Kategoria: Muut mediat

Hoivarobotin armoilla

Uncanny Valley jatkaa Circus Maximuksen teknologia- ja tekoälypohdintojen oivallista sarjaa.

Rekvisiitta tekee hienon vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista: Puoli-Q:n aulassa on elektronisten ja mekaanisten härpäkkeiden lumoava romukasa, ulkoasultaan kuin kaatopaikka, mutta raksuttava, vilkkuva ja liikkuva, kaatopaikaksi kaikin puolin eloisa. Näyttämö on baaritiskien ja elektroniikkaromun ympäröimä ahdas tila. Vaikutelma on vahvasti dekadentti ja ongelmajätteinen, miltei postapokalyptinen vähän WALL-E -tyyliin.

Rullatuolissa istuu hoivarobotin (Marc Gassot) huomaan hylätty yksinäinen vanhus (Lorenz Backman). Kone toimii, miten toimii: tottelee nauhuriin saneltuja käskyjä niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Tästä on saatu aikaan hillitön absurdi törmäilykomedia, joka hyvien näyttelijäsuoritusten ja äänen ja hulluutensa voimin onnistuu todella naurattamaan. Esitys on todella hassu.

Mutta itku pitkästä ilosta: kun törmäilysekoilu pitkittyy ja kierrokset kasvavat, pääsevät synkät sävyt voitolle. Mikään ei ole enää hauskaa. Eikä ole tarkoituskaan. Uncanny Valley on mitä angstisin kuvaus ihmisten välisen vuorovaikutuksen puutteesta, väkisin pitkitetystä elämästä (”Tahdon tämän matkan jatkuvan ikuisesti.”) ja siitä tilanteesta, kun vanhuksella ei ole enää muuta jäljellä kuin epätoivoisen raivon varassa huudetut kiroukset.

Esityksen nimi viittaa Masahiro Morin hypoteesiin, jonka mukaan epäsopivan lähellä inhimillistä oleva robotti synnyttää torjuntareaktion, sen kaltaisen kuin minkä alla olevan videon robottivauva monissa aiheuttaa:

Nimi sekä ennakkomateriaali synnyttävät odotuksia juuri ihmisenkaltaisuuden käsittelyn suhteen, mutta niitä ei lunasteta. Hoiva-androidin rullatuolivanhuksessa herättämä kiukku on ennemminkin huonosti toimivan koneen herättämää harmistusta, sama primitiivinen sadattelu- ja potkimisreaktio, jonka kesken matkan hyytyvä auto tai piiputtava ruohonleikkuri saattavat saada aikaan. Sillä erotuksella tietenkin, ettei kenenkään koko elämä ole ruohonleikkurin varassa. Epäinhimillisen ja inhimillisen välinen raja ylitetään kyllä lopulta, ihmiskunnan esihistoriaan rinnastuvien symbolien kera, mutta siitä ei saada irti mitään erityisen mainittavaa.

Mainittavampia ja keskeisempiä ovat ne kysymykset, jotka koskevat ihmisten ja ihmisten sekä ihmisten ja teknologian olemassaolevia suhteita. Näytelmä on helppo nähdä esimerkiksi nykyisen vanhustenhoidon kritiikkinä.

Suosittelen. Vielä on muutama päivä aikaa käydä katsomassa.

Aika ja blogillisuus, blogi ja ajallisuus

Ei tätä nyt oikein ole ehtinyt päivittää. Kirjalliset kuolemanrajat (jotka eivät hellitä ainakaan puoleentoista kuukauteen) ovat sitoneet ja sitovat tekemisiäni kaikkina kirjoittamiseen soveltuvina hetkinä. Parempi näin. Aina tekstiä ei odota kukaan. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin kuulumisia.

.

1) Kirjoitin WSOY:n Bulevardi-lehteen (vai bulevardilehteen?) kolumnin siitä miksei lasten- ja nuortenkirjallisuudesta olla kiinnostuneita juuri muualla kuin juhlapuheissa. Ehkäpä pistän kirjoituksen tännekin jossain vaiheessa. Niin epäkohtelias en kuitenkaan ole, että julkaisisin tilatun jutun ensin tai edes välittömästi lehden ilmestyttyä täällä. Vähän myöhemmin. Vaikka aihe näyttääkin olevan tapetilla juuri nyt, onhan Kulttuurivihkojen uuden numeron teemana juuri lastenkirjallisuus ja sen arvostus. Sanomalehtien toimituksissa todetaan, että lastenkirja-arviot ovat pieniä ja vähäisiä, koska toimittajia aihe ei kiinnosta. Tuomas Kyröä sen sijaan on kiinnostanut sen verran, että on antanut Lapsen maailmassa seuraavan lausunnon:

90 prosenttia lastenkirjoista on sisällyksetöntä, huumoritonta, teollista kompromissikamaa.

Jätän lausunnon kommentoimatta, koska en ole lukenut sitä alkuperäisessä yhteydessään.

.

2) Innostuin eksistentialismista joskus kahdenkympin kriisin tuiskeissa, kun käsiini sattui Esa Saarisen kirja Sartre – Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Olin sitten aika pitkään Sartre-fani. Nykyään olisin kuitenkin valmis asettamaan eksistenssifilosofit luolavertauksen raameihin: Kierkegaard on aurinko, Heidegger se luolan suulla seisoskeleva tyyppi, joka heittää varjon, Sartre varjona siellä luolan seinällä. de Beauvoir voisi ehkä olla jonkun naispuolisen luolamiehen hahmottelema ääriviivapiirros siitä varjosta.

.

3) Kun noin kuukausi sitten näin ensimmäisen kerran ostoshelvetissä noita pieniä kauko-ohjattavia helikoptereita, joiden infrapuna-aseilla voi ampua kaverin kopterin alas, oli se kuin lapsuuteni märkä uni muoviksi tullut. Ei ollut sellaisia silloin joskus! Olinkin aivan sekaisin, vähällä ostaa joululahjan itselleni. Onneksi vähän aikaa viivyttelin. Kun niiden koptereita edes näkee pörräämässä lähes päivittäin, kyllästyy niihin hyvin pian. Olen jo kyllästynyt, kertaakaan kokeilematta. Krääsätön joulu!

.

4) Tennispalatsissa on taas ihan kiva näyttely. Tyhjiä tauluja ja mekaanista kuolemaa. Yläkerran valokuvanäyttely on vähän vähemmän puhutteleva. Jotenkin sitä sitäpaitsi edelleenkin odottaa museoon kohotetulta taiteelta edes vähän virtuositeettia, vaikka periaatteessa itsensä ilmaiseminen kuuluukin kaikille.

.

5) Ei tällä kertaa enempiä. Kerron Tuntemattoman musiikin klubista joskus toiste.

Innocence

Harvoin näkee näin hienoa elokuvaa kuin mitä Lucile Hadzihalilovichin Innocence on. Mitenkähän sitä parhaiten luonnehtisi? Kyseessä on eräänlainen feministinen tyttökirjaversio Cubesta. Jossakin metsän keskellä on muurien ympäröimä pikkutyttöjen sisäoppilaitos. Asukkaat saapuvat paikalle arkussa ja ovat sitten erotettuja ulkomaailmasta, miessukupuolesta ja perheistään. Mistä on kysymys? Miksi heidät on suljettu sisälle? Miten laitoksesta pääsee ulos? Mitä tapahtuu, jos pakoyritys epäonnistuu? Entä, jos onnistuu?

Surrealistinen sisäoppilaitos toimii ennen kaikkea sosiaalisten ja psykologisten rajoitusten symbolina. Temaattisesti elokuva keskittyy vapauteen, ahdistukseen sekä yhteisöllisiin paineisiin, joiden alaisina tytöistä kasvatetaan naisia.

Elokuva on visuaalisesti upea, kerronnaltaan täysin hallittu ja tiukasti teemoihinsa fokusoituva, verkkaisesti etenevä, minimalistinen mutta sisällöltään mitä runsain ja filosofisin. Kahdella sanalla: Samperin hyvä!

Kävin teatterissa: Mrozekin Tango

.

Huom!

Esitys sisältää savua, tupakointia,

kiroilua, alastomuutta, kovia ääniä,

improvisoitua puhetta ja tulta.

.

.

Heh. Varoituksen pohjalta pidin Teatterikorkean Mrozek-sovituksesta jo ennen kuin esitys oli alkanut.

Aloitan nyt siitä, mistä en pitänyt, niin pääsen sen jälkeen tärkeämpiin asioihin.

Ensinnäkin esityksen alkupuoli oli perin hyperaktiivinen, hanat kaakossa koko ajan, mikä heikensi sen nautittavuutta hivenen. Jos paahtaa eteenpäin koko ajan täysillä, ei voi enää kiihdyttää. Sitä varten intensiteettiä sopii hetkittäin myös pudottaa. Toiseksi. Jälkipuoliskon metateatteriosio venähti vähän liikaa. Esityksen intensiteetti pääsi siinä hetkeksi putoamaan.

Muuten näytelmä oli kyllä hyvä.

Näytelmän asetelma on jokseenkin tämä: avantgardisti-isän ja muiden vapautuneiden hippivanhusten kasvattamalla nuorella Arturilla ei ole tilaa kapinoida. Vapaa seksi ei maita, isukin pienelle sisäpiirille järjestämät performanssit eivät tunnu tärkeiltä, merkitykset ovat muutenkin nihilistis-ironisen sekoilun melskeessä päässeet hiukan kadoksiin. Niitä sitten etsitään uuden, uljaamman maailman perustaksi; vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Avangardeparodiointi, erinäiset terävät huomiot siitä sun tästä, ja monet hillittömyydessään tehokkaat visualisoinnit pitivät naamani virneessä suurimman osan esityksen ajasta. Hyvää, ironista huumoria, joka tuli hetkittäin kiusallisenkin lähelle, niin että pohjimmiltaan vakavat teemat jäivät vielä kotiin vietäviksi ja päässä pyöriteltäviksi.

Erityisesti minua pohdituttivat taiteen etiikkaa koskevat kysymykset ja esityksen itseanalyyttinen ja -kriittinenkin metaosio. Paljonko teatteriopiskelijoiden lopputyössä on kyse vain siitä, että näytetään kaikki mitä osataan? No, nämä tyypit kyllä osasivat, kaikenlaista. Mutta kuten lienee jo tullut ilmi, eivät ”vain”.

Ja vähän aiheen ohi: Riittävän oikean näköisen pistoolin kanssa sohiminen on nykyaikana yllättävän vahva, levottomuutta herättävä ärsyke. Paljon voimakkaampi kuin mitä se oli ennen surullisenkuuluisia kouluammuskelutapauksiamme. Joihin näytelmässä viitattiin kyllä tietoisestikin.

Suosittelen.

Sokrates, Rossi-Horto, elokuvatarkastamo ja Dragonball

Kävin Oikeusministeriön ja Suomen PENin taiteen vapautta ja ilmaisuvapautta käsittelevässä seminaarissa. Jukka Mallinen, Tuija Brax, Jarkko Tontti ja Pauli Rautiainen esittivät erinomaisen mielenkiintoisia näkökulmia ja tosiasioita. Juttua tuli niin paljon, etten edes yritä referoida puheenvuoroja. Ajatuksia kuitenkin heräsi. Yhden jaan kanssanne heti, muita kenties myöhemmin.

Jarkko Tontti muistutti syytöksistä, jotka johtivat Sokrateen tuomitsemiseen: nuorison turmeleminen ja se, ettei Sokrates palvellut valtion jumalia. Useimpien ilmaisunvapausmekkaloiden syyt ovat edelleen samat, esimerkeiksi sopivat vaikka Muhammed-kuvitukset (ja hallitsijoidemme nolot anteeksipyynnöt) sekä äskeinen pehmoeläinskandaali.

Toinen Tontin esittämä ajatus oli, ettei kirjallisuus enää kohauta, mutta kuva – etenkin liikkuva – kohauttaa. Kirjallisena fiktiona saa esittää aivan mitä tahansa, mutta elokuvan tai edes sarjakuvan muodossa ei. Tontin johtopäätös oli sama, jonka minäkin olen joskus esittänyt. Käytin silloin esimerkkinä Juha Seppälän Suomen historian ja Katariina Lillqvistin Uralin perhosen saamia vastaanottoja: huomattavan reipasotteinen romaani ei kuohuttanut, animaatio kuohutti. Niin, se johtopäätös oli, että kirjallisuuden yhteiskunnallinen merkitys on pienentynyt.

Siinä samassa muistin, mitä M.A. Numminen on kertonut 60-luvusta: ruotsin kielellä sai tehdä paljon asioita, joista suomen kielellä joutui oikeuteen. Suomenkielistä sakkia piti holhota enemmän kuin ruotsinkielistä sivistyneistöä.

Hmmm… Entäpä jos… entäpä jos kyse on nytkin paitsi nuorison myös muun holhottavan väen – rahvaan – suojelemisesta? Ehkäpä jossakin taustalla häämöttää seuraavanlainen ajatus: Kirjoja lukee sivistyneistö, kuvallista viestintää seuraa nuoriso ja rahvas, ja siksi kirjoissa saa esittää kaikenlaista, kun taas kuvissa ei saa.

Entä, jos se olisi ollut minun nalleni?

Täällä ja täällä on kirjoitettu ja keskusteltu ansiokkaasti pehmoeläinsplatterin aiheuttamasta moraalisesta haloosta. Ajattelemisen arvoisia näkökulmia niin Pääjärveltä, Supiselta kuin Jääskeläiseltäkin. Aihetta ei ole kuitenkaan vielä tyhjennetty, joten työnnänpä lusikkani soppaan ja tarjoan vielä yhden näkökulman.

Ensimmäinen ajatus, joka lauantaista taidekasvatusjuttua lukiessani tai oikeammin sen kuvitusta katsellessani tuli mieleeni, oli: entä, jos tuo olisi minun nalleni? Tai vielä pahempaa: entä jos se olisi tyttäreni kadonnut pehmopupu, jota surtiin vielä vuosi katoamisen jälkeen?

Sillä pehmoeläin ei ole pelkkä esine. Se on esine, johon on kohdistettu ja kenties yhä kierrättämisen jälkeen kohdistetaan voimakkaita tunteita. Esineelle itselleen ei tuossa tietenkään tehdä vääryyttä, mutta sen entiselle omistajalle mahdollisesti kyllä. Eivät nuo nimittäin tainneet olla uutuudenkarheita ostoksia lelukaupan hyllyltä, vaan kirpputorin tai löytötavarabisneksen kautta uutta hyvää kotia etsineitä, mahdollisesti rakastettuja olioita.

Luulenkin, että tapahtuneesta aiheutunut häly olisi ollut pienempi, kenties olematon, jos jutussa olisi kerrottu, että koululaisten modattavaksi olisi annettu 20 identtistä nallea suoraan tehtaalta. Silloin silpomisen kohteet olisi tulkittu puhtaasti esinemaailman objekteiksi. Nyt ne eivät sitä olleet.

Mieskö passiivi murhauutisissa?

Avoin kirje Katja Marteliukselle




”Mies on passiivi murhauutisissa”, kirjoitit tämän päivän Hesarissa. ”Perhesurma”, ”ammuskelun seurauksena kuoli” ja ”laajennettu itsemurha” ovat mielestäsi julkisen sanan käyttämiä kiertoilmaisuja, joilla vältetään kertomasta, että tekijä on mies.

En tiedä millaista julkista sanaa sinä seuraat, mutta omiin silmiini en muista tulleen ainoankaan perhesurman uutisointia, josta tekijän sukupuoli ei olisi ilmennyt, mikäli se on ollut tiedossa.

On kuitenkin totta, että jos nainen tappaa perheensä, sukupuoli päätyy heti otsikkoon.

Syyn luulisi sinullekin, toimittajalle, olevan selvän. Se, että tappaja on mies, ei ole uutinen. Niin paljon me miehet kanssaihmisiämme täällä lahtaamme. Nainen tappajana on harvinaisempi, joten sen informaatioarvo on luonnollisesti suurempi.

Arvelet, että sukupuolittunut perheväkivalta kuvastaisi todellisuutta, jossa miehet kuvittelevat perheensä omaisuudekseen, jonka voi tarvittaessa tappaa. En lähtisi tuolle linjalle. Vastaavalla logiikalla voisimme ehdottaa, että vauvansa tappanut äiti pitää lasta omaisuutenaan, jonka voi päästää päiviltä, kun alkaa risoa. Vauvaikäisen tappaja kun on useimmiten äiti.

Minä puolestani ehdotan, ettei umpikujaan joutuneen, mielenterveydeltään pahasti järkkyneen ihmisen ajatuksenjuoksu ole ihan noin heppoisesti määriteltävissä.

Lopetuskappaleessasi korostat, että kyseessä olisi nimenomaan naisiin kohdistuva väkivalta. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kysymys on miesten harjoittamasta väkivallasta mutta se ei kohdistu erityisesti naisiin. Päin vastoin: naiset ovat väkivallan suhteen jokseenkin suojatussa asemassa. Huomattavasti useammin väkivallan ja henkirikoksen uhri on edelleen mies.

Haluankin ehdottomasti korostaa seuraavaa erottelua: Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole naisvihamielisyyden seurausta. Sen sijaan se on miesten väkivaltaisuuden seurausta. Tietyn vähemmistöksi jäävän uhriryhmän korottaminen ongelman ”oikeaksi nimeksi” ei asiaa auta, vaan päin vastoin hämärtää kokonaiskuvaa ja pönkittää erinäisiä asiattomia vastakkainasetteluja.

Ystävällisin terveisin, Jukka Laajarinne

Uusälytön illanvietto la 8.11.

Pääkaupunkiseudun ihmetystukiryhmä performoi!

Ohjelmassa muun muassa

lausuntaa:
Harri Hertell, Tuukka Hämäläinen, Jukka Laajarinne, Jaakko Rissanen…

kamarioopperaa: Ihminen on ihmiselle koira.
Noin 15-minuuttinen esitys perustuu tunnetun kyynikkofilosofin, Diogenes sinopelaisen elämään ja tekoihin.
Musiikki: Janne Viertiö. Libretto: Jukka Laajarinne. Rooleissa mm. Johannes Kärkkäinen, Jaakko Latikka, Olav Tirkkonen, Jukka Halme, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Anna Kärkkäinen, Ilari Aula…

musiikkia:
Lasse Kaikkonen: sovituksia lehmän nännikumille
Musta Köksä (LEM)

Vapaa pääsy! Olkaa niin tervetulleet!

Aika: Lauantaina 8.11. klo 19 alkaen.
Paikka: Ravintolalaiva Wäiskin keskikerros, Hakaniemenranta 11.

Tennarissa

Olimme tyttären kanssa kaupungilla eilen, ja kun aikaa riitti, poikkesimme Tennispalatsin taidemuseoon, kun siellä oleva 1970-luku, oudon lähellä -näyttely vaikutti kiinnostavalta. Ja olihan se. Kiinnostava. Moninaisuudessaan kuitenkin siinä määrin hajanainen, ettei siitä mitään synteesiä tähän väännetä.

Yläkerrassa esitettävä Jarmo Mäkilän Miesten huone sen sijaan oli todellinen pommi. Pressikuvien perusteella olin kuvitellut näyttelyä semmoiseksi kitschiä lähenteleväksi fotorealismiksi. Oikeassa valossa (=hämärä) Mäkilän suurikokoiset painajaismaiset rapistumisen mielenmaisemat herättivät viistoa levottomuutta, ja näyttelyn yleistunnelma oli hyvinkin puhutteleva.

Näyttelyn yhtenä osana olivat Mäkilän uuden sarjakuvakirjan, Taxi van Goghin korvaan, originaalit. Myös niiden joukossa oli erinäisiä siinä määrin vaikuttavia kuvia, että ostin kirjan. Kommentoinpa siis sitäkin himppasen: painotuotteessa olevat puhekuplat toivat kuvien sarjaan tulkitsevaa ainesta, niin että niiden teho kärsi. Vaikka juttu jäi edelleen surrealistiseksi, kerronnaltaan hieman Neil Gaimania muistuttavaksi unikuvien virraksi, oli se pelkkinä kuvina Tennispalatsissa vielä huomattavasti voimallisempaa katseltavaa. Selittelemättä paras.

Näyttely toimi lapsen kanssa loistavasti: rauniotalon ja -koulun pienoismallien ääressä 6-vuotias jaksoi ihmetellä pitkään, ja kun teokset oli kierretty pariin kertaan läpi, kuului lapsen kysymys: ”Vieläkö täällä on lisää kerroksia?”

Onhan niitä. Niissä maalauksissa.
Pitää käydä toistamiseen.



Jarmo Mäkilä: Kolkko leikki.
Kuva: Jouko Vatanen