Apologia pedagogica

On aina yhtä kauhistuttavaa saada ne 15 minuuttiaan julkisuutta.

Toimikoon tämä blogi apologian paikkana niiden edessä, jotka google tuo. Viittaan tässä jutussa nyt Hesarin haastatteluun ja ehkä vähän sitä seuranneeseen keskusteluunkin.

Ensinnäkin tahdon mitä nöyrimmin todeta, että en ole missään vaiheessa nimittänyt itseäni filosofiksi. Vielä vähemmän voin sanoa, että minulla olisi filosofian alalla minkäänlaista muodollista pätevyyttä. En kuitenkaan ole jaksanut takertua tähän nimitykseen, sillä toisaalta minun silmissäni filosofeja ovat kaikki, jotka yrittävät ajattelemalla ja ihmettelemällä hahmottaa todellisuutta ja paikkaansa maailmassa – kaikki jotka filosofoivat.

Toisekseen olen tietenkin sitä mieltä, että

– geneettisillä vanhemmilla on iso vaikutus siihen, millainen lapsesta kasvaa. Se johtuu perintötekijöistä.

– kasvatusvanhemmilla (ovatpa biologisia tai eivät) on iso vastuu lapsestaan ja siitä, millainen tämän lapsuudesta muodostuu. Sen sijaan heidän on hyvin vaikea ohjailla tai kasvattaa lapsestaan tietynlaista.

– vanhemmat vaikuttavat geeniensä lisäksi epäsuorasti. He esimerkiksi määräävät lapsensa sosiaalisen kasvuympäristön, ja ongelmalähiössä nyt vain kasvaa erilaisia lapsia kuin hienostoalueilla. Tämä tietenkin näyttää ensi silmäyksellä tilastoissa siltä, kuin kodin vaikutus olisi hyvinkin suuri, mutta alueelta toiselle muuttaneiden perheiden tilannetta käsittelevät tutkimukset viittaavat siihen, että kysymys on nimenomaan kotia ympäröivästä todellisuudesta.

– se, mistä olen puhunut, on ollut kodin vähäinen vaikutus elämään kodin ulkopuolella. (Tämä on tärkeä seikka aikana, jolloin vanhempia syyllistetään aivan kaikesta, mitä heidän lastensa päähän sattuu pälkähtämään.)

Kotikasvatuksen pieni vaikutus on Leikkiminen kielletty -kirjassani kuitenkin vain noin kolmen virkkeen suuruinen asia, ja nojaudun siinä Judith Rich Harrisin käsittelemiin laajoihin tutkimuksellisiin näyttöihin – ennen kaikkea kotikasvatuksen merkitystä koskevan näytön puuttumiseen. Asiasta kiinnostuneille suosittelen hänen kirjaansa Kasvatuksen myytti (Nurture assumption, 1998).

Lopuksi: vanhemmilla ja vanhemmuudella on väliä. Lapsuus on vähintään yhtä tärkeä elämänvaihe kuin se epämääräinen tulevaisuus, joka lasta odottaa, eikä nykyisyyttä sovi uhrata tulevaisuudelle. Olennaisinta vanhemmille olisi hahmottaa, mihin he pystyvät vaikuttamaan ja miten, ja mihin taas eivät. Mihin kannattaa vaikuttaa ja millä tavalla? Näiden pohdintojen jälkeen olisi syytä keskittyä niihin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa, ja joihin lisäksi kannattaa vaikuttaa. Ennen kaikkea lasta itseään olisi kuunneltava hänen elämäänsä koskevissa asioissa.

Eräs paradoksi

Jos ja kun lapset ja nuoret oppivat arvonsa ja asenteensa vertaisryhmältään, kavereiltaan, eivätkä vanhemmiltaan, niin jääkö vanhemmille oikeastaan mitään mahdollisuutta varsinaiseen kasvattamiseen? Ehkä kannattaisi kokeilla paljon parjattua kaverivanhemmuutta. Asiaan liittyy paradoksi: kaverithan eivät yritä kasvattaa, he ennen kaikkea myötä- ja yhdessäelävät – ja myös kiistelevät – keskenään. Ja luultavasti juuri siksi vaikuttavat toisiinsa niin paljon. Se, joka yrittää muuttaa toista ja käyttää tähän kuria ja ylivaltaa, asettuu väistämättä vastapuolelle ja menettää vaikutusmahdollisuuksiaan. (Tästä syystä monet tiukkaa kuria tai muuten vain omaa valta-asemaansa vaalivat vanhemmat ovatkin kaikkein pahimmin pihalla siitä, mitä heidän lapsensa kodin ulkopuolella tekevät. Etäisyyttä pidettäessä on muistettava, että etäisyys on sama molempiin suuntiin.) Niinpä, jos haluamme toimia esimerkkeinä, meidän on lopetettava kasvattaminen.

Symbioottisesta vanhemmuudesta

Alkusyksyllä kasvatuskeskustelun vauhtiin potkaissut Winterhoff esitti nykylasten häiriökäyttäytymisen keskeisimmäksi syyksi symbioottiset vanhemmat: aikuiset, jotka eivät osaa erottaa itseään lapsestaan, ja ajautuvat siksi joko curling-vanhemmuuteen tai autoritääriseen kasvatukseen.

Olen Winterhoffin kanssa samaa mieltä siitä, että aikuisen ja lapsen olisi syytä nähdä toisensa erillisinä olentoina. Symbioottinen lapsisuhde on haitallinen ilmiö. Jos en väärin muista, Winterhoff kuitenkin esittää symbioottisen vanhemmuuden syyksi nykyvanhempien narsistisuuden.

Symbioottinen vanhemmuus syntyy kuitenkin ennen kaikkea siitä psyko- ja kasvatuspuheesta, jota Winterhoff itse harjoittaa. Lapsen mahdolliset ongelmat tai menestyminen samastetaan tällöin hänen vanhempiensa ongelmiin tai onnistumisiin. Eroa ei nähdä. Ongelmalapsen vanhemmilla ei ole tässä puhunnassa ole mitään mahdollisuuksia selvitä puhtain paperein: vika on aina heissä. (Tapauskertomuksia löytyy esimerkiksi kirjastani. Osoituksena tämän ajattelutavan vaarallisuudesta todettakoon, että yli tuhat lasta on tälläkin hetkellä sijoitettu kotinsa ulkopuolelle ensisijaisesti siksi, että heillä on ongelmia koulussa).) Ja jos halutaan lapsen menestyvän, oletetaan, että nimenomaan vanhempien panostus on tärkeintä.

Tällaisen puheen vallitessa tiedotusvälineissä ja kirjallisuudessa on ihme, että jotain muutakin kuin symbioottista vanhemmuutta on olemassa. Psyko(anal)kulttuuriin ei kuitenkaan tule mennä mukaan. Vanhempi ja lapsi ovat erillisiä olentoja, ja lapsi elää omaa elämäänsä. Kodin sisäiset ja ulkoiset ihmissuhteet ovat myös eri asioita, ja niiden väliset yhteydet löyhempiä kuin mitä arkiajattelussa on tapana kuvitella.

Haastatteluja, haastatteluja

Leikkiminen kielletty on johdattanut minut herättämään keskustelua. Se on hyvä asia. Huono asia on tietenkin se, että joutuu ihan itse osallistumaan ja tulilinjalle, jopa omalla naamallaan, mutta täytyyhän sitä kirjoittamisistaan ja sanomisistaan kantaa vastuuta.

Haluan liittää pari täsmentävää lausetta YLE:n Aamu-TV:ssä antamaani haastatteluun. Uutisen kommentointimahdollisuus on jo suljettu, joten kommentoin täällä.

Ensinnäkään en puhunut itsestäni. Myös kirjani on yhteiskunnallinen, ei omaelämäkerrallinen pamfletti.

En ole itsekään kovin yksiviivaisesti sitä mieltä, että vanhemmuus olisi rasittavampaa kuin koskaan ennen. Nykyaikana lapset sentään pysyvät hengissä ja suhteellisen terveinä. Lyhyessä haastattelussa oli vain helppo muotoilla asioita huonosti ja vaikea kehiä niitä kunnolla auki.

Tietyt vanhemmuuden osa-alueet ovat kuitenkin vaikeampia kuin ennen. Tämä koskee erityisesti kasvatusta ja kasvatusvastuuta.

Edelleen on niin kuin aina: koko kylä kasvattaa. ”Koko kylä” vain kasvattaa nykyään epäpersoonalliseen individualismiin ja opettaa muutenkin aika paljon erilaisia asioita kuin muutama kymmenen vuotta sitten. (Jos todella on, niin kuin jotkut väittävät, että nykyvanhempien narsismi on tämän takana, lienee aihetta syyttää asiasta niitä, jotka ovat nykyiset narsistiset vanhemmat kasvattaneet: mummoja ja vaareja.) Vanhat konstit ja asenteet eivät yksinkertaisesti ole yhteensopivia nykytodellisuuden kanssa, vaan aikamme vaatii toisenlaista suhdetta lapsiin. Toisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole koskaan yhtä yksinkertaista kuin valmiiden toimintatapojen läpinuijiminen ja ajattelusta pidättäytyminen.

Lapsia on nykyään entistä vähemmän ja he ovat – kiitos ehkäisyteknologian ja aborttilainsäädännön – lähes poikkeuksetta tietoisen päätöksen tuloksia. Molemmat seikat vaikuttanevat siihen, että yksittäiseen lapseen kohdistuu usein enemmän odotuksia ja hänestä myös kannetaan enemmän vastuuta kuin olisi terveellistä. Curling- ja helikopterivanhemmat eivät ole tässä tilanteessa pelkästään hämmästyttävä ilmiö. Suomalaisen päiväkoti-instituution historia paljastaa kuitenkin, että ennen oli toisin ja vanhemmuus kevyempää: päiväkoteja alettiin perustaa, koska työpäivien aikaan kaupunkien kaduilla vaeltavat valtavat lapsilaumat (vanhoina hyvinä aikoina jo taaperoikäiset jätettiin kavereidensa kanssa hengailevien siskojensa ja veljiensä huoleksi) haluttiin aikuisten valvonnan alaiseksi.

Mutta puhutaanko mieluummin hieman lyhyemmän aikavälin trendeistä? Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo on johtanut siihen, että perheen joutuminen vaikeuksiin on nykyään katastrofi. Taloudellista tukea saavien perheiden määrä on parissa kymmenessä vuodessa pudonnut neljännekseen – samalla kun rankempien interventioiden kuten huostaanottojen määrä on räjähtänyt käsiin. Kelvollisen perheen määreet ovat aiempaa ahtaammat.

Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin painottaa haastattelussa sanomaani: Ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat erilaisia ja perheet ovat ja ovat olleet erilaisia. Kaikkea ei pidä yrittää sovittaa jokaiseen (toistan: ei myöskään minuun).

Keskustelu jatkuu toisaalla. Tulevia esiintymisiäni lapsiongelman tiimoilta voi seurata Radio Suomen Taustapeili -ohjelmassa 18.8., MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa 31.8., Pinnan alta -klubilla Pasificossa 27.9. ja Educa-messuilla tammikuussa.

Tältä se näyttää

Kuva: Kirsikka Mänty

Ilmestynee elokuussa.

Äideille (ja isille)

Hyvää äitienpäivää!

Judith Rich Harris esittelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan lukuisia tutkimuksia, jotka viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että kotikasvatus vaikuttaa kovin vähän siihen, millainen ihminen lapsesta kasvaa. Enemmän vaikuttavat lapsen kaverit ja ympäröivä kulttuuri. Tämä lienee useimmille vanhemmille iloinen tieto: ei ole kasvatuksen vika, jos lapsesta tulee sekopää. Ei ole äitini vika, että olen tämmöinen (paitsi että sain häneltä tietenkin puolet geeneistäni).  Tulevaisuussuuntautunut lasten luonteen jalostus onkin pääosin turhaa touhua ja kiristää tarpeettomasti lasten ja vanhempien välejä, joten yhtä hyvin voi ottaa vähän rennommin.

Yhteen asiaan vanhemmat voivat kuitenkin vaikuttaa – ja paljon: siihen, voiko lapsi hyvin ja tunteeko olonsa onnelliseksi. Lapsuus ei ole elämää varten, vaan se on elämää, itseisarvoista aikaa.

Muijat, töihin sieltä?

Luin juuri Virpi Salmen pöllöpäisen kolumnin Hesarista.

Salmen lähtökohtana on, että kodinhoidontuki, antaessaan äideille mahdollisuuden jäädä pois töistä, aiheuttaa naisten työttömyyttä, ja on siksi järjetön. (Sivuutan tässä Mikkoloihin perustuvan ad hominem -retoriikan, vaikka aivan reilua olisi vastata Salmelle samalla mitalla: Keltikangas-Järvinen on alan tutkija, Salmi taas Nyt-liitteen entinen toimitussihteeri. Veto olisi kuitenkin yhtä halpamainen kuin Salmen, joten jätän sen tekemättä.)

Virpi Salmesta on vaikea löytää tutkimustuloksia, joihin keskustelussa viitataan. Vinkki: varteenotettavassa kirjallisuudessa on yleensä ns. lähdeluettelo – se löytyy tavallisesti sieltä aivan kirjan tai artikkelin lopusta. Toinen vinkki: liikkeelle voi lähteä vaikka Farquharin (2007) useasta eri maissa tehdystä tutkimuksesta tekemästä yhteenvedosta, johon voi tutustua tässä. Pari sanaa tutkimuksen tuloksista: Pienimuotoinen laitoshoito voi olla kognitiivisille taidoille edullinen juttu. Enemmän kuin 2,5 tuntia päivässä ei kuitenkaan tuo lisäetua, ja saavutetut edutkin kadotetaan ajan myötä, ellei jatkokoulutus huomioi riittävästi jo tehtyä työtä. Laitoshoito on haitaksi terveydelle ja mm. lisää antibioottien kulutusta. Liian intensiivinen päiväkotiosallistuminen saattaa aiheuttaa antisosiaalista käytöstä (asiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua stressinsäätöjärjestelmän toimintaan ja kehitykseen) sekä heikentää vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Hyödyt ja haitat lienee syytä asettaa omia valintojaan punnitessaan vastakkain sen sijaan että väittäisi, että se toinen vaakakuppi on tyhjä – tai kadoksissa, kuten Salmelta.

Menen nyt suoraan Salmen loppupäätelmiin, koska niistä minulla on mielipide:

”Lapsen etu ei ole muuta kuin on epämääräinen tekosyy, jolla voi perustella mitä tahansa itselleen edullista lähtien siitä, että meillä on järjestelmä, jolla tuetaan maailman korkeimmin koulutettuja naisia jäämään työttömiksi.

Sen sijaan yhteiskunnan etu on paljon yksiselitteisempi. Sen mukaan aikuisen naisen paikka on töissä.”

Virpi Salmen mukaan yhteiskunnan etu on palkkatöissä. Yhteiskunnan etu on siis se, että jollekulle muulle kuin lapsen äidille maksetaan lapsen hoitamisesta. Vieraan lasta hoitava on yhteiskunnalle eduksi, omaa lastaan hoitava ei. Miksiköhän minulla on sellainen tunne, että jokin tässä haiskahtaa?

Virpi Salmen mukaan yhteiskunnan etu myös poikkeaa sen jäsenten eduista. Jos isän tai äidin etu on saada jäädä kotiin, on yhteiskunnan etu jotain aivan muuta. Ja minä kun olin kuvitellut, että yhteiskunta on ihmisiä varten. Ehkä olen myös ottanut liian tosissani sen retoriikan, jonka mukaan modernin yhteiskuntamme tärkeimpiä perusteita on se, että se mahdollistaa erilaisten elämänvalintojen tekemisen – sen sijaan, että vaikkapa pohjoiskorealaisten tavoin joutuisimme alistumaan diktatuurille. Juuri näitä valinnan mahdollisuuksia vastaan Salmi kirjoituksessaan hyökkää: ihmisten ei tule valita edullisimmaksi katsomaansa ratkaisua vaan se, jota Virpi Salmi pitää edullisimpana.

Jos minulta kysytään, elämme jo 2000-lukua, ja aikuisen ihmisen paikka on siellä, missä aikuinen ihminen itse pitää tärkeimpänä olla.

Gran Canaria. Osa 2: Rinteitä

31.12. Roque Nublon juurelle

Patikkareissuja varten matkassa on kolme opaskirjaa: Pentti Korpelan Hiekkadyyneiltä lumihuipuille (Edita, 2006), Paddy Dillonin Walking in the Canary Islands: 2 East (Cicerone, 2002) sekä Noel Rochfordin Landscapes of Gran Canaria (5. editio, Sunflower Books). Korpelan kirja on inspiroivin, Sunflower-oppaassa on parhaat – täysin riittävät – maastokartat ja bussiyhteystiedot. Kirjojen reittiehdotukset poikkeavat toisistaan mutta menevät osin päällekkäin, ja yhteensä ne tarjoavat varsin mukavan työkalun retkien suunnitteluun.

Tässä esimerkki Korpelan elävästä mutta mahdollisesti nopeasti vanhentuvasta reittikuvauksesta: ”Ohita vasemmalta rotkon ainoa ehjä rakennus. Sen luona on peruna- ja kurpitsamaa, joulutähtiä sekä punapippuri- ja viikunapuita. Kolme kiinni kytkettyä pikkukoiraa pitää meteliä.”

Bussimatka Maspalomasista Ayacataan on niin hurja kuin vuoristobussimatkat vain voivat olla. Ensikertalaiselle on helppo luvata pelkoa ja kauhua rotkon partaalla: jännittävämpää kuin Linnanmäellä!

Nousemme Ayacatasta Roque Nublon juurelle. Lapen kanssa eteneminen on hidasta ja loppuvaiheessa vähän väsynyttä, mutta makeilla eväspatukoilla pystyy motivoimaan: ”Seuraavan saat, kun olemme puolivälissä.”). Maisemat ovat hienot ja nähtävää riittää: rinteitä, metsää, kivipilareita, luolia, jyrkänteitä ja rauhoittavia näköaloja.

(Kuvassa myös perheeni.)

Kiven juurella en voi olla katselematta ylös johtavia reittejä. Kiipeilyopas, johon olen ollut yhteydessä, sanoo, että helpoin linja olisi 6c:tä – vähän liian tiukkaa, jotta pääsisin puhtaasti ylös. Mutta entäpä, jos täällä on löysä greidaus… Hmmm…

 

2.1. Ensi kuussa

Sunnuntai on ehkä eniten odottamani päivä tällä matkalla. Olen varannut kiipeilyoppaat auttamaan vaimoni ja lapseni ylös La Primera Luna -nimistä via ferrataa (oppaat siksi, että ainakaan erään saksalaisen sivuston mukaan reitti ei ole tarpeeksi helppo aloittelijoille).

Chris ja Roque noutavat meidät hotellin aulasta ja kyydittävät rotkoon aivan reitin juurelle. Tie on kamala, maasturin korkea maavarakaan ei riitä, vaan auto ottaa kerran pohjakosketuksen. Kelivaurioita. Kaksi viikkoa sitten on kuulemma satanut.

Chris ja Roque ovat mukavia heppuja ja minä ihan onnessani: Ensimmäisen kerran elämässäni pääsen jakamaan perheeni kanssa sen kokemuksen, mitä on viettää muutama tunti korkealla seinämällä.


Reitin ilmavin paikka on puolivälissä; katon alitus reilun 60 metrin korkeudessa. Sen jälkeen vaimo onkin jo vähän päreinä ja tarvitsee pariin otteeseen yläköysiapua. Tytär kiipeää naama leveässä hymyssä, vaikka välillä kuuluukin pieniä jännittyneitä ”Apua”-äännähdyksiä. Olen molemmista erittäin ylpeä. Reitti on paitsi ilmava, tarjoaa paikoin myös fyysisiä haasteita niin, että kokonaan ilman kiipeilykokemusta (vaimoni lähtökohta) en olisi itse liikkunut yhtään mihinkään.

(Kuvassa näkyvä auto antaa mittakaavaa ja perspektiiviä.)

 

Vinkki niille, jotka aikovat itse via ferratalle: ottakaa köysi mukaan. La Primera Lunalta oli pitkiä matkoja vaijeria kadoksissa, ja niille etapeille oppaamme joutuivat fiksaamaan omat köydet.

Eräs La Primera Lunan miellyttävä piirre on, että tauot pääsee viettämään pienissä varjoisissa luolissa. Erään luolan kattoa tutkaillessani huomaan, että tämä basaltti-hiekka-murikka-sekoitushan on paikoitellen hyvinkin hataraa tavaraa: se hajoaa ohuiksi liuskeiksi kevyesti vääntämällä.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Huomenna Roquen kanssa kalliota kiipeämään!
(Jatkuu.)

Syksyn iltasatuja

Olen minä ennenkin pitänyt tyttärelleni lukemisesta, mutta täytyy tunnustaa, että homma on muuttunut entistä mukavammaksi hänen kasvaessaan. Nuortenkirjat noin keskimäärin antavat minulle, vanhukselle, selvästi enemmän kuin lastenkirjat. Olen myös peruuttanut päätökseni olla kirjoittamatta kavereiden kirjoista, jos ja kun tilanne toisin vaatii.

Tässä syksyn iltasatutuokioidemme helmiä:

Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist, kolmen kirjan kooste yksissä kansissa oli mielenkiintoinen aikamatka omaan lapsuuteen, jossa punaisten ja valkoisten ruusujen sota innosti ja viihdytti. Aikamatkan jännittävin piirre oli… se, että kirja kertoi aivan toisesta ajasta. Silloin joskus sen tapahtumat tuntuivat sijoittuvan samaan aikakauteen, jota itse elin, mutta nyt se olikin jotakin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa. Koin tarpeelliseksi selittää lapselle joitakin asioita, kuten että miksi yöllä pikkukaupungin kaduilla ajava auto kiinnitti Kallen huomion. Siihen aikaan autoja vain ei pörrännyt jatkuvasti joka paikassa. Entä mitenkähän Kalle oikein sai hälytettyä apua paikalle tuolta pusikosta? Eei, ei soittanut; siihen aikaan kännyköitä ei ollut olemassakaan…

Johanna Sinisalon Möbiuksen maa oli niin hyvä, että se luettiin uudestaan. Tästä kirjasta on tykännyt koko perhe. Sadunomaisuuden ja ekoajattelun läpäisemä kirja suorastaan tursuaa sense of wonderia, ihmeen tuntua. Aloin oikein pohtia, mistä tuo nimenomaan hyvälle scifille tyypillinen, oikeasti aika harvinainen tunne tulee. Luulen, että vastaus löytyy siitä, että asioita näyttämisen lisäksi selitetään: palaset asetetaan paikoilleen ja näytetään kokonaisuuden johdonmukaisuus, ja silloin uskomatonkin alkaa tuntua mahdolliselta.

Eppu Nuotion ja Tuutikki Tolosen Unienvaihtaja oli jotakin aivan toisenlaista. Kirjaa on kirjoitettu tavalla, jolla nuorille ei kovinkaan paljon kirjoiteta, etenkään nykyään: hitaasti miljöötä ja tunnelmia kehitellen, sanoja säästelemättä. Pelkkää bussimatkaa kuvaillaan sivukaupalla, ja sitten puutarhaa ja taloa, johon lomamatkalle tulevat tytöt saapuvat. Levollinen hitaus ja ulkoisten tapahtumien pienimuotoisuus eivät haitanneet 8-vuotiastamme ollenkaan, mistä olin suoraan sanottuna hämmästynyt. Mutta sitäkin todellisemmaksi paikat ja henkilöt kasvoivat. Lumoavaa.

Andri Snaer Magnasonin kirjoittama ja Áslaug Jónsdóttirin kuvittama Tarina sinisestä planeetasta on vaikuttava allegoria globaalista (epä)oikeudenmukaisuudesta. Sinistä planeettaa asuttavat lapset, rousseaulaiset villit, jotka elävät reippaina kädestä suuhun, kunnes paikalle saapuu aikuinen, jonka johdolla lapset ottavat yhteismaat haltuunsa: vuoden kaunein tapahtuma, perhosten lento planeetan ympäri, estetään, kun perhosten lentopöly imuroidaan lasten omaan käyttöön. Aurinko naulataan paikoilleen ja pilvet ajetaan pois ja seteenkaarista tehdään likaantumisen estävää pullotetta, jotta lapsilla olisi koko ajan hauskaa. Planeetan toisella puolella lapset jäävät pilvien peittämään pimeyteen ja kylmään kuolemaan… ja koska aurinko on meidän naulaamalla omasuudeksi hankkimaamme, olisi noiden pimeän puolen lasten oikeastaan maksettava siitä, että ovat joskus aikaisemmin saaneet käyttää sitä… Erinomainen kirja sisältönsä lisäksi myös lapseen uppoavalta kerronnaltaan. Tytär: ”Tän kirjan mä haluaisin omaksi.”

Sari Peltoniemen Kissataksissa on jotakin hyvässä mielessä vanhanaikaista: ensisijaisesti se kertoo hienon ja sympaattisen tarinan, ja hienosti kertookin. Ja jos sen perusideaa tarkastelee, tajuaa, että juuri tällaisia parhaat ideat ovat: yksinkertaisia ja selkeitä ja juuri siksi ainutlaatuisia. Kissataksia lukiessani tajusin, että tällaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa… mutten osaisi. Jotakin asiasta kertonee myös se, että vain kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme päässeet kirjan loppuun, kotonamme käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Äiti: Isi ei ole tänään kotona. Mitähän me luettaisiin?

Tytär: Aloitetaan se Kissataksi uudestaan!

Palkkatyö ja kulutus

Olin tässä päivänä muutamana taas opettamassa. Ensimmäinen päivä oli semmoista totuttelemista: uusia oppilaita ja työmaan haltuun ottoa. Päivän päätteeksi olin aika hyydyksissä. Toisena päivänä alkoi jo sujua, ja tajusin, että voisin edelleen hyvin lyhyessä ajassa laitostua koulumaailmaan. Kolmas päivä oli ekstraa: tarjolla oli myös toisen opettajan sijaistunti, ja koska olin jo alkanut viihtyä, päätin jäädä vielä hetkeksi.

Mutta palaan tuohon ensimmäisen päivän iltaan. Muistan hyvin, että väsyttäviä tai muuten raskaita päiviä tuli työmaalla vastaan aina silloin tällöin. Joissain jaksoissa jatkuvasti. Oletan, että tämä pätee useimpiin muihinkin työpaikkoihin kuin kouluihin. Työpäivä puristaa ihmisestä mehut, ja päivän päätteeksi ollaan hyydyksissä.

Ja entä sitten?

Päätin hemmotella itseäni. Olinhan jo tehnyt koko lailla paljon töitä muiden hyväksi, joten olin ansainnut jotain kivaa myös itselleni. Jotain, mikä ei enää vaatisi itseltäni paljon mitään mutta tuottaisi mielihyvää. Näiden impulssien ohjailemana ostin pari sarjakuvakirjaa. Joku muu ostaa suklaata, kolmas olutta, neljäs rauhoittavaa musiikkia tai kokonaisen viihdytysjärjestelmän.

Olennaista ostamisen aktissa on itsensä uudelleen asemoiminen antajasta saajapuolelle. Tyydytyksen hankkiminen päivänä, joka ei muuten tuntuisi tyydyttävältä. Jotta tämäkin päivä tuntuisi jonkin arvoiselta.

Olen nyt ymmärtävinäni, että palkkatyön ja kulutuksen suhde ei olekaan niin yksisuuntainen, kuin mitä olin tähän mennessä ajatellut. Ihmiset eivät ainoastaan käy töissä voidakseen kuluttaa, vaan kenties jopa yhtä suuressa määrin kuluttavat, koska käyvät töissä.

Työläis-kuluttajuus-kierteen vaihtoehtona näen arvokkaiksi koettujen, merkityksellisten ja siksi tyydytystä tuottavien töiden tekemisen. Nekin väsyttävät mutteivät samalla tavalla vaadi kompensaatiota.