Kategoria: Yhteiskunta

Vallan luovuttamisesta

Edellisen kirjoitukseni kommentti pisti miettimään. Luulen, että itse asiassa juuri instrumentaalisen hyödyn näkökulma on se seikka, jonka vuoksi todellisuuden määrittelyvalta on lähes kokonaan luovutettu sertifioiduille asiantuntijatahoille.

Kummituksiin tai vastaaviin ilmiöihin ei liity teollisesti tai sotilaallisesti sovellettavaa hyötynäkökulmaa. Siispä niitä ei ole, ja niitä havaitseva (ilmeisesti kuitenkin enemmistöön kuuluva) ihminen joutuu marginalisoimaan ja mitätöimään kokemuksensa. Tämä herättää kysymyksen: voisiko kummitteluun vakavasti tai ymmärtävästi suhtautumisella olla kuitenkin esimerkiksi vanhusten hyvinvointia lisäävä vaikutus?

Todellisuuden määrittelyvallasta luopumisesta saan aiheen siirtyä toiseen ajatukseen, jonka saatoin lukea Eero Riikosen (jonka romaania Pommetiikan perusteet ei voi koskaan liikaa kehua) & kumppaneiden kirjasta Hullun työn tauti tai sitten jostain muualta. Nimittäin että lannistettujen ihmisten ajattelu ei ulotu omaa hyötyä kauemmas. Väsytetty ja kesytetty ihminen supistaa näkökulmansa taktiselle tasolle, keskittyy kamppailemaan ulkoa asetetuissa puitteissa, toimii opportunistisesti ja yrittää yksinkertaisesti pärjätä mahdollisimman hyvin kussakin annetussa tilanteessa ja annetuilla säännöillä. Se on hyötyajattelua suppeimmasta päästä, tuota samaa määrittely- ja määräämisvallan luovuttamista jonnekin muualle, josta äsken mainitsin. Se on sellaisen ihmisen näkökulma, jolla ei oikein ole resursseja muuhun. Se on orjan tai häviäjän asenne (mikä ei tietenkään aina ole ihmisen oma vika).

Taktiseen verrattuna strateginen ajattelu on kauaskantoista ja suuria linjoja hahmottelevaa. Se ulottuu omaa napaa kauemmas niin ajassa kuin avaruudessakin. Strategikko ottaa toiminnassaan huomioon myös seuraavat sukupolvet ja tuhansien kilometrien päässä asuvat ihmiset. Strateginen ajattelu on vapaan yksilön ajattelutapa, sellaisen, joka yksinkertaisesti kykenee johonkin muuhunkin kuin syömään, kakkimaan ja tottelemaan.

Epäilyksen alaisia?

En ole Anna Kontulan uutta kohukirjaa lukenut. Parin haastattelua kuultuani olen kuitenkin ruvennut ajattelemaan, että ehkä minä voisin sittenkin alkaa pitää itseäni taas feministinä. Jos vain muistan aina lisätä, että olen kolmannen aallon feministi. Ne toisen aallon tyypithän ovat vähän sellaisina jälkimarxilaisia luokkataistelijoita, joille minä olen sukupuoleni vuoksi luokkavihollinen. Ehkä me kolmannen aallon feministit voisimme päästä sukupuolten välisestä sotatilasta yli ja etsiä ennemminkin oikeudenmukaisuutta kuin toisen ihmisryhmän dialektista kumoamista?

Mutta sitä minun oikeastaan piti sanomani, että eikö se kansanedustaja raiskaajana -osio ole saanut vähän hassuakin kritiikkiä osakseen? Lähinnä ihmettelen Kontulalle esitettyä vaatimusta kohdentaa kertomus henkilöön sillä perusteella, että nyt ovat kaikki mieskansanedustajat leimattuja ja epäilyksen alaisia. Kuinka kyseisen kritiikin logiikka toimii? Kuvitellaanpa, että ”kansanedustaja” korvattaisiin ”helsinkiläisellä”. Vaatisivatko kaikki helsinkiläismiehet rötöstelijän nimeä esiin sillä perusteella, että tapahtunut heittää varjon (leijan?) koko helsingin ylle? Tuskin.

On totta, että vähän päälle sata mieskansanedustajaa on melkoisesti vähemmän kuin vähän päälle 200 000 helsinkiläismiestä, mutta ei ihan pieni ryhmä kuitenkaan. Jotta rinnastus olisi tässä suhteessa vertailukelpoisempi, kysyttäköön, nostettaisiinko sama argumentti pöydälle, jos raiskaaja olisi ”kuvanveistäjä”? Epäilen.

On voitava kirjoittaa olennainen ilman, että kirjoittaa kaiken.

Selitysten etsimistä

Jatkan eilisen ajatuksia herättävän uutisen kommentointia. Lähteenäni toimii vain Helsingin sanomat (tiivistelmä täällä), sillä istun nyt kotona enkä esimerkiksi kirjastossa, jossa Yhteiskuntapolitiikka-lehti saattaisi olla luettavissa. Eikä Kuukkelikaan antanut mainittavaa lisävaloa siteerattuun tutkimukseen.

Verratkaamme Suomen tietoja

Norjan vastaaviin: naisia työttöminä 3%, työelämän ulkopuolella 4%, miesten vastaavat luvut ovat 1% ja 2%.

Lehtikirjoituksessa Suomen tilannetta pidetään sukupuolisesti epätasa-arvoisempana Norjaan verrattuna. Johtopäätöksessä jokin mättää, sillä molemmissa maissa naisia on työelämän ulkopuolella noin nelinkertainen määrä (Suomessa 4,33-kertainen ja norjassa 4-kertainen) miehiin verrattuna. Myös työttömien kohdalla suhdeluvut ovat melko samansuuruiset (Suomessa naisia työttöminä 1,33, Norjassa 1,5 kertaa enemmän kuin miehiä). En näe tässä merkittävää eroa näiden kahden maan välillä, mitä tulee työnjaon sukupuolittuneisuuteen.

Norja pomppasi silmiin, koska sitä käytettiin esimerkkinä siitä, ettei työaikojen joustavuudella ole asiassa väliä. Molemmissa maissa kun tehdään osa-aikaista työtä yhtä vähän. Jos vertailukohdaksi olisikin valittu Sveitsi, joka näiden lukujen valossa todellakin vaikuttaa tasa-arvoisemmalta kuin Suomi (mikä oli minulle, paikan päällä asuneelle, melkoinen yllätys) olisi osa-aikaisuudella kenties alkanut olla väliä. Samoin kuin sillä, että äitiyslomat ja vanhempainvapaat ovat siellä melkoisesti niukempina jaeltuja etuuksia kuin meillä.

”Yhdeksän maan vertailussa suomalaisnaisten asema on kehnoin”, sanoo ingressi, vaikka Italian tilanne näyttää mielestäni paljon pahemmalta: naisia on Italiassa ei-töissä yhtä paljon kuin Suomessa mutta näistä työttöminä, sellaisina, jotka ilmeisesti haluaisivat tehdä töitä, paljon enemmän.

Ja ei, en vieläkään halua väittää, että tasa-arvoasiat olisivat meillä kunnossa. Haluan vain todeta, että joko tutkijat itse tai heidän uutisoijansa ovat vetäneet mutkia suoriksi tulkinnoissaan.

* * *

On selkeä tasa-arvo-ongelma, että samassa asemassa työskentelevät naiset saavat 10 prosenttia pienempää palkkaa kuin miespuoliset kollegansa. Mutta onko tasa-arvo-ongelma, että naisvaltaisilta aloilta saadaan huonompaa palkkaa kuin miesvaltaisilta aloilta?

Siirryn nyt mutu-osastolle ja yksinkertaiseen kannustinkeittiöpsykologiaan – aluksi omakohtaisten kokemusten ääreen.

Lukiolaisena olin matemaattis-eksaktisti painottuneella luokalla. Luokkatovereistani yli puolet siirtyi opiskelemaan Otaniemeen. Joukostamme tuli myös lakimiehiä, lääkäreitä ja opistoinsinöörejä. Keskustelimme silloin aikanamme valinnoistamme ja pyrkimyksistämme. Otaniemen suosiota selitti pitkälti se, että sieltä päätyi hyvin palkattuihin töihin. Huomatkaa siis tämä: tekniselle alalle hakeudutaan usein rahan vuoksi. Ja nyt, kuulkaapa! Ne, jotka näkevät vaivaa saadakseen paljon rahaa, usein myös saavat sitä.

Itse lähdin opiskelemaan matematiikan opettajaksi. Jo silloin kiikarissani olivat lyhyet työviikot ja pitkät kesälomat. Huomaan tähän ikään asti työskennelleeni ajallisen vapauden eteen. Ja kas! Olen tavoitteessani onnistunut!

Joku lähtee opiskelemaan suomalaista kirjallisuutta, udmurtiaa tai käytännöllistä filosofiaa. Nämä ihmiset, useammin naiset kuin miehet, luulen, tavoittelevat ennen kaikkea humanistista sivistystä. Ja sitä saavat! Huomautettakoon kuitenkin aivan erityisesti, että näitä humanisteja ei ensisijaisesti ohjaile rahanhimo. Muuten he olisivat luullakseni lähteneet opiskelemaan jotakin, joka johtaa tuottaviin ammatillisiin näkymiin.

Yhteenveto tähänastisesta: on virhe kuvitella, että kaikkien ihmisten vaikuttimet olisivat samanlaisia, ja siksi on myös virhe olettaa, että kaikki ihmiset saavuttaisivat samanlaisia asioita.

Mutta sitten siihen tasa-arvokysymykseen.

Osa hyvin palkatuista diplomi-insinööreistä ja taloustieteilijöistä toimii tismalleen samanlaisista vaikuttimista kuin huonosti palkatut humanistit: mielenkiinnosta. Oppiakseen ymmärtämään. Molemmat työskentelevät itseisarvoisten asioiden parissa.

Tapahtuuko siis vääryys, kun toisesta hommasta maksetaan hyvin, toisesta ei juuri lainkaan? Miksi kirjailija joutuu hankkimaan toimeentulonsa kerjäämällä samaan aikaan, kun kännykkämaakari tahkoaa rahaa? Onko syntyvien tuotteiden ostamisen logiikassakaan eroa? Uusi kiva älykännykkä on kuluttajalle itseisarvoisesti kiehtova vimpula aivan samalla tavalla kuin uusi kiva kirja on jollekin toiselle. Onko sukupuolittunut talouselämä syyllinen siihen, että toisesta (maskuliinisesta) tuotteesta maksetaan ja sitä markkinoidaan ja siihen panostetaan, kun toinen (feminiininen) jätetään marginaaliin?

Tapahtuuko vääryys, kun humanistisia aineita ei lähdetä opiskelemaan isojen rahojen toivossa?

Ehkä ei. Luulen nimittäin, että humanistiset innovaatiot ovat aidosti vaikeammin tuotteistettavia kuin tekniset. Ensinnäkin suureen osaan humanistista ajattelua liittyy kapinamieli ja välineellisyyden vastustaminen. Tai no, kyllä se kapinakin on välineellistettävissä, mutta sen tekevät kyllä ihan toiset tyypit kuin nämä aidot humanistit.

Toiseksi: kännykkä tai paperi on universaalihko tuote. Niiden markkinat ovat globaaleja. Niitä kelpaavat niin valmistamaan kuin käyttämäänkin niin kiinalaiset kuin meksikolaisetkin. Sen sijaan kotimaisen novellin tai iskelmän tai historiantutkimuksen markkinat ovat huomattavan rajalliset, ja maailmalla kilpailijoita riittää. Vaikka olisi hyvä tuotekin.

Tasa- ja muista arvoista

Tänään kansalaiset ovat saaneet luettavakseen tuoreehkoja tilastotietoja sukupuolen vaikutuksesta akateemisesti koulutettujen työelämään. Vuonna 2005 viisi vuotta aiemmin korkeakoulusta valmistuneista naisista työttöminä oli 4%, miehistä 3%. Työvoiman ulkopuolelle naisista oli jättäytynyt 13%, miehistä 3%. Laajalti entuudestaan tunnettua on, että johtopaikoilla on enemmän miehiä kuin naisia.

Todellisia tasa-arvo-ongelmia on, kuten korkeakoulusta vastavalmistuneiden naisten korkea työttömyys sekä miehille langetettu armeija. En nyt puutu näihin asioihin. Sen sijaan rajaan mielenkiintoni tuossa ensimmäisessä kappaleessa ilmaisemiini tosiasioihin.

Luen noita tietoja siten, että naisilla on miehiä paremmin arvot kohdallaan. Se, että naiset noin runsaslukuisina jättäytyvät työelämän ulkopuolelle, kertoo mielestäni viisaudesta. Sen sijaan se, että miehiä on korkeimmilla johtopaikoilla kovin runsaslukuisina, herättää kysymyksen: Miksi? Miksi kukaan haluaa tehdä 14-tuntisia kokouspäiviä puku päällä ja kravatti kaulassa, jos vaihtoehtona on vaikkapa jäädä kotiin? Miksi tasa-arvokeskustelussa niin harvoin kyseenalaistetaan talouselämän tarjoama arvomaailma ja nähdään itsensä bisneksille myyminen vain ja ainoastaan jotenkin tavoiteltavana asiana?

Älkää ymmärtäkö minua väärin. En minä bisnespomoja halveksi. Jonkun ne pukumiehenkin (paska?)hommat täytyy tehdä. Onneksi ei kuitenkaan minun. Ne voivat hyvin hoidettuina olla suuressa ja järjestäytyneessä yhteiskunnassa yhtä tärkeää työtä kuin sairaanhoitajan tai roskakuskinkin.

Mutta kuinka moni ihminen kokee todella olevansa pakotettu hoitovapaalle? Tai edes hankkimaan lapsia? Harva työelämän ulkopuolelle jääminen taitaa olla mitään muuta kuin oma valinta, tai ainakin minun – itsekin tuon valinnan tehneenä – on vaikea nähdä sitä minään muuna. Ehkä työkyvyttömyyksiä lukuunottamatta. Ja siksi, toisin kuin tutkijat Kivinen ja Nurmi, en niin hirveästi ihmettele, että molemmat sukupuolet ovat työhönsä yhtä tyytyväisiä.

Symbolisia tekoja

Muistan yhä elävästi, miten joskus 90-luvulla kasvissyöjäksi ryhtymiseni sai osakseen vastustusta. Monia ihmisiä valinta häiritsi kovastikin. Olen elänyt uskossa, että ajat olisivat muuttuneet. Ilmeisesti eivät kuitenkaan ole. Vähän aikaa sitten eräs ystäväni kertoi viettävänsä lihatonta kvartaalia kokeillakseen kuinka vaikeaa tai helppoa se on sekä osoittaakseen, ettei raavaskaan mies aivan päivittäin lihajalosteita tarvitse. Hänen tempauksensa ei saavuttanut pelkästään ymmärrystä vaan enemmänkin kritiikkiä ja paheksuntaa.

Mistä vastustuksessa on kyse?

Luulenpa, että olennaisin sisältyy rivien väliin siinä argumentissa, jonka itse sain joskus kuulla: Kasvissyöjät ovat kiihkomielisiä fanaatikkoja, jotka luulevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut.

Kasvissyönti (kuten myös monet muut vastaavat ratkaisut) näyttäytyy moraalisena haasteena. Se on osoitus siitä, että suuri osa päivittäisistä epäekologisista ja epäeettisistä valinnoistamme ovat todella valintoja, eivät itsestäänselvyyksiä. Se on osoitus siitä, että paremminkin voisi elää. Vähemmästäkin suuttuu.

Taiteilija ja kylähullu

Mummo Mynämäeltä ajatteli kehittää uusälyttömyyden ajatuksia maalaismaiseen suuntaan. Kannatan ajatusta lämpimästi ja mietin, mitä eroa on modernilla taiteilijalla ja kylähullulla.

Kun miettii, millaisia ovat vaikkapa Ars 2009 -näyttelyn teokset Kiasmassa tai kokeelliset performanssit milloin missäkin… Ajatelkaa vaikka saitä jättivaginaa kuljetellutta taiteilijaa viime (?) kesänä…

Ero taiteilijan ja kylähullun välillä vaikuttaa lähinnä sosiaaliselta.

Tai oikeastaan kylähulluus on taidetta vahvimmimmillaan. Se asettuu vaihtoehdoksi ja haasteeksi yhteisön normeille ja vaatii reaktiota. Ensireaktio on tavallisesti se luonnollisin: naureskelu ja oudoksunta. Kylähullut ovat kuitenkin jättäneet syviä jälkiä paikallishistorioihin.

Isossa kaupungissa kylähulluja on enemmän, ja he voivat löytää toisensa. Taiteelliseen alakulttuuriin suhtaudutaan toisin kuin erillisiin yksilöihin. Ne ovat taas niitä taiteilijoita.

Outouden sallivassa modernissa kaupunkiympäristössä originellit ratkaisut eivät näyttäydy vahvasti puhuttelevana haasteena samalla tavoin kuin maalla joskus ennen.  Kylähulluus on osa kaupungin normistoa eikä ehkä vaadi samanlaista rohkeutta ja mielenlujuutta kuin joissakin osissa maaseutuamme tai historiaamme. Vastaavasti kummallisten kokeilujen välitön ainakin impakti tai haaste rajoittuu helposti kylähullujen vertaisryhmän sisään.

Onkin kysyttävä, onko modernilla taiteilijalla mitään mahdollisuutta samanlaiseen impaktiin kuin kylähulluilla oli? Onko sielukkaalla älyttömyydellä enää haastevoimaa? (Sieluttomalla on: kissantappajat ja ”todellisiin surrealistisiin tekoihin” ryhtyvät ammuskelijat jättävät kulttuuriimme jälkensä.) Miten rikkoa dadaistisen yhteiskunnan käytösnormeja?

Aikakäsityksistä (2)

Joskus tuolla Genevessä vaimoni kertoi afrikkalaiselle työtoverilleen, että tulevana viikonloppuna kelloja siirrettäisiin tunnilla eteenpäin, kesäaikaan. Työtoveri kuvitteli, että vaimoni pilaili, ja kun sai kuulla puolivuosittaisesta kellojen kääntelystä, puisteli päätään ja nauroi eurooppalaisten hulluudelle.

Onhan tuon toimenpiteen perustelukin kuin jostakin hölmöläistarinasta: ”Matosta pitäisi tehdä pidempi, mutta kun ei ole aineksia… Vaan otetaanpa maton toisesta päästä!”

Nauraisin itsekin, ellei kellojen vääntely olisi myös väsyttävää, viheliäistä ja vahingollista touhua. Tosiasiassahan se jopa  vähentää aikaa:  vuorokausirytmien sorvaaminen tappaa.

Aikakäsityksistä

Tuli tässä mieleeni, että paljonkohan länsimaisen kulttuurimme voitokkuudesta (ja tuhoisuudesta) voidaan laittaa kristillisen aikakäsityksen piikkiin? Meillähän täällä lännessä maailmalla on alku ja loppu ja kaiken takana Jumalan Suunnitelma siten, että päämäärät selittävät nykytilanteen ja vasta lopputulos luo merkityksen nykyhetkelle. Kuvio toistuu pienemmässä mittakaavassa: tekemistemme arvo määräytyy tavoiteltavasta hyödystä käsin, mikä on omiaan korostamaan Heideggerin termein laskevaa ajattelua. Se taas on omiaan tekemään ihmisestä vieraantuneen, ulkoisille tavoitteille alistetun välineen.

Tuottaisiko itämaistyyppinen syklinen aikakäsitys mielekkäämmän elämän? Tai ainakin tasapainoisemman suhteessa siihen mielettömyyteen, jota maailma tursua? Korostaako se hetkeen tarttumista enemmän – ei välineenä vaan itseisarvona? Ja onko se kenties osaltaan johtanut tietynlaiseen pysähtyneisyyteen ja siihen, että päämääräorientoitunut länsimaailma on saanut valloittaa koko planeetan?