Kategoria: Kuvataide

Katutaidetta

Muutamia nostoja kesän ja syksyn ajalta. (Klikkaamalla isommaksi!)

1. Oli jotenkin elähdyttävää juhannuksena huomata, että Ranskasta tuttu Space Invader oli käynyt myös Visbyssä. Ymmärtää, että tuo mosaiikkitaiteilija on kulkenut samoja katuja ja samoja kaupunkeja. Nähnyt samoja maisemia. Yllättävä yhteyden kokemus. Ehkä sitä tagien piirrustelua ja siihen luultavasti liittyvää kavereiden jälkien tunnistamista on myös helpompi ymmärtää sitä kautta.

Vasta seuraavaksi huomasin syynätä tuota ajokieltomerkkiä vähän tarkemmin.

2. Rautatien aitaan Tokoinrantaan (kahvila Pirittan lähelle) oli kesällä ilmestynyt pupuja ja sydämiä. Oivaltava uusi tekniikka: teräslankainen ruudukko oli muutettu pikseleiksi käärimällä osa aukoista muovilla umpeen. Myöhemmin luulen nähneeni raitiovaunulla ohi huristaessani samalla tekniikalla toteutetun suuren kukan tai tähden Hämeentiellä, Hakaniemen lähellä.

3. Kävin tänään saattamassa lapseni kouluun, ja paluumatkalla huomasin, että alikulkutunnelista oli tehty galleria: seinälle oli ripustettu neljä taulua: kolme pientä miniatyyrimaalausta ja yksi papyruskotka. Karuun teräsbetoniympäristöön siirrettynä halpa kitsch teki suorastaan juhlavan vaikutelman.

Pompompompompidou-keskus

Perhe nousee metrosta.
Vanhemmat (osoittavat Pompidou-keskusta): ”Tonne me nyt mennään.”
Lapsi: ”Ai tohon remontissa olevaan taloon?”

Perhe havaitsee rakennukseen johtavan pitkän, mutkittelevan jonon ja asettuu sen hännille. Vähän aikaa jonotettuaan perheen aikuiset havaitsevat, että oven yläpuolella lukee: ”Bibliothèque”. Ikkunan läpi näkyy kuitenkin sisäpuolella oleva ”Musée”-opaste. Jonottajista juuri kukaan ei kuitenkaan mene museon suuntaan. On siis keskusteltava kanssajonottajien kanssa. Pääseekö tästä myös museoon? Ei. Talon toiselta puolelta. Tässä jonotetaan kirjastoon.

Perheenisä on vielä viikkoa myöhemmin haltioissaan ranskalaisten tiedonjanosta. Hänen pohjoisessa kotimaassaan ei samanlaisia jonoja muodostu kuin pop-konserttien lipunmyynnin puhelinpalveluihin.

Kieltotaulujen erehdyttämä perheenisä ei ymmärrä ottaa kameraa mukaan museon näyttelytiloihin. Kuvaaminen on virallisesti kiellettyä mutta henkilökunta katselee vallatonta valokuvaamista eväänsä liikauttamatta. Perheenisä on tästäkin kulttuurierosta vaikuttunut.

Katutaiteesta siellä täällä

Pariisin katutaiteen yleinen taso on jokseenkin tarkalleen valovuoden verran edellä helsinkiläisten taggaajien väsyneistä roiskaisuista. No, ehkä ne ovat vähän kaksi eri asiaakin: tagit ovat taggaajien keskinäistä kieltä, muille esteettinen haitta. Kunnon piissit sen sijaan ilahduttavat yhtä lailla muuta kansaa kuin alan paneutuneimpia harrastajia. (Ja on siellä Ranskan-maallakin niitä syntyessään kuolleen näköisiä söhryjä.)

Huolellisesti taiteiltujen teosten keskeiset ja julkiset sijoitukset Pariisissa kielivät siitä, että siellä on sekä
a) valvonta heikompaa ja yhteiskunta siltä osin vapaampi (ainakin osin totta: joillakin alueilla toiminta on epävirallisesti sallittua)
että
b) uskaliaampia tekijöitä.

Joka tapauksessa: kateeksi käy.

(Meta: Huomasin vasta, että tässäkin blogialustassa kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ei olisi aina tarvinut kuormittaa teitä ylikokoisilla jutuilla.)

Siellä täällä vastaan tuli näitä kuuluisan  Space Invadersin sympaattisia mosaiikkitöitä. Nämä kaksi sinistä bongasimme Chartresista asti. Parhaat ideat ovat usein hyvin, hyvin  yksinkertaisia.

Näitä nähdessään Sinisalon Johanna vihjaisi mm. Tampereen suunnalla yleistyneistä neulegraffiteista. Niin että kyllä ne jotkut Suomessakin! Neulegraffiteja voi ihmetellä esimerkiksi täällä ja täällä.

Surrealismin portinvartija

Tennispalatsin taidemuseossa on nyt meneillään Suuntana surrealismi -näyttely, jossa riittää ihmeteltävää muutamaksikin käyntikerraksi. Jerusalemin Israel-museosta on tuotu runsain mitoin klassikkomateriaalia. Hyvin edustettuina ovat esimerkiksi  Joan Miró, René Magritte, Kurt Schwitters, Paul Klee, Man Ray, Max Ernst jne. jne. Inspiroivien teosten lisäksi näyttelyyn on järjestetty omatoimitila, jossa suurikokoiset jääkaappirunomagneetit, frottaasityöpaja, siirreltävät lonkerokarvat ja säkkituolit antavat virikkeitä puuhasteluun. Syntyy kaikenlaista, kuten ihmissyöjäsäkkituoli:

P7090025

Pian kuvan napattuani huoneeseen käveli yksi vahtimestareista ja häiriintyi installaatiostamme: ”Hmh. Taas niillä on pelattu. Onpas kummallinen asetelma.” Näin valittaen hän purki hirviömme, levitteli lonkerot ja säkkituolit vähemmän häiritseviin positioihin pitkin lattiaa.

Niinpä niin.

Valmiustila

Aikaansaamaton kesälomailu alkaa ottaa voimille. Kun lapsikin on lomalla (mutta vaimo ei), on oltava jatkuvasti käytettävissä, valmiustilassa. Vanhempana oleminen on jonkinlaista päivystysvuoroa vielä silloinkin, kun lapsi ei välttämättä tapa itseään, vaikka isi sattuisikin vilkaisemaan jonnekin muualle.

Haluaisin jo tehdä töitä mutten voi. En yksinkertaisesti osaa keskittyä, jos milloin tahansa joku saattaa vaatia jotakin. Siispä pelaan jotakin idioottimaista tietokonepeliä kuin Tetristä ja puudun. Noin suurimmaksi osaksi.

Hän sai muuten lopulta pitkään kinuamansa kännykän, kun Tele teki tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. On hassua seurata kapistuksen käyttöä. 7-vuotias käyttää puhelinta ensisijaisesti multimedialeluna ja tekee sillä omaan kokeelliseen ja anarkistiseen tyyliinsä hyvin kummallisia juttuja.

Tässä jotakin helpoimmasta päästä, lyhyt dokumentti ihmisestä:

Oma puhelimeni on muuttunut useiden kastumisten ja putoilemisten seurauksena epävakaaksi, joten ensimmäistä kertaa eläessäni ostin itselleni kännykän. Ohjekirjassa on helmensä, kuten tämä:

Vähennä toistuvien liikkeiden aiheuttamien henkilövahinkojen riskiä

Kun lähetät tekstiviestejä tai pelaat pelejä, pitele puhelinta rennosti, paina näppäimiä kevyesti, käytä erikoistoimintoja (…) ja pidä usein taukoja.

Toistaiseksi uudenjähmeistä näppäimistä ei ole koitunut henkilövahinkoja.

Lopuksi vähän kitsch kuvapari.

P7050018
P7060053

Mielenkiintoisia kuvasuhteita

Tekstin ja kuvan välinen suhde on tärkeä juttu, ei pelkästään lastenkirjallisuudessa vaan myös muualla. Jos kuva kertoo vain jokseenkin saman asian kuin teksti, syntyy tylsä vaikutelma, ja kuva saattaa jopa tuntua turhalta. Näin kävi mielestäni esimerkiksi Arto Paasilinnan ja Hannu Lukkarisen Ronkoteus-sarjakuvakirjassa. Kuvat eivät tuoneet tekstiin oikein mitään lisää, ja sarjakuvana teos oli yksinkertaisesti huono.

Kuvallisesti mielenkiintoisimpia ovat teokset, joissa tekstin ja kuvan välillä vallitsee jonkinlainen jännite, ristiriita tai vuoropuhelu. Tahdon nyt kehua kahta tässä suhteessa aivan erityisen onnistunutta lastenkirjaa.

Varoitus! Tulossa juonipaljastuksia!

Timo Parvelan (teksti) ja Virpi Talvitien (kuvitus) Keinulauta on hyvän näköinen ja sisällöllisesti oivaltava, palkintonsa ansainnut teos. Lisäksi se onnistuu kuvan ja tekstin vuoropuhelulla hämmentämään ja paljastamaan aiheestamme jotakin, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi.

Tarina kertoo Pii-nimisestä pienestä karhusta, joka etsii itselleen leikkikaveria. Kuvissa esiintyy selvästi nallepukuinen lapsi, ei karhu.

Minä, aikuislukija: Mielenkiintoinen, käänteinen antropomorfisoinnin tapa. Yleensähän eläimet, kuten Aku Ankka, puetaan ihmisten vaatteisiin eikä päin vastoin.

Lapsi: Kuuntelee tyytyväisenä kertomusta ja katselee kuvia.

Loppuylläri: Pii riisuu karhupukunsa.

Lapsi: Hei! Mitä! Se olikin lapsi! Minä luulin, että se on karhu!

Minä: Oho! Niin minäkin! Voi hyvänen aika! Kuvat ovat näyttäneet tämän kaiken koko ajan! Miksi ihmeessä… miten emme silti tulleet ajatelleeksi tätä mahdollisuutta? Voivatko sanat todella dominoida tulkintaamme noin vahvasti? Voivat. Ja itse asiassa ilmiö on laajempikin: me emme usko aistejamme, jos on mustaa valkoisella siitä, että asiat ovat toisin. Teksti jyrää.

Rosa Liksomin Jepata Nasta pohjoisnavalla näyttää hassun retrohenkiseltä. Charles Frégerin ottamia valokuvia tähdittävät Rosan vanhat lelut. Prinsessa Jepata Nasta etsii itselleen leikkikaveria ja joutuu kauas kotoa kummalliseen seikkailuun. Yksityiskohdat ovat täynnä surrealistista outoutta. Henkilöiden nimet ovat kuin… en tiedä mistä, hirviö Naartsuk vangitsee ihmisiä hameensa alle ja pohjoisnavalta kotiin päästään taivaaseen ulottuvia portaita pitkin. Ja ne kuvat!

Prinsessa näyttää kosmonautilta, ”sinihousuinen tyttö” onkin norsu, ja lapsikuulijamme odotti jokaista uutta kuvaa kuin suurta juhlaa. Ja hämmästeli ja naureskeli:

”Siis kumpi on kumpi? Ei toi oo mikään poika!”
”Onko tuo muka hirviö?”
”Ha haa! Ei näytä yhtään miltään isältä!”

Ero johonkin normikuvitukseen on valtava. Ja jotenkin juuri kuvitus avaa sen, mistä tekstin outous on kotoisin: leikin logiikasta.

Neljäs kuva

J. Pekka Mäkelä haastoi minut kuvameemiin. Piti laittaa neljännen kuvakansion neljäs valokuva kuvatekstien kera näytille. Mietin tovin, miten neljäs lasketaan, kun on näitä kansioita ja alakansioita sun muita. Päädyin kuvakirjaston neljännen riittävän suuren ”rullan” neljänteen kuvaan.
Se näyttää tältä:

p2250005

Kuva on otettu 25.2.2005. Kävimme perheen kanssa erään synkkäsävyisen ja erittäin populäärin sveitsiläissurrealistin nimikkomuseossa. ”Hirviömuseossa”, kuten paikka tyttärellemme nimettiin. Museota vastapäätä, kadun toisella puolen oli päivän ehdottomasti hienoin kohde: kapakka, jonka kalustuksen ja sisustuksen kyseinen taiteilija oli suunnitellut kattoa ja lattialaattoja myöten. Se oli semmoinen wohohou!-juttu mitä suurimmassa määrin. En nimeä sisustussuunnittelijaa. Nimetkää te, kuka ensimmäiseksi ehtii.

Ja haaste leviää. Haluaisivatkohan HannaH, Reijo Valta, Johannes Knektman, ja Miina Supinen lähteä mukaan?