Oikeastihan tuolla residenssijaksolla kertyi mieleen niin paljon kaikkea, että siitä riittäisi kerrottavaa ja näytettävää vaikka kuinka pitkäksi aikaa, enkä malttaisi millään lopettaa. Tämä siitä huolimatta, että työskentelin huomattavasti tavanomaista tehokkaammin ja sain jopa romaanikässärini ensimmäisen raakaversion valmiiksi. Ensimmäisen version valmistuminen on tärkeä ja miltei juhlava rajapyykki kirjan kirjoittamisessa, vaikka sitä hommaa onkin jäljellä ihan samperin paljon.
Nyt on myös hyvä pitää pientä taukoa, lueskella asiaankuulumatonta kirjallisuutta, ulkoilla ja sen semmoista. Kirjailija sisälläni on pidettävä kurissa, jotta se kestäisi pidempään ja kenties vain paranisi sen sijaan, että se väsyttäisi itsensä ja hyytyisi. Kuulostaako helpolta? No, sitä se ei kuitenkaan ole: eilenkin, kun kävin kirjastossa, kirjailija lainasi kaksi lähdeteosta seuraavaa romaaniaan varten. Näpit irti niistä!
Mieleni tekee jakaa Gotlantilaista katutaidetta kanssanne. Ensimmäinen kosketus aiheeseen tuli itse asiassa jo mantereen puolella, Nynäshamnissa. Kuten olen ennenkin sanonut, Ruotsissa kaikki on parempaa – jopa vessan seinään sutaistut tagit:
Eräs Visbyn tunnistettavimmista tekijöistä on petolintutarroja taiteileva PTAK. Tässä muutama otos:
Myös Sneak-nimellä toimiva taiteilija erottui tyylillisesti muista. Materiaalivalinnoissa Sneakilla on vielä parantelemista, sillä kaikki hänen teoksensa eivät ole kestäneet säätä kovinkaan hyvin.
Seuraava tupakkavalistuskampanja herätti minussa paitsi hilpeyttä, myös ajatuksia:
Rantojen korkeat kalkkikivihänkit tietenkin herättävät mietteitä: kannattaako Gotlantiin lähteä kiipeilyreissulle?
Sporttitouhuihin ei. Tai ainakin kannattaa ottaa oma pora mukaan ja kysellä vähän, mihin saa porata. Kaikki hienoimmat kalliot ovat luonnonsuojelualueita. Pultattuja reittejä saarella onkin ilmeisesti kaikkiaan kymmenkunta, joista suurin osa reilun kilometrin päässä Visbyn muureilta, Galgbergetissä.
Entä trädäyttelyihin? Kiven laatu on täällä ihan mitä sattuu – enimmäkseen täyttä höttöä. Jos seikkailumieltä on jaettu isolla kauhalla, saattaa saari tarjota paljonkin mahdollisuuksia. Tiedä häntä.
Boulderoijalle saari tarjoaa kuitenkin vaikka mitä. Köyden voi jättää hyvällä omallatunnolla kotiin, mutta pädin roudaaminen maksaa vaivan. Kaikenlaista pientä on vaikka kuinka paljon, ja aivan kaiken tasoista.
Edellä mainittu Galgberget on helposti saavutettava paikka pistää kädet jynkkyyn.
Högklintin jyrkänteen puolivälissä oleva vuohiloukku tarjoaa myös toviksi puuhaa.
Oikeastaan vasta Folhammarin raukkikenttä Ljugarnissa sai minut tajuamaan, että boulderointikin voi olla matkustamisen arvoista. Hyviä kiipeilyraukkeja on eri puolilla Gotlantia, niiden kivi yllättävän laadukasta. Ja ne maisemat! Folhammarissa myös alusta oli mitä miellyttävin. Paras leikkikenttä ikinä! Tänne on tultava uudestaan.
Albert Speerin ajatus siitä, että kulttuurin pitäisi jättää jälkeensä hienoja raunioita, on mitä viehättävin. Arkkitehtuurinsa kautta Saksankin piti kertoa ylväydestään vielä tuhannen vuoden päästäkin eläville ihmisille.
Tarkoituksellinen puhe on kuitenkin yhtä usein valehtelua, peittelyä ja kiertelyä kuin totuudellisuutta. Kiinnostavampia ja tärkeämpiä ovat rauniot, jotka puhuvat tulevaisuuteen asioista, joista niiden rakentajat kenties mieluummin vaikenisivat. Speerin suurista suunnitelmista monetkaan eivät toteutuneet. Sen sijaan myöhempiä sukupolvia puhuttelemaan jäi esimerkiksi kaasukammioita ja polttouuneja; lörppäsuisia, yleisöään järkyttäviä totuudenpuhujia.
Mutta ei minun pitänyt natseista puhua vaan Gotlannista.
Gotlanti kuuluu niihin niihin maailman kolkkiin, joiden kamara suorastaan tursuaa historiaa ja esihistoriaa. Raunioiden ja muiden muinaisjäänteiden puhe on joskus suoraa ja surullista.
Galgbergetin kivitolpat on rakennettu varoitukseksi: niiden varaan asetettuihin parruihin hirtettiin ihmisiä tai ripustettiin koukuista kitumaan. Teloituspaikka oli hallitsevalla paikalla kaupungin ulkopuolella; roikkuvat ruumiit ja ruumiin kappaleet näkyivät, paitsi kaupungin muureille, myös kauas merelle ja maaseudulle. Jotta kuolemantuomio ei olisi ollut inhimillinen vaan ulottuisi ikuisuuksiin asti, haudattiin tapetut lopulta Galgbergetin ympäristöön, ei kirkkomaalle. Lohduton paikka.
Joskus muinaisten puhe on tarkoituksellisen jylhää ja suurisuuntaista, mutta kiviä pystyttäneet puhujat eivät ole ajatelleet vastaanottajikseen meitä. Silloin raunioiden puhe jää runollisiksi arvoituksiksi, kihelmöiväksi tunteeksi siitä, että on yhteydessä johonkin merkitykselliseen ja suureen, joka kuitenkin jää suurelta osin arvoitukseksi.
Laivan muotoisten muinaishautojen ja saaren ainoan dolmenin luona jossakin näkökentän rajamailla liikahtaa jotakin – mutta ei sittenkään mitään. Hiljaisten lohkareiden ääressä melkein odottaa, että jokin muinainen taikuus heräisi eloon.
Oli mitä riemastuttavinta katsoa Ingmar Bergmanin elokuva Jungfrukällan juuri kun myös René GirardinVäkivalta ja pyhä sattuu pitkästä aikaa olemaan avattuna edessäni.
Elokuva perustuu 1300-luvulta lähtöisin olevaan ruotsalaiseen kansantarinaan, ja tarina kulkee (girardilaisittain luettuna) seuraavasti:
Piikatyttö Ingeri, syntyjään äpärälapsi, on aviottomana raskaana. Seksuaalinen epäpuhtaus ja tähän kytkeytyvä alhaisuus ilmenee kaunaisina ja väkivaltaisina ajatuksina talon lellittyä neitsyttytärtä, Karinia kohtaan. Rajojen rikkominen on siis alkanut nakertaa yhteisön eheyttä.
Talosta on vietävä kynttilöitä jumalanpalvelukseen. Tämä on perinteisesti neitsyen tehtävä. Kirkko sijaitsee kaukana, ja Karin saa Ingerin matkaseurakseen.
Suuren metsän ääressä tytöt eroavat, ja kohta väkivaltaisen epäpuhtauden taipumus tarttua toteutuu, kun noita nostaa epäpuhtaan Ingerin valtaistuimelleen. Valtaistuin tekee Ingeristä hetkellisesti kuninkaallisen. Tätä hän on tietyssä mielessä jo valmiiksi: kuninkaallisten funktio on perinteisesti ollut kantaa yhteisön saastaa ja väkivaltaa, he ovat alamaistensa syntipukkeja, ja juuri siksi kuninkuusinstituutio on pyhä: pyhässä palvottu ja kielletty yhdistyvät. Valtaistuimella istuvan Ingerin salaiset toiveet alkavat hallita muita ihmisiä; ne alkavat toteutua.
Kynttilöiden kuljetus kirkolle keskeytyy ja yhteisön tarjoama symbolinen uhri jää suorittamatta, kun kolme paimenta raiskaavat, tappavat ja murhaavat Karinin. (Nuorin paimenista on tosin vasta lapsi, ja osallistuu veritekoon ennen kaikkea passiivisesti.) Murhaajat tallovat kynttilät murskaksi maahan.
Murhaajat päätyvät jo samana iltana Karinin isän tilalle töitä etsimään. Kun he yrittävät kaupitella talon emännälle Karinin kallisarvoisia mutta veritahraisia vaatteita, he paljastuvat. Karinin äiti lukitsee miehet huoneeseen, jossa nämä ovat nukkumassa, ja kertoo tilanteesta miehelleen Törelle.
Töre kaivaa kirstun pohjalta miekkansa. Hän kaataa tuskissaan koivun ja hakkaa siitä oksia saunavihdakseen. Oksien irrottamiseen käytetty väline – miekka – paljastaa kyseessä olevan symbolinen väkivallanteko. Sijaisuhri ja vihtomalla suoritettu rituaalinen puhdistautuminen eivät kuitenkaan riitä. Ne vain valmistavat seuraavaan vaiheeseen.
Töre ottaa ottaa teurastuspuukon – uhrikelpoiseen kategoriaan kuuluvien eläinten tappamiseen tarkoitetun välineen – ja toteuttaa kostonsa. Kohtauksen rituaalisuutta ei voi olla huomaamatta. Jos uskonnoissa eläinuhrit ovat alkuperäisesti koston sijaiskärsijöitä, kääntyy asetelma tässä väärin päin: ne, joiden suorittamaa väkivaltaa ollaan kostamassa, tapetaan sijaisen sijasta. Töre tappaa myös paimenista nuorimman. Irti päässyt väkivalta ja koston kierre ei koskaan ole kovin tarkka uhriensa suhteen. (Juuri siksi uhrikäytännöt ja uskonnot ovat olemassa: niiden tarkoitus on hillitä väkivaltaa tarjoamalla yhteisöä vahvistavia ja väkivallan leviämistä estäviä sijaistoimintoja.)
Töre ymmärtää, mihin pahuuteen on syyllistynyt. Kaiken sallinutta Jumalaa hän sen sijaan ei ymmärrä, mutta lupaa hyvittää tekonsa rakentamalla tyttärensä murhapaikalle kirkon. Lupaus palauttaa tarinan alkuperäisen kynttiläuhrin liepeille, asettaa uskonnon uudelleen voimaan. Jumala osoittaa hyväksyvänsä lupauksen. Paikalle puhkeaa lähde (varsin tavallinen lopputulema naispyhimysten kertomuksissa) – aikanaan myös kirkko ihmisten välistä yhteyttä ylläpitämään.
Loppu.
Tarina on suorastaan alleviivaava uhraamisen epäonnistumisen ja toimimattomuuden kuvaus. Samalla se etenee osittain päinvastaiseen suuntaan kuin Girardin kuvaama uhrikriisi. Liikkeelle lähdetään syntipukista, josta siirrytään symbolisen esineuhrin epäonnistumiseen, josta edetään aikanaan eläinuhria simuloivaan kostoon.
Elokuvan katsottuani olin hämmennyksissäni. Tokihan ruotsalainen kulttuuri on jo 1300-luvulla ollut kosketuksissa antiikin tragedioiden kanssa, mutta yhtäläisyydet olivat hämmästyttäviä. Vai missäköhän määrin Bergman on tuonut mukaan alkuperäiseen legendaan kuulumatonta ainesta? Internet vastasi kysymykseen: paljon. Aihetta hämmästykseen ei sittenkään ole.
Sen sijaan on helppo kyseenalaistaa Girardin esittämä kysymys: ”Miksei esimerkiksi koskaan esitetä kysymystä uhraamisen ja väkivallan suhteista?” Ainakin Ingmar Bergman oli pohtinut Girardin peräänkuuluttamaa teemaa ilmeisen tietoisesti ja eksplisiittisesti jo 12 vuotta ennen Väkivallan ja pyhän julkaisemista.
Valkoinen kuohunta hukuttaa tärkeän
pärskyy ja vaahtoaa
raivokas mutta kylmä, väkevä ja kauhea
Se oksentaa rannoille mätää kalaa ja meritautia
kutsuu kävelemään lankulla:
Tulkaa, surffaajat! Tulkaa!
Gotlannin karstimaa on, paitsi kuolleita ötököitä täynnä, eroosiolle alttiimpaa materiaalia kuin suomalainen peruskallio. Visbyn lähistön muinaisrannat ovatkin luolia täynnä. Ulkoa katsottuna ne ovat jännittäviä – aivan ilmeisiä peikkojen ja lohikäärmeiden piilopaikkoja.
Rövar Liljas håla. Galgberget.
Brucebo grottan.
Liian lähelle tai sisään mennessä ttaa kuitenkin kokea pienoisia pettymyksiä. Suurin osa luolista on pieniä, vain muutaman metrin mittaisia koloja ja onkaloita.
Mutta sitten on vielä Lummelundan luolasto: puolisentoista kilometriä tutkittuja käytäviä, joista osaan pääsee vain sukeltamalla. Luolasn etummaisiin halleihin on rakennettu turisteja varten tasainen lattia, kaiteita ja valaistus. Luolan perimmäiset loukot puolestaan ovat luolaharrastajille avoimina vain yhden viikon vuodessa, silloinkin lupahakemuksen takana. Tämä on aivan oikein: tippukiviä sekä luolan ekosysteemiä pyritään säästämään. Aivan kokonaan maanalaista möyrintää ei kuitenkaan ole muulloinkaan kielletty: luolan eräisiin osiin viedään pienryhmiä parin-kolmen tunnin mittaisille retkille.
Opasvetoinen vierailu ei luonnollisestikaan ole yhtä jännittävä kuin omatoimiseikkailu olisi (ei reitin etsimistä, ei aihetta riskien arviointiin; sen kun menee vaan), mutta erittäin hauska kokemus joka tapauksessa. Ryömimistä ja konttaamista, kahlaamista maanalaisissa joissa. Jules Verne -tunnelmia. Aivan parasta viihdettä tällä saarella.
Potilas kertoo perehtyneensä aiheeseensa ja pyrkineensä ympäröimään itsensä sillä niin paljon kuin mahdollista. On esimerkiksi lukenut pääasiassa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, niin että muu lukeminen ja kirjoittaminen jäänyt vähemmälle. Loppukeväästä ollut kirjoitusvaikeuksia sekä viskeraalista rasvaa, joihin kuitenkin tullut helpotusta auringon ja lämmön ja lisääntyneen liikunnan myötä. Kertoo kirjoittamisen olevan useita päiviä helppoa ja vaivatonta, mutta toisinaan valintojen tekeminen hidasta ja vaikeaa. On päässyt tasapainoon loppuratkaisun kanssa ja ymmärtää, mitä se merkitsee.
Nyt myös toinen kerrontalinja pariakymmentä sivua vaille valmis. Valmiilla tarkoittaa kuitenkin vasta ensimmäistä kirjoituskertaa. Potilaan lukiessa aiemmin kirjoittamaansa se ”tuntuu paskalta.” Miettinyt viime aikoina kokonaisuutta. Keskittyykö liikaa teemaan, tarvitseeko enemmän väljyyttä? Arvelee kuitenkin tarkan rajauksen helpottavan luettavuutta tilanteessa, jossa kerronta epäkronologista ja muutenkin tavanomaisesta poikkeavaa.
Hoitosuositus. Kirjoitettava ensimmäinen kierros loppuun, jota seuraavan kuukauden ajan vältettävä rasitusta käsikirjoituksen parissa. Nautittava muita kirjoituksia sekä vuoristoilmaa. Tekstin kuntoutus aloitettava vasta tämän jälkeen.
Ennuste: hyvä. Käsikirjoitus näytettävissä ateljeekriitikolle ja kustanustoimittajalle ehkä loppusyksystä.
Jätin perheeni (tilapäisesti vain) ja vetäydyin Gotlantiin kirjoittamaan. Toissapäivänä työhuoneeni ikkunasta avautui auringonlasku, joka oli psykedeelisintä, mitä olin koskaan nähnyt (jos psykedeelisiä taideteoksia ei oteta huomioon). Toiveikkaasti ajattelin, että kaikki auringonlaskut ovat täällä samanlaisia, ja niinpä eilen illalla kyttäsin tapahtumaa kameran kanssa oikein isolla vimmalla. No, eivät ne ole. Auringonlaskut ovat kaikki erilaisia. Kyllä se eilinenkin vähän kemiallisten aineiden varassa tehdyltä näytti, muttei läheskään yhtä hurjalta kuin se edellinen. Kuvat tulivat kamerasta tällaisina:
Koska auringonlaskuista on tullut tämmöinen jännitysnäytelmä, en halunnut menettää tämäniltaistakaan kokemusta. Nyt ei ollut sitä hippimeininkiä, mutta kitschiä sitäkin enemmän. Ei jälkikäsittelyä.
Ronki timjaminoksat ja laakerinlehdet pois pataruoasta (paitsi jos haluat syödä ne).
Kuori ja paloittele juurekset melko pieniksi ja heitä kattilaan kiehumaan. Niiden kypsyessä valmista taikina. Sekoita ruisjauhot ja vesi. Vaivaa sekaan vehnäjauhoja, kunnes taikinasta tulee sitkeä ja kovan puoleinen. Kauli pitsan kokoiseksi.
Valuta juurespalat.
Sekoita eiliseen pataruokaan lisäsuurusteeksi pari lusikallista vehnäjauhoja ja kiehauta sakeaksi. Lisää juurespalat sekä mausteita mielesi mukaan ja kääri pöperö taikinakuoreen. Calzone-tyylillä on helpointa, mutta voit rakentaa piirakan vuokaankin, jos haluat. Tai jos tahdot oikein perinteisen mallisen kukon, tee tuplakokoinen taikina, joka kestää hieman muotoiluakin.
Paista kukko 225 asteessa, kunnes kuori on mukavasti ruskettunut, rapea ja kypsän näköinen.
Nautitaan sen edellisenä iltana tähteeksi jääneen punaviinin… ei kun hetkinen, tässähän joutuukin käymään vielä kaupassa.
Jukka Laajarinne 