Kategoria: Psykomaantiede

Katutaiteesta siellä täällä

Pariisin katutaiteen yleinen taso on jokseenkin tarkalleen valovuoden verran edellä helsinkiläisten taggaajien väsyneistä roiskaisuista. No, ehkä ne ovat vähän kaksi eri asiaakin: tagit ovat taggaajien keskinäistä kieltä, muille esteettinen haitta. Kunnon piissit sen sijaan ilahduttavat yhtä lailla muuta kansaa kuin alan paneutuneimpia harrastajia. (Ja on siellä Ranskan-maallakin niitä syntyessään kuolleen näköisiä söhryjä.)

Huolellisesti taiteiltujen teosten keskeiset ja julkiset sijoitukset Pariisissa kielivät siitä, että siellä on sekä
a) valvonta heikompaa ja yhteiskunta siltä osin vapaampi (ainakin osin totta: joillakin alueilla toiminta on epävirallisesti sallittua)
että
b) uskaliaampia tekijöitä.

Joka tapauksessa: kateeksi käy.

(Meta: Huomasin vasta, että tässäkin blogialustassa kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ei olisi aina tarvinut kuormittaa teitä ylikokoisilla jutuilla.)

Siellä täällä vastaan tuli näitä kuuluisan  Space Invadersin sympaattisia mosaiikkitöitä. Nämä kaksi sinistä bongasimme Chartresista asti. Parhaat ideat ovat usein hyvin, hyvin  yksinkertaisia.

Näitä nähdessään Sinisalon Johanna vihjaisi mm. Tampereen suunnalla yleistyneistä neulegraffiteista. Niin että kyllä ne jotkut Suomessakin! Neulegraffiteja voi ihmetellä esimerkiksi täällä ja täällä.

Moottoriurheilun raunioilla

Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.

Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.

On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.

Teräs ruostuu, betoni rapautuu.

Elämä voittaa!

Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja  Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.

Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.

Espoon hämärä puoli

Kirjoitin taannoin jutun Espoon science fiction ja fantasiaseura ESCin julkaisemaan Fantastinen Espoo -matkaoppaaseen.  Nyt olen kirjasen myös lukenut ja tunnen lopulta päässeeni jyvälle siitä, mistä se nyrjähtänyt ja eksynyt tunne oikein tulee, etten ole täällä aivan kotonani.

Jos haluat nähdä Espoon Länsikylän, se onnistuu parhaiten Leppävaaran urheilupuiston viereisellä pellolla torstaisin klo 13:00-16:14…

Fantastinen Espoo esittelee hyvin tunnettujen kaupunginosien väleihin ja ulkopuolelle sijoittuvia kohteita ynnä luo katsauksia kaupunkimme unohdettuun ja aiemmin löytämättä jääneeseen historiaan ja arkkitehtuuriin sekä parhaisiin ravintoloihin ja ostospaikkoihin. Kummallisuuden taso vaihtelee vihjauksenomaisista outouksista kummituslegendoihin ja parhaissa paikoissa aivan nyrjähtäneeseen maantieteeseen. Aivan jokainen kirjan kappale ei hykerrytä oivaltavuudellaan tai tyylillään, mutta joka kirjoituksessa on koukkunsa. Teoksen parhaimmistoon kuuluu esimerkiksi Jussi Katajalan artikkeli Espoon Länsikylästä. Samaten Boris Hurtan visio viranomaisten harjoittelualueeksi rakentamasta ja sittemmin hylkäämästä Kultaisesta kolmiosta toimintakelpoisine pontikkatehtaineen ja salakapakoineen vetää naamani viistoon hymyyn.

Sympaattinen pieni julkaisu kannattanee lukea tipoittain. Tai sitten epäjärjestyksessä: pakettia elävöittävät matkakertomukset ovat kaikki päätyneet kirjan loppuun, vaikka niitä olisi ehkä kaivattu alku- ja keskivaiheillekin letkeyttämään muuten kovin asiapitoista sisältöä.

Kirja on, paitsi Espoon (para?)psykomaantieteellisen tutkimuksen tärkeä merkkipaalu, myös inspiroiva osoitus siitä, mihin kaikkeen vinkeään nykyistä julkaisutekniikkaa voi käyttää. Mahdollisuuksia piisaa!

Quattro stagioni

Välillä kuulee tällaistakin puhetta: ”Se on sitten iiiihanaa, kun meillä täällä Suomessa on oikeasti kaikki neljä vuodenaikaa! Ne eivät tuolla Keski-Euroopassa, saatika Afrikassa, voi ymmärtää, mitä kaikkea ne menettävät!”

 

Juupa. Siihen on kuitenkin vissit syyt, ettei näin pohjoisessa asu oikeastaan ketään. Eihän täällä edes kasva viini. Vaihtaisin neljä vuodenaikaamme milloin tahansa vaikka Bulgarian neljään vuodenaikaan, vaikkeivät ne siellä pimeydestä ja todellisesta synkkyydestä mitään tiedäkään.

 

Siis kello on neljä, ja aurinko paistaa vaakasuoraan!

 

Suomen vuodenaikojen kehuminen kuulostaa korvissani suunnilleen samalta, kuin joku suolakaivoksiin suljettu rangaistusvanki tulisi kehuskelemaan, että suurin osa ihmisistä on ihan ressukoita, mitä kaikkea ne menettävätkään siellä maan päällä valossa ja lämmössä, eivät voi ymmärtää, miten kauniita ovat kylmät ja kosteat kiviseinät ja miten mukavaa on, kun koskaan ei häikäise.

 

Mutta luulenpa noiden puheiden jo viime vuosikymmeninä vähenneen, kun ihmiset ovat päässeet liikkumaan ja näkemään, mitä ne todelliset vaihtoehdot ovat.

 

Silmien aukominen on vähentänyt varmaan näitäkin puheita:

”Kyllä meillä on sitten upeasti järjestetty hyvinvointivaltio! Täällä kenenkään ei tarvitse pelätä, että jäisi ilman apua, vaikka sairastuisi kuinka pahasti. Toisin se on siellä Amerikassa…”

”Me ollaan sitten rehellistä kansaa! Siellä muualla sen sijaan lahjonta rehottaa, eikä varmaan missään muussa maassa saa kulkea kadulla yhtä turvassa kuin täällä.”

Vallasta vieraantuneet kaupunkilaiset

Kävelin eilen illalla eduskuntatalon ohi, huomasin hautakynttilät portailla ja kävin ihmettelemässä hautakiveä. Sinne oli haudattu demokratia.

Nyt vasta, ajattelin. Kun raato alkoi haista.

Raatokin alkoi haista vasta, kun vainajaa vuosien ajan säilyttänyt pakastin jäi vahingossa auki.

Kuolinpäiväksi oli kuitenkin merkitty vasta 24.9.2009.

Mutta eihän demokratia eilen kuollut. Viime aikoina ovat alkaneet kupsahdella lähinnä joidenkin ihmisten illuusiot.

Ennen kaikkea suurimmissa kaupungeissa vaalitut illuusiot. Jos en väärin muista, jo muutama kuukausi sitten julkistettiin kysely, jonka mukaan vaalirahoitussotkut olivat vieneet luottamusta politiikkaan erityisesti Uudellamaalla.

Miksi näin?

Pienemmissä kunnissa päätöksenteko on lähempänä kansalaista, ja sen korruptoituneisuus jokaiselle tuttua. Pihtiputaan Mummo tuntee henkilökohtaisesti jonkun kunnallispoliitikon, ja kaikki Pihtiputaan kunnallispoliitikot ovat hänen tutuntuttujaan. Siksi hän tietää, kuka on kenenkin kaveri ja millä perusteella rakennuslupia kenellekin keplotellaan.

Täällä meillä päin valta on kasvotonta ja kaukana useimmista. Sitä käytetään samalla tavalla kuin pienemmissä kunnissa, mutta me saamme tietää siitä ainoastaan sen, mikä tiedotusvälineissä julkaistaan. Siksi monelle näyttää täällä päin tulleen yllätyksenä, että demokratia onkin vain julkinen kulissi. Pihtiputaan Mummolle, joka elää vallankäytön lähellä, asia on ollut selvä jo pitkään.

Pieniä ihmetyksen aiheita

Täytyy jakaa muutama näky.

Käpylän asemalla betonisillan läpi tippuu kalkkipitoista vettä. Se kuivuu sitten kovaksi kalkkikiveksi, ihmeen hienoiksi muodostelmiksi. Näin se koristelee normilaatoituksen:

DSC00801

Ja näin pengerkivet:

DSC00846

Metsästä löysin jotakin kiinnostavaa. Pienen vaahterantaimen ympärillä oli viitisen senttiä leveitä levymäisiä muodostelmia, joissa valkoisia munia. Kyseessä lienee Badhamia lilacina -limasieni, joka on ensin kiivennyt vaahteraan ja muuttunut sitten itiöpesäkkeiksi. Jännä juttu, minun mielestäni.

DSC00857

Eräs oja puhuttelee minua myös:

DSC00864

Olen aina nähnyt tuossa kuraojan täynnä iljettävää vihreää leväpuuroa, mutta läheltä katsottuna se olikin jotain aivan muuta:

DSC00862

Selvä poikkeus universaalina pitämääni sääntöön, että asiat näyttävät kivoilta kaukaa katsottuna, ällöttäviltä läheltä.

Pyöräilijöitä

Harmitti vähän, kun erinäisten päällekkäisbuukkausten takia jouduin jättämään pyöräkerhomme toissapäiväiset kiihdytysajot väliin. Eilen sain pientä lohdutusta, kun ohikulkijan ominaisuudessa satuin näkemään virolaisen bmx-taituri Kert Peterselin ajelua Kampissa. Sitä tarttui muutama sekunti puhelimeenkin:

YouTubesta löytyy kaverin nimellä vähän hienompaakin materiaalia.

Pidän tavasta, jolla edellä mainittujen tapaiset harrastajaryhmät ottavat kaupunkitiloja haltuunsa. BMX-porukat esimerkiksi harjoittavat pienimuotoista liikenteenohjausta, pysäyttelevät ja pyytävät kohteliaasti väärässä paikassa istuskelijoita siirtymään alta pois. Ja tila annetaan, onhan käyttötarkoituskin kaikin puolin kannatettava. (Tuon toisen hypyn aikana tosin liikenteenohjaus vähän vuoti…)

Viime aikoina olen muuten ihmetellyt sellaisia räikeissä huomioliiveissä pyöräileviä ihmismassoja Helsingissä. Ovatko HePon tyypit ottaneet käyttöönsä neonkeltaiset jengivärit? Eivät! Joku vain on keksinyt hienon tavan toteuttaa turistikierroksia. Pidän tästä. Ihmisille – muillekin kuin turisteille – pitäisi myydä enemmänkin jotakin polkupyöräilyn tapaista toimintaa kuin passiivista istumista ja tavaroita.

Ajoituksen tärkeydestä

Kävimme Jannen kanssa tänään Jätkänsaaressa äänittelemässä psykomaantieteellisen runotutkimuksemme W-osiota. Ei jonoja. Ei pääsymaksua. Rauhaa. Tilaa! Naamaa kohden suunnilleen sata sinistä vessaa. Yhdessä niistä Janne huomasi aikuisten kokoa olevan vaipan. Jos sellaisia täytyy käyttää kiinalaisessa tehtaassa, se on synti, mutta jos niitä joutuu käyttämään poptähden esityksessä, se on ylpeyden aihe.

Hieno paikka häiriöttömään porukointiin. (Eilen oli tosin varmaan vähän huonompi meininki.)

P8060010

P8060016