Painii kirjojen kanssa

Jokakeväinen keskustelu romaanitaiteen kriisistä on täällä taas. Kuten Marko Hautala bloginsa kommenttilaatikossa toteaa: ”Lukijoiden ja kirjallisuuden ammattilaisten välillä on muuten joskus melkein huvittavan suuri kuilu.” Kyllä. Tämä kuilu on niin vanha, kuin minkä näin nuorena ihmisenä pystyn muistamaan. Ja, mikäli esim. Simone de Beauvoiria* on uskominen, vieläkin vanhempi.

Joskus viime vuosituhannella ihmettelin lukijan positiostani käsin kirjailijahaastatteluita, joissa fiktion kirjoittajat kertoivat, etteivät juurikaan lukeneet kaunokirjallisuutta. Enää en ihmettele. Me ammattilaiset (”Puhu vain omasta puolestasi!”) luemme teemojen rehellistä käsittelyä, kieltä, rakennetta ja kirjoittamisen tapoja.

Kun avaamme kirjan, alamme kamppailla sen kanssa.

Jos oman, keskeneräisen teoksen kanssa painimiseen kuuluukin aimo annos leikkiä ja hauskanpitoa,  kohdataan vieras romaani useimmiten aika tosissaan. Vieraalle romaanille ei helposti antauduta, vaan sitä lähestytään kirurgin veitsi (sellainen vanhanaikainen ja iso, samanlainen kuin Viiltäjä-Jackillakin aikoinaan) kädessä: ”Mistäs sinut on tehty?”

Ja tiedättekö mitä? Puukottajan ja puukotettavan välinen suhde saattaa toisinaan olla hieman hankala.

Puukottaja saattaa uhrinsa sisäelimiä erotellessaan muistella lapsuuttaan ja ihmetellä, mihin kaikki ilo painimisesta on mennyt. Vastustajat ovat muuttuneet tylsemmiksi: niillä on kaikilla samanlaista moskaa sisällään. Ne ovat varmaan sisäsiittoisia?** (Paitsi jotkut, ne jotka ovat kehittyneet niin taitaviksi ja kieroiksi, ettei niihin saa tuikattua reikiä ja ottelu tuntuu silloinkin todella tylsältä.)

Mutta ehkä vika ei olekaan vastustajissa? Ehkä puukottaja on itse muuttunut? Hän on ehkä unohtanut, ettei lapsuuden leikkipainissa juuri koskaan käytetty veistä. Ja se, minkä hän on erityisesti unohtanut, on antautumisen taito. Jotta paini pysyisi hauskana ja jotta vastustajan saa innostettua antamaan touhuun enemmän, on tälle joskus annettava periksi***. Annettava vastustajan viedä, vaikkei hän olisikaan erityisen hyvä. Vain silloin voidaan nähdä, mitä hän osaa, eikä pelkästään sitä mitä hän ei osaa.

Olen joskus melko kevyenkin juonivetoisen viihteen vietäväksi antautuessani havainnut: juuri tämä oli sitä, mikä minut kirjallisuuden pariin toi, ja minähän… hyvänen aika, minähän nautin siitä edelleen!

—

* Jokin essee aiheen tiimoilta taisi olla kokoelmassa Onko Sade poltettava? Sen lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, että saatan muistaa kaiken ihan väärin päin.

** Sama puukottaja saattaa kuitenkin mielellään käyttää aikaansa kirjallisuusesseiden kanssa keskustelemiseen. Niissä hän ei sisäsiittoisuutta häiritsevässä määrin näe. Ne nyt vain ovat kirjallisuusihmisten kirjallisuudesta kirjoittamaa kirjallisuutta kirjallisuusihmisille.

*** Tarkoitukselliset häviämiset kuuluvat myös rottien väliseen painiin. (ks. esim. Pellis & Pellis: The Playful Brain)

Pyöristämisestä

Asia on herättänyt minussa raastavaa ahdinkoa jo yli vuosikymmenen ajan. Nimittäin ne ensimmäiset pyöristyssäännöt merkitsevine numeroineen, joita jouduin opettamaan fysiikan tunneilla yläkoululaisille.

Tiedättehän: jos laskukoneesta tai mittalaitteesta saadaan tulokseksi vaikkapa metriä, on tehtävän lopullinen vastaus noin 1690.4 m, 1690 m, 1700 m tai 2000 m riippuen siitä, kuinka tarkoista mittauksista tulokseen on päädytty.

Mikäkö tässä sitten on ongelma? No se, että tiukasti kymmenjärjestelmään sidotut säännöt olivat – ja ovat – monelle kulttuurissamme kasvaneelle ihmisille jossaki määrin intuition vastaisia. Matemaatttis-luonnontieteellisen koulutuksen ulkopuolella kulttuurimme ei nimittäin ajattele puhtaassa kymmenjärjestelmässä, vaan kymmen- ja viisijärjestelmän sekoituksessa. Ajattelemme monia asioita yksikätisesti, aivan kuten ranskalaiset – nuo metrisen järjestelmän isät ja äidit – ottavat laskuissaan varpaansakin mukaan. (Mainittakoon ohimennen, että sormi on latinaksi digitus.)

Esimerkkejä:
50- (tai 500-) vuotisjuhlat koetaan erityisen merkittävänä tapahtumana. Onhan 50 merkittävästi pyöreämpi luku kuin 40 tai 60.
Jos näissä juhlissa on paikalla 58 ihmistä, on mitä luontevinta todeta osanottajien määräksi viitisenkymmentä.
Viiden ja 50:n sentin kolikot sekä viiden, 50:n ja 500:n euron setelit eivät ole satunnainen eivätkä toisaalta pelkällä teoreettisella järjellä perusteltu ilmiö. Niitä on ollut viisisorminen ihminen säätämässä. 10- ja 5-järjestelmien sekoitus muodostaa jokseenkin kaikkien kolikko- ja setelijärjestelmien rungon.

Ensimmäisenä esimerkkinä mainitun 1690.4 m ilmoittaminen suunnilleen puolenatoista kilometrinä, 1.5 km, on myös mitä luontevin pyöristys.

Mutta siitä (kuten juhlien osanottajamäärän ilmoittamisesta) oppilas saa paperiinsa punakynämerkinnän ja menettää pisteitä.

Ehdotan sääntöä muutettavaksi.

Menneisyyden maisema

Peter Englundin historialliset esseet ovat olleet pysyvä ilon aiheeni miltei kymmenen vuoden ajan. Lukemani pitkät tekstit (Pultava ja Kuningatar Kristiina) eivät ole tehneet aivan yhtä suurta vaikutusta kuin lyhyempien kirjoitusten kokoelmat Hiljaisuuden historia, Kirjeitä nollapisteestä sekä vasta lukemani Menneisyyden maisema.

Ensinnäkin Englund on loistava kertoja. Hänen toisinaan inhorealistiset kuvauksensa menneisyyden olosuhteista, toiminta- ja ajattelutavoista ja tapahtumista ovat runsaine yksityiskohtineen jotakin, mitä lukee kuin parasta romaanitekstiä. Tämä on ainakin osin suoraa seurausta siitä, että Englund ei lähesty historiaa suurista kuvioista käsin vaan kuvaa sitä, mikä on ollut tavallisten ihmisten nähtävissä. Mikrohistoria vie elettyyn todellisuuteen. Samalla hän paljastaa usein jotakin, mitä ei useinkaan ole tullut ajatelleeksi, mutta jota olisi pitänyt ajatella. Otetaanpa esimerkkikohtaus Ruotsinsalmen taistelusta Haminan edustalta. Tätä eivät merirosvoelokuvat kerro:

Aluksilla oli valmistauduttu taisteluun jo edellisenä iltana. Kaikki mikä oli miehistön tiellä taistelun aikana tai voisi lisätä venäläisten tulituksen sirpalevaikutusta oli kannettu syrjään. Tulipalojen sammuttamiseen oli valmistauduttu, ja kannen yläpuolelle oli pingotettu isoja verkkoja miehistön suojaksi, jos mastonkappaleita putoilisi vihollisen tulituksessa. Ammukset oli kannettu valmiiksi ruumasta, ja tykit oli ladattu. Miehistö oli käynyt ennalta määrättyihin asemiinsa; tykkimiehet nukkuivat järeiden aseidensa vieressä. Isoimmissa laivoissa sidontahuoneet oli laitettu valmiiksi haavoittuneita varten. Kansille oli myös levitetty hiekkaa, jotta miehet eivät liukastuisi vereen. (s. 44, Ruotsinsalmen taistelu. Kokoelman ja tekstinäytteiden suomentaja: Kari Koski, mahdolliset typot minun)

Parasta Englundin esseissä on kuitenkin se, miten ne valottavat ihmisluontoa, esittävät kysymyksiä ja avaavat uusia näkökulmia. Moni sellainen, mitä helposti luulee nykyajan hömpötykseksi, onkin jotain paljon vanhempaa ja luultavasti syvemmällä kuin osaamme arvata. Kuten nyt vaikka epäautenttinen oleminen ja tekeminen:

Siellä kasvaa vieläkin kirsikoita. Eräänä päivänä 1980-luvun lopulla seisoin Ukrainan toukokuisessa helteessä ja maistelin pieniä vihreitä marjoja. Kävi ilmi, että ne olivat hyvin happamia. Vappuaattona 280 vuotta minua aiemmin eräs toinenkin ruotsalainen, 32-vuotias arbogalainen vänrikki nimeltä Robert Petré, oli seissyt tässä syömässä marjoja ”jotta voisin sanoa syöneeni kirsikoita huhtikuun viimeisenä päivänä”, niin kuin hän kirjoitti päiväkirjaansa. (s. 80, Vierailu Pultavassa)

Ehkäpä downshiftauskaan ei olisi niin tavatonta, ellei meitä olisi ensin vuosisatojen ajan kasvatettu ajattelemaan toisin. Muutama sata vuotta sitten näytti erilaiselta:

Monikin seikka viittaa siihen, että moderni tyytymättömyys sai alkunsa kapitalismin kehittyessä. Kapitalismin syntyä jarrutti merkittävästi se, että markkinat olivat liian pienet. Palkansaajien määrä oli kylläkin kasvussa, ja heidän toimeentulonsa riippui kokonaan markkinoista; heistä olisi voinut muodostua merkittävät suurmarkkinat. Ongelmana oli vain se, että heidän ajattelunsa oli suoraan esiteolliselta ajalta. Tämä tuotti ilmiön, josta taloustieteilijät käyttävät nimitystä ”the backward bending curve of labor supply” – työvoiman tarjonnan taaksepäin kallistuva käyrä. Varhaismodernin ajan palkkatyöläiset eivät nimittäin ymmärtäneet arvostaa jatkuvasti kasvavaa aineellista hyvinvointia. He työskentelivät sen verran kuin tarvittiin elämän perustarpeiden tyydyttämiseen, ja sitten he ottivat vain vapaata. Se oli vanha ja tunnettu ilmiö koko Euroopassa. Musta surma oli synnyttänyt vakavan työvoimapulan, jonka takia palkat kääntyivät 1400-luvulla jyrkkään nousuun. Työläiset reagoivat tähän tekemällä yhä vähemmän työtä. (s. 226, Tyytymättömyydestä ja muista historiallisista tunteista)

Oival(lut)tavia herkkupaloja on kirjan sivuilla tiheässä. Jos David Foster Wallacen hiljattain suomennettu kokoelma ei vastannutkaan käsitystäni hyvästä esseistiikasta, Englundin kokoelma kyllä vastaa, ja aiemman kokemukseni perusteella jätti taas pysyviä jälkiä.

Menneisyyden maisema jakautuu karkeasti kahteen puoliskoon: sotahistoriaan ja kaikkeen muuhun. Kaiken muun puolisko lähestyy aiheidensa puolesta (myöhemmin kirjoitettua mutta aiemmin suomennettua) Hiljaisuuden historiaa: omat lukunsa ovat saaneet muiden muassa lika ja löyhkä, pelko, aika sekä viktoriaaninen seksuaalisuus (seksiaiheisia esseitä kirjassa on peräti kolme, mutta ei siitä sen enempää).

Niin, ja varmasti kaikki te haluatte tietää, miten 1600-luvun ihmiset ymmärsivät Jan Steenin maalauksen tytöstä, joka syö ostereita.

girl-eating-oysters-1660

Tulilintu ja Lumineito

Kävimme viime viikolla Jannun ja Hannun kanssa Tennispalatsin taidemuseossa. Itseäni kiehtoi ennen kaikkea se yläkerran näyttely. Asiaan vaikuttaa, paitsi keskipitkä urani lastenkirjailijana, myös se, minkä tyyppisen symboliikan parissa aloitteilla oleva romaanikässärini pyörii, sekä lisäksi kenties hieman lapsellinen makuni.

IMG_0422

Kuva: Viktor Vasnetsovin komeassa maalauksessa nuorukainen ja neitonen antavat luonnon viedä, mutta eivät vailla seurauksia. Tsaarinpoika Ivanin katse on synkkänä, kun hän huomaa elämän versoavan.

Eräissä tauluissa itämaiset vaikutelmat olivat niin voimakkaita, etten taaskaan voinut olla ajattelematta: Venäjä ei todellakaan ole osa Eurooppaa, vaan sijoittuu niin kulttuurisesti kuin maantieteellisestikin jonnekin Mongolian ja Kiinan naapurustoon. (Samankaltaisia ajatuksia tulee helposti mieleen, jos eksyy seuraamaan ortodoksista jumalanpalvelua kultauksineen ja suitsukkeineen.) Ehkä Gallen-Kallela näyttää ruotsalaisin silmin yhtä itämaiselta? Tiedä häntä.

Näyttely on kaiken kaikkiaan hieno ja näkemisen arvoinen, mutta eräs seikka hieman kummeksutti: näiden teosten jos joidenkin kuvittelisi kiinnostavan myös alle kouluikäisiä lapsia. Isojen taulujen kohdalla ongelmaa ei varmasti ole, mutta pienet läheltä katsottavat taeokset oli ripustettu – kuinkas muutenkaan – nimenomaan aikuisten katselukorkeudelle. Parinkymmenen sentin pudotus ripustuksissa olisi osoittanut nuorimpienkin satujen ystävien huomioimista, mutta kun ei, niin ei.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

En ole lukenut David Foster Wallacea koskaan aiemmin. Tämä siksi, ettei häntä ole aiemmin suomennettu.  Luen ylipäätään varsin harvoja kirjoja muulla kuin suomen kielellä. Aikaisemmin oli toisin, mutta Sveitsin-aikoinani aloin keskittyä omaan kieleeni ja sen ylläpitämiseen silkasta ammatillisesta tarpeesta, ja sittemmin minusta on tullut kielen suhteen melkoinen fennomaani. Tämä on luonnollisestikin johtanut vieraiden kielteni rapautumiseen, mutta ensimmäiset asiat ensiksi.

David Foster Wallaceen palatakseni, Hauskaa mutta ei koskaan enää -kokoelmaa (alaotsikkona Esseitä ja argumentteja) lukiessani nousi suurimmaksi kysymykseksi seuraava: Tästäkö kaikki se kohkaaminen? (Huomatkaa, että osaan sortua angilsmeihin nykyisinekin lukutottumuksineni.)

Kun avaa kirjan, jotenkin odottaa törmäävänsä tuoteselosteen mukaiseen sisältöön. Esseistiikan tai argumentaation kategorioissa kirjoituskokoelma ei kuitenkaan pärjää. Valikoiman kuudesta kirjoituksesta kolme on reportaaseja, tarkemmin sanottuna gonzo-journalismia. Yksi on puhe ja sisältää jotakin hieman argumentaation tapaista. Kahdessa on jossain määrin esseistisiäkin piirteitä.

Tekstien isoin ongelma lienee, että kirjan kansien välissä ne ovat väärässä paikassa. Aikakauslehtiin ja yliopiston valmistujaisiin kirjoitetut tekstit lienevät alkuperäisessä kontekstissaan olleet värikästä vaihtelua ja ovat ottaneet yleisönsä huomioon. Esseekokoelman lukijakunta on kuitenkin suurelta osin toinen ja aivan toisin virittynyt kuin Premiere– tai Gourmet-lehtien lukijat.

Wallace pistää itsensä likoon, niin kuin hyvän kirjailijan pitääkin. Gonzoiluissaan hän saa välitettyä niin hummeri- kuin pornofestivaalienkin tunnelmat elävästi, samoin luksusristeilyn. Yksityiskohtiin tarttuvat havainnot ovat runsaita, mutta jäävät suurelta osin yhtä pinnallisiksi kuin tilaisuudet, joissa Wallace niitä tekee. Teksti välittää informaatiota, jolla ei ole merkitystä. Risteilylaivan tai rahvaanomaisten festareiden absurditeetissa ei ole mitään ravistelevaa. Se kaikki on jo niin moneen kertaan todellisessa elämässä koettua (usein juuripa fiiliksellä: ei koskaan enää) ettei sitä olisi tehnyt mieli enää kirjan sivuilta lukea. Tapahtumien kiusallinen ennalta-arvattavuus ei missään vaiheessa rikkoudu – paitsi ehkä sellaisen lukijan aivoissa, joka entuudestaan lähestyy kuvauksen kohteena olevia ilmiöitä suopean kuluttajan näkökulmasta (mutta joka tuskin tarttuu esseekokoelmaan).

Voin kuvitella että se, mikä ei oikein esseistiikkana vakuuta, saattaa kuitenkin (tietyin edellytyksin) toimia romaanitaiteessa. Ehkäpä Wallacelta käännetään joskus sitäkin.

Tallinnalaiset valkosipulileivät

Kävimme joskus 10+ vuotta sitten kollegojen kanssa Tallinnassa, ja tutustuimme – taisi olla ensimmäinen kerta koko konkkaronkalle – ja ihastuimme erinomaisiin valkosipulileipiin. Rekonstruoin tuotteen kotona:

Otetaan hieman kuivahtamaan päässyt ruisleivän käntty ja silvotaan ranskalaisen perunan tapaisiksi suikaleiksi. Lorautetaan paistinpannulle hieman öljyä ja ehkä vähän voita. Murskataan rasvan sekaan useampi kynsi valkosipulia ja käännetään hellan levy päälle (ei tarvitse olla ihan täysillä). Kun valkosipuliöljy on kuumaa, kipataan leipäsuikaleet pannulle ja paistellaan käännellen, kunnes näyttävät kivan ruskettuneilta ja rapeilta, mutta eivät kuitenkaan ole palaneet tai kuivuneet aivan korpuiksi.

Ripotellaan päälle hieman suolaa (valinnaisesti myös persiljaa tms. yrttiä) ja nautitaan perunalastujen tai vastaavien raksujen tapaan – vaikkapa oluen kera. Voittavat useimmat sipsit mennen tullen niin makunsa kuin ravintoarvonsakin puolesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Erään rikossarjan juonenkaaresta

Kuten pari päivitystä sitten kerroin, viihdytyn ihan mielelläni kaikenlaisen juonivetoisen ja sisällöttömänkin kerronnan äärellä, jos sen eteen ai tarvitse nähdä erityisesti vaivaa. Televisiosarjojen töllöttäminen on parasta huumetta. Eräs sarja, jota olemme vaimoni kanssa katsoneet nyt jo neljän tuotantokauden ajan, on moottoripyöräkerhon toilailuista kertova Sons of Anarchy.

Sarjasta tekee mielenkiintoisen se tosiasia, että se on melkein millä mittarilla tahansa tarkasteltuna huono.

Jopa sarjan keskeisimpien hahmojen näyttelijätyö on aivan käsittämättömän kökköä erityisesti kolmen ensimmäisen tuotantokauden aikana. Juonessa piisaa aukkoja ja epäuskottavuuksia. Kerronta kulkee pääasiallisesti sen varassa, että kaikki valehtelevat toisilleen, ja valheiden paljastumisen seuraukset voivat olla jopa kuolettavat. Tarinan dramatisointi on monesti toivottoman pöljää. Nämä ovat kiistämättömiä tosiasioita, jotka kuka tahansa voi nähdä itse. Lisäksi sarja edustaa lajityyppiä, joka ei oikeastaan kiinnosta: se on jatkuvajuonista ihmissuhdesaippuaa, johon on kipattu kilokaupalla – ei enää mausteeksi vaan keskeiseksi raaka-aineeksi – brutaalia, usein huonosti perusteltua väkivaltaa ja murhia.

Ydinjuoni on suorastaan arkkityyppinen: siinä on semmoinen isätön nuori mies, joka yrittää kasvaa dominoivan äitinsä vaikutusvallasta omilleen, eikä asia ihan hirveästi etene.

Ja koukussa ollaan. Odotamme jo viidennen tuotantokauden saapumista kauppoihin. Miksi näin?

Itseäni on sarjassa kiehtonut erityisesti tapa, jolla sen jännitettä rakennetaan. Se yhtyy eräiltä osin klassiseen juonenkaaren rakentamiseen, mutta poikkeaa siitä samalla radikaalisti. Tämä saattaa toki olla se tavallinen kuvio jatkuvajuonisissa sarjoissa, mutta sitähän minä en tiedä, kun tunnen alaa kovin huonosti.

Klassisessa tarinassa jännitettä kasvatetaan tai tihennetään nurin käännetyn vinoutuneen U-käyrän mukaisesti, kunnes käänteen jälkeisessä loppuhuipennuksessa tilanne laukeaa ja lopussa kaikki on ohi. Tämä on verrattavissa vaikkapa seksuaaliaktin etenemiseen.

Kaavio1

Seksuaaliaktista klassinen tarina kuitenkin poikkeaa sikäli, että mitä jännittävämmäksi tarina muuttuu, sitä huonommin sen sankareilla menee. Tarinan alkupuolella protagonistin ongelmat kasaantuvat ja hän vajoaa yhä syvemmälle ja yhä epätoivoisemaan tilanteeseen, kunnes ollaan tilanteessa, josta on miltei mahdoton päästä enää jaloilleen. Käänne kuitenkin tulee, ja tarinalla on onnellinen loppu.

Kaavio2

Sons of Anarchyn tarina ei kuitenkaan etene näin. Se alkaa samalla tavalla kuin perinteinen kertomus: päähenkilöillämme on konflikteja, jotka jakso jaksolta syvenevät, kunnes tullaan tilanteeseen, josta päähenkilöiden on lähes mahdoton enää selvitä, ja joka vaatii käänteen tekevää kliimaksia, koska huonomminkaan ei enää voi mennä.

Tulee seuraava jakso, ja käsikirjoittajat onnistuvat tuotantokaudesta toiseen yllättämään: jengillä menee vielä huonommin. Juuri tämä on Sons of Anarchya luonnehtiva ja sen kantava tunne-elämys: ”No nyt… nyt niillä menee todella huonosti!”

Kaavio3

Tämä on ikään kuin – jos edelleen sallitte seksuaaliaktiin vertaamisen – ikuinen paha orgasmi.