Harvoin näkee näin hienoa elokuvaa kuin mitä Lucile Hadzihalilovichin Innocence on. Mitenkähän sitä parhaiten luonnehtisi? Kyseessä on eräänlainen feministinen tyttökirjaversio Cubesta. Jossakin metsän keskellä on muurien ympäröimä pikkutyttöjen sisäoppilaitos. Asukkaat saapuvat paikalle arkussa ja ovat sitten erotettuja ulkomaailmasta, miessukupuolesta ja perheistään. Mistä on kysymys? Miksi heidät on suljettu sisälle? Miten laitoksesta pääsee ulos? Mitä tapahtuu, jos pakoyritys epäonnistuu? Entä, jos onnistuu?
Surrealistinen sisäoppilaitos toimii ennen kaikkea sosiaalisten ja psykologisten rajoitusten symbolina. Temaattisesti elokuva keskittyy vapauteen, ahdistukseen sekä yhteisöllisiin paineisiin, joiden alaisina tytöistä kasvatetaan naisia.
Elokuva on visuaalisesti upea, kerronnaltaan täysin hallittu ja tiukasti teemoihinsa fokusoituva, verkkaisesti etenevä, minimalistinen mutta sisällöltään mitä runsain ja filosofisin. Kahdella sanalla: Samperin hyvä!
Jukka Laajarinne 
Kyllä, minäkin nautin tuosta todella paljon! Ehkä kääntyi mielessäni tiiviiksi ”naiseksi tulemisen” allegoriaksi. Mukavia yksityiskohtia: rampautunut opettajatar, tanssinäytökset näkymättömälle miesyleisölle, lettinauhojen kierrätys vuosikurssilta toiselle – selvästi symbolisia, mutta monimerkityksellisiä seikkoja. Ja tietysti lopun suihkulähdekohtaus nuorten miesten parissa ;-D