautinnollinen, mutta pakkohan se on tehdä, koska se on ainoa reissutavoitteistani ainoa, jonka pystyn näin arktisissa olosuhteissa toteuttamaan. Kiipeilemään en varmastikaan kykene. Kartan saatuani ja paria kruksikohtaa tarkasteltuani joudun hylkäämään poronpäänkin. Sen piirtämiseksi pitäisi kävellä valtatietä pitkin, jonka sivussa ei ainakaan lumiseen aikaan kulje jalkakäytävää. Läskiksi meni. Croissantia ja espressoa sitten. Vähän haahuilua tylsän tuntuisessa kaupungissa, huonoa ruokaa, auton vuokraaminen… Poimimme Kärkkäiset taas sairaalasta ja menemme Rovaniemen Vuoristoklubin cavelle boulderoimaan. Kiipeämäänhän tänne on tultu. Ja illalla taas sirkustaiteilijoiden kanssa saunomaan.

Lauantai, 4.2.

Aamulla pakatessamme jätän hakut ja raudat Rolloon. Auttiin asti päästessämme auton lämpömittari näyttää kiinnostavia lukemia.

Niinpä jään nauttimaan Wanhan Autin majoituspalveluista, runebergintortusta ja kahvista sillä aikaa, kun kaverit käyvät kiipeilemässä. Sankareiden paluuta odotellessani steriloin amputointiveitsen valmiiksi, lueskelen, yritän tehdä vähän töitäkin ja otan tirsat. Saan myös kuulla kaikkea kivaa ja kiintoisaa keskiaikatyyppisen majatalon ja kesäisten markkinoiden pitämisestä.

Ja sitten ne pojat tulevatkin, pipot ja partakarvat jäässä, naamat messingillä. Oli kuulemma ollut yllättävän hauskaa.

Saunaan. Syömään. Ateriasta täydet pisteet! Aivan uskomattoman hyvää punajuurikeittoa ja vähintäänkin erinomaista hirvikäristystä – riittävästi, edes Ossille ei jäänyt nälkä.

Sunnuntai, 5.2.

Aamulla herätessäni tajuan, että vituttaa. En tosiaan kiipeä, kun ne kamatkaan eivät ole mukana. Jos jään kämpille lojumaan, hermot menevät takuuvarmasti, kun muut pitävät ulkona kivaa. Mutta jos niiden mukaan lähtee ulos, ehtii varmasti jäätyä sillä aikaa, kun ne kiipeävät. Ei hyvä.

Ja onko minun ylipäänsä mitään järkeä harrastaa koko jääkiipeilyä tällä ääreisverenkierrolla ja kylmänkestävyydellä? Parasta myydä hakut ja ruuvit heti, kun pääsen kotiin. Ja lopettaisinko kalliokiipeilyn saman tien? Aina menee jotain pieleen, ja lisäksi minä olen aivan liian innokas luovuttaja. Kai minulla on kotona liian kivaa nykyään. Tai olisi, jos ymmärtäisin pysyä siellä. Jos vaikka rupeaisin sisäboulderoijaksi, niin kuin Ode ja Jeppe? Paitsi että Jeppekin on taas palannut ulos leikkimään. Enkä minä niitä hakkuja ja rautoja voi myydä, koska onhan vuorilla kiva liikkua. Minun pitää vain ruveta kiipeilemään aloittelijoiden ja muiden tuppuraisten kanssa, ettei tarvitse poistua mukavuusalueelta. Mutta ei sekään hirveästi kiinnosta. Ja jos nyt kiipeilyn lopettaa, niin mitä siihen voisi ottaa tilalle? Vaikea ihan äkkiä kuvitella mitään kiinnostavampaa. Tässä minulla on pieni dilemma ratkaistavaksi.

Sitten muut heräävät ja ilmenee, että auto on jäässä. Siinähän ei ole edes lohkolämmitintä, ja pakkasta on tänään kertaa enemmän kuin 38 astetta. Aamiaisen aikana kone kuitenkin sulatetaan ja minua viilataan linssiin. Ilkka on alkajaisiksi sitä mieltä, että mieluummin lähtisi vain kävelylle sinne Korouomaan. Jose on vähän samoilla linjoilla. Niinpä lähdemme  ensisijaisesti kävelylle. Ossi tosin haluaa vähän myös kiivetä, ja niinpä autoon noustessamme on kaikilla kiipeilykamatkin mukana.

No, onhan se rotko ihan hieno paikka, ja pohjalla edestakaisin tallaileminen on varmasti parempi vaihtoehto kuin kämpillä eksistointi. Kun pysyn liikkeellä, en edes kuole. Se on kuitenkin selvä, että jos tuolla varmistelisin jonkun kaverin kiipeilemistä, kuolisin, joten kai se hakkujen jättäminen Rolloon oli ihan hyvä valinta. Paitsi että Jaska Jokusen oikea laita näyttää niin helpolta, että sen voisi soolota, jopa tällä kelillä. No, tää nyt meni näin.

Ossi liidaa Ruskeaa virtaa.

Saunan kautta kotiin. Hyvä reissu, ainakin seura oli priimaa.

Stephen Kelman: Pigeon English

11-vuotias Harri Opoku muuttaa äitinsä ja isosiskonsa kanssa Ghanasta lontoolaiseen lähiöön. Isä ja vuoden ikäinen pikkusisko ovat tulossa myöhemmin perässä. Melko pian muuttonsa jälkeen poika sattuu lähiötä ravistelevan murhan tekopaikalle: vähän isompi poika on juuri puukotettu kuoliaaksi. Veri on tummaa ja sitä on paljon, eikä murhaajasta ole tietoa. Harri Opoku alkaa ystävänsä kanssa selvittää murhaa, ja dekkarimaiset ainekset kulkevat mukana tarinassa alusta loppuun.

Harri Opokun kertojaääni on naiivi ja viaton. Lähiön juopot, varkaat, pesäpallomailalla perintää suorittavat gangsterit jäävät lakonisiksi havainnoiksi, jotka eivät tunnu herättävän koulupojassa juuri muunlaisia tunteita kuin uteliaisuutta. Muilta lapsilta ja nuorilta lounasrahoja ja vanhuksilta lompakoita ryöstelevä, seiniä spreijaileva jengi sen sijaan pelottaa ja houkuttaa yhdellä kertaa. Harri ja hänen kaverinsa pelaavat jalkapalloa, keskustelevat miten toisen saa helpoiten puukotettua, leikkivät etsivää, tekevät harmittomia kolttosia… ovat yhtaikaa pieniä ja lapsellisia ja hakevat uskottavuutta kavereidensa silmissä väkivallan ja rikollisuuden kanssa flirttailemalla. Harrin äiti tekee parhaansa kasvattaakseen lapsistaan kunnon ihmisiä, mutta hänet pidetään tiukasti pimennossa siitä, mihin kaikkeen Harri ja Lydia ovat jo sekaantuneet.

Joltain osin kertojan tietämättömyys ja ymmärtämättömyys tuntuvat hänen ikäänsä nähden jopa epäuskottavan liioitelluilta, kuin Kelman ei olisi osannut päättää, kirjoittaako 7- vai 11-vuotiaasta. Toisaalta lapset ovat kovin erilaisia, ja korostunut naiviteetti palvelee tarkoitustaan: kirjan suurimpia tunteita nostattava voima syntyy juuri tuhoutuvan viattomuuden ja ruman pahuuden välisestä jännitteestä. Pigeon English muistuttaa asetelmiltaan ja kuvaukseltaan Philip Ridleyn Lapsuuden loppu -elokuvaa, mutta kytkeytyy tiukemmin elävään todellisuuteen, tai ainakin antaa varsin totuudenmukaisen vaikutelman. Melko turvatun lapsuuden viettäneenä lukijana minun oli vaikea olla ajattelematta brutaalia vääryyttä: miten huonoihin arvo- ja kasvuympäristöihin tuhannet ja taas tuhannet kiltitkin lapset joutuvat sopeutumaan.

Kelmanin käyttämä kieli on parhaimmillaan mainiota. Yksinkertaiset lauserakenteet ja konkreettinen sanasto sopivat lapsen suuhun ja päähän, ja muotisanonnat tarttuvat kertojan kielenkäyttöön kuin kärpäset liimapaperiin. Helppolukuista tekstiä.

Erästä eurooppalaista todellisuutta avaava, hivenen ravisteleva ja  luultavasti myös mieleenpainuva pieni kirja.