En ole lukenut David Foster Wallacea koskaan aiemmin. Tämä siksi, ettei häntä ole aiemmin suomennettu. Luen ylipäätään varsin harvoja kirjoja muulla kuin suomen kielellä. Aikaisemmin oli toisin, mutta Sveitsin-aikoinani aloin keskittyä omaan kieleeni ja sen ylläpitämiseen silkasta ammatillisesta tarpeesta, ja sittemmin minusta on tullut kielen suhteen melkoinen fennomaani. Tämä on luonnollisestikin johtanut vieraiden kielteni rapautumiseen, mutta ensimmäiset asiat ensiksi.
David Foster Wallaceen palatakseni, Hauskaa mutta ei koskaan enää -kokoelmaa (alaotsikkona Esseitä ja argumentteja) lukiessani nousi suurimmaksi kysymykseksi seuraava: Tästäkö kaikki se kohkaaminen? (Huomatkaa, että osaan sortua angilsmeihin nykyisinekin lukutottumuksineni.)
Kun avaa kirjan, jotenkin odottaa törmäävänsä tuoteselosteen mukaiseen sisältöön. Esseistiikan tai argumentaation kategorioissa kirjoituskokoelma ei kuitenkaan pärjää. Valikoiman kuudesta kirjoituksesta kolme on reportaaseja, tarkemmin sanottuna gonzo-journalismia. Yksi on puhe ja sisältää jotakin hieman argumentaation tapaista. Kahdessa on jossain määrin esseistisiäkin piirteitä.
Tekstien isoin ongelma lienee, että kirjan kansien välissä ne ovat väärässä paikassa. Aikakauslehtiin ja yliopiston valmistujaisiin kirjoitetut tekstit lienevät alkuperäisessä kontekstissaan olleet värikästä vaihtelua ja ovat ottaneet yleisönsä huomioon. Esseekokoelman lukijakunta on kuitenkin suurelta osin toinen ja aivan toisin virittynyt kuin Premiere– tai Gourmet-lehtien lukijat.
Wallace pistää itsensä likoon, niin kuin hyvän kirjailijan pitääkin. Gonzoiluissaan hän saa välitettyä niin hummeri- kuin pornofestivaalienkin tunnelmat elävästi, samoin luksusristeilyn. Yksityiskohtiin tarttuvat havainnot ovat runsaita, mutta jäävät suurelta osin yhtä pinnallisiksi kuin tilaisuudet, joissa Wallace niitä tekee. Teksti välittää informaatiota, jolla ei ole merkitystä. Risteilylaivan tai rahvaanomaisten festareiden absurditeetissa ei ole mitään ravistelevaa. Se kaikki on jo niin moneen kertaan todellisessa elämässä koettua (usein juuripa fiiliksellä: ei koskaan enää) ettei sitä olisi tehnyt mieli enää kirjan sivuilta lukea. Tapahtumien kiusallinen ennalta-arvattavuus ei missään vaiheessa rikkoudu – paitsi ehkä sellaisen lukijan aivoissa, joka entuudestaan lähestyy kuvauksen kohteena olevia ilmiöitä suopean kuluttajan näkökulmasta (mutta joka tuskin tarttuu esseekokoelmaan).
Voin kuvitella että se, mikä ei oikein esseistiikkana vakuuta, saattaa kuitenkin (tietyin edellytyksin) toimia romaanitaiteessa. Ehkäpä Wallacelta käännetään joskus sitäkin.
Jukka Laajarinne 