Kirjat – Sivu 7 – Jukka Laajarinne

Knausgård: Min kamp 4

Olen aiemmin osoittanut turhautumiseni Knausgårdin tapaan kirjoittaa. Teksti on ollut minulle enimmäkseen tyhjää ja merkityksetöntä, jos kohta harvinaisen monisanaista. Se on kuitenkin ollut sujuvaa, helppolukuista ja hetkittäin viihdyttävää. Monisanaisuus tuntui vahvuudelta ensimmäisen osan loppupuolella, jatkossa ainoastaan paperin tuhlaukselta.

Harvinaisen suorapuheinen autofiktio on luonut eräänlaisen aitouden vaikutelman: olen kokenut ikään kuin kuuntelevani Knausgårdin puhetta elämästään. Tunnen joitakin sellaisia ihmisiä tosielämässäkin, jotka puhuvat, puhuvat, puhuvat, eivätkö oikein osaa rajata aihettaan vaan haluavat kertoa aivan kaiken, mikä liittyy mitenkään mihinkään – ja se on aivan äärimmäisen rasittavaa. Knausgårdin ehdoton vahvuus on ollut kohtalainen kaunistelemattomuus. Ihminen on tullut lähemmäs kuin monessa muussa autofiktiossa.

Mutta kun minulla on omakin elämä, olen erityisesti toista ja kolmatta osaa lukiessani ajatellut. Eivätkö nämä kirjat ole ennemminkin kitschiä kuin taidetta, sellaisessa Tomáš Kulkan mielessä, jossa kitschin erottaa taiteesta läpinäkyvyys. Kitschille ominaista ei ole teos itse vaan se, mitä se kuvaa. Kitschissä MITÄ ylikorostuu MITEN kustannuksella.

Kirjasarjan osakseen saama keskustelu osoittaa toki, että myös MITEN on kiinnittänyt huomiotamme. Mutta onko kysymys vain siitä, että jotkut tunnetut kirjallisuudentuntijat ovat menneet halpaan ja kohottaneet kitschin laatutaiteeksi? Onko teossarja itsessään ansainnut käsittelyn taiteena?

Kolmannen osan jälkeen olin jo lopettamaisillani sarjan seuraamisen, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden. Neljättä ei vielä alkukesästä ollut suomeksi, mutta koska Knausgårdin kieli on yksinkertaista ja konkreettista, päätin lukea ruotsinnoksen.

En ole juurikaan joutunut käyttämään ruotsin kieltä lukion jälkeen, joten kielitaitoni ei ole kehuttava. Lukeminen oli hidasta ja hankalaa, ja urakka kesti yli kuukauden. Mutta se kannatti.

Vaivalloisuus ja hitaus palauttivat tyhjänpäiväisen pölötyksen tekstiksi ja toivat kirjaan taideteosluonteen, joka siitä oli ensimmäisen osan jälkeen puuttunut. Jouduin keskittymään yksittäisten lauseiden, kappaleiden ja sivujen merkityksiin ja rakenteisiin aivan toisin kuin omalla äidinkielelläni. Teksti ei enää ollutkaan kitschmäisen läpinäkyvää. Lopultakin näin kirjan, en Knausgårdia.

Hidas lukeminen voi olla monelle muullekin teokselle se oikea tapa ottaa vastaan. Teos kuin teos on kirjoitettu tavattoman hitaasti tavalliseen lukunopeuteemme verrattuna. Kirjailija ja hidas lukija suhtautunevat tekstiin samanlaisemmin kuin kirjailija ja nopea lukija, ja siinä mielessähidas lukeminen lienee lähempänä onnistunutta kommunikaatiota, asian jakamista.

Ainakin minä ruotsiksi lukiessani kiinnitin huomiota sellaisiin asioihin, joihin kiinnitän kirjoittaessanikin: rakenteeseen, kieleen, kerrontaan, yksityiskohtiin. Yksityiskohtien tasolla Knausgårdilla on ikäviä maneereja. Hän tekee samoja havaintoja kerran toisensa jälkeen: kirjassa nyökkäillään ja kohautellaan olkapäitä tautologisella tavalla. Kieltä on vaikea pitää erityisen rikkaana – mikä on tietysti juuri se piirre, jonka vuoksi kykenin kirjan ruotsiksi lukemaan.

Hitaus itsessään tuo merkityksiä sinnekin, missä niitä ei muuten huomaisi. Tikusta tulee asiaa, kun sitä tarpeeksi kauan katselee. Vaikka kielitaidottomuuttani menetin varmasti paljon, koen saaneeni tilalle enemmän. Romaanin, en höpöttäjää.

Jatkan eteenpäin ihan mielelläni. Jatkossakin toisella kotimaisella.

René Daumal: Mont Analogue

René Daumal: Mont Analogue (Le Mont Analogue, Roman d’aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques). Suomentanut Aki Räsänen. Basam Books, 2014.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei vuoristokiipeilyfiktiolle oikeastaan ole tarvetta. Vuorilla aika ajoin tapahtuvat ”epiikit” ovat itsessään niin dramaattisia, että vastaavien kertomusten sepittäminen kalpenee niiden rinnalla. Tietyissä rajoissa tämä pitää paikkansa. Todellisuus on on yleensä tarua hurjempaa.

Mutta harva kaunokirjallinen teos kertoo ainoastaan yhdestä asiasta. Kiipeilyromaani ei useinkaan ole romaani kiipeilystä, vaan kiipeilyn kehykseen sijoitettu romaani (myös) jostakin muusta. Jeff Longin Seinämä on kirja menneisyyden haamuista, oma Jäiset Jumalat -romaanini on surrealismin keinoin rakennettu teos yksilön ja yhteisön välisestä jännitteestä, vapaudesta ja erilaisista tavoista kielellistää maailma. W. E. Bowmanin klassikko, The Ascent of Rum Doodle tekee pilaa koko kiipeilykirjallisuudesta. Ja niin edelleen.

Olen lajityypin suuri ystävä, kuten myös vanhan koulun avantgarden, joten surrealistien lähipiireihin kuuluneen René Daumalin Mont Analoguen tuore suomennos tarttui näppeihini heti, kun huomasin sen olemassaolon. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus jäi Daumalilta kesken hänen kuollessaan tuberkuloosiin vuonna 1944, ja retkikunnan edesottamukset katkeavat valitettavasti jo yläniityille. Romaanin liitteenä julkaistut muistiinpanot ja fragmentit antavat kuitenkin vihjeitä siitä, miten tarina olisi jatkunut, ja kokonaisuus on mitä arvokkain lisä alan suomennoksiin.

Nimensä mukaisesti Mont Analogue on vertauskuvallinen vuori, jolle nousun merkitykset ovat vahvasti symbolisia. Psykoanalyyttisen periaatteen mukaan kaikki on, paitsi sitä mitä se on, myös aivan jotakin muuta. Tämä ei tarkoita vaikealukuisuutta. Daumalin romaani etenee perinteisen seikkailukertomuksen sujuvien kaavojen mukaan, mutta on täynnä sekä absurdia huumoria että vinksahtanutta avantgardefilosofiaa.

MItä kirjassa sitten tapahtuu? Romaanin kertoja on kirjoittanut lehtijutun vuorten mytologisista merkityksistä, ja saa kirjoituksensa vuoksi omituisen yhteydenoton. Kerettiläisessä luostarissa opiskellut Isä Sogol, nykyinen kiipeilyopettaja, kertoo varmistuneensa Mt. Everestiä huomattavasti korkeamman huipun olemassaolosta. Avaruus vain kaareutuu vuoren ympärillä siten, että se on pääsääntöisesti täysin kätketty ulkopuoliselta maailmalta. Mutta ei täysin. Mont Analoguea valloittamaan kootaan retkikunta, joka koostuu kotkansilmäisistä itävaltalaisista, ranskalaisesta abseilaustaiturista, ”joka mieluummin laskeutui kuin nousi”, amerikkalaisesta ylävuoristomaalarista, Ibsenistä innoittuneesta näyttelijättärestä joka uskoo jäätiköiden haltijattariin, italialaissyntyisestä hegeliläisestä, joka syntyperästään huolimatta kuuluu ”saksalaiseen koulukuntaan”, joka hakee suorimpia ja vaarallisimpia reittejä. Ja niin edelleen.

Ryhmä sekoboltseja kiipeilijöitä purjehtii Analoguen mantereelle, jonka koko talous perustuu epäonnistuneille nousuyrityksille, ja jossa ylin valta on vuoristo-oppaiden käsissä. Nousuyrityksiä säätelevät tarkat lait; ylärinteiden luonnon herkän tasapainon järkyttäminen saattaa esimerkiksi johtaa kiipeilykieltoon ja elinikäiseen velkavankeuteen.

Kiipeilyyn intohimoisesti suhtautuneen Daumalin (runoilija kiipeili nelitonnisia vielä kuolemansairauden pahasti heikentämänä) luontokuvauksessa on jotakin ihailtavaa: kaiken absurdin pohdiskelun keskellä muutamin lausein vetäistyt maisemakuvaukset ovat eläviä ja vievät tekstiä lukevan alppikiipeilijän hetkessä sinne jonnekin, ihan oikeisiin tunnelmiin.

Lopun fragmentit ovat innoittuneen harrastelijan zenmäistä aforistiikkaa:

”Huipuille ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. On laskeuduttava takaisin alas… Miksi siis nousta: Tämän vuoksi: korkea tuntee matalan, matala ei tunne korkeaa.”

P.S. Lopuksi vielä yksittäinen teoksen herättämä ajatuksenpoikanen:

”Olin ihaillut Sogolin kykyä keksiä ‘absrtrakteja symboleja’: abstraktia asiaa symboloimassa konkreettista asiaa, päinvastoin kuin tavallisesti”, Daumal heittää ilmaan absurdin patafyysisen ajatuksen. Mutta onko se sittenkään absurdi? Ennemminkin väittäisin, että kyseessä on ajatusvirhe. Abstraktit symbolithan ovat nimenomaan se tavallinen symbolisen ajattelun muoto, ei päinvastoin. Eikö jokainen abstrakti ajatus ole viime kädessä konkreettisen elämyksen analogia? Konkreettinen voisi symboloida abstraktia, on abstraktin aina ensin täytynyt symboloida konkreettista.

Taisteluni – Toinen kirja

Olen nyt taipumassa paljon puhutusta Knausgårdista seuraavanlaiseen mielipiteeseen: Liian paljon sanoja.

Ihmiselämästä suurin osa kuluu trivialiteettien äärellä. Arkemme vilisee detaljeja, joilla ei ole meille – saatika kenellekään muulle – oikein mitään merkitystä. Tämän keskelle kudomme narratiivia, josta käsin kaikki näyttää mielekkäältä. Osa elämästämme todella onkin merkityksellistä, ja se merkityksetönkin väistämätöntä.

Mutta kuinka paljon kaikesta merkityksettömästä täytyy näyttää lukijalle? Eikö sitä ole hänen elämässään muutenkin riittävästi? Riittäisikö sen toteaminen ääneen ja sen jälkeen keskittyminen sen kertomiseen, mikä todella on tärkeää?

Knausgård ei valikoi kerrottavaansa riittävän tiukalla seulalla vaan avaa tarinaansa niin kuin moni huono tarinankertoja tekee: ei pysy asiassa. Ei näe, mikä on olennaista ja mikä ei.

Perustan väitteeni seuraavaan havaintoon:

En yleensä käytä kirjanmerkkiä. Tauon jälkeen löydän kuitenkin nopeasti kohdan, johon olen jäänyt, ellen ole viimeksi lukenut kirjaa aivan unen partaalla, poikkeuksellisen uupuneena tai ajatukset muihin mietteisiin hajaantuneina. Taisteluni 2:n kohdalla tapahtui kuitenkin toistuvasti, että vaikka olin lukenut ihan kivasti keskittyen, saatoin seuraavalla kerralla tekstille käydessäni lukea jopa parikymmentä sivua uudelleen, ennen kuin tiesin päässeeni paikkaan, jossa olin viimeksi keskeyttänyt. Nuo kaksikymmentä sivua olivat virranneet mukavasti, mutta eivät olleet jättäneet kuin hyvin, hyvin niukasti muistijälkiä. Tuttu lause siellä, kenties toinen seuraavalla sivulla.

Sivut, jotka eivät jätä edes muutaman tunnin mittaista jälkeä, ovat tarpeettomia sivuja.

* * *

Kyllä, toki, olisin voinut muodostaa toisenkinlaisen mielipiteen, kysyä kirjallisuuden merkitystä, muodon uudistamista, sääntöjen rikkomista jne. Mutta minäpä teinkin tässä valintoja sen suhteen, mitä päätin blogata.

Hakuna matata

Luen Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäistä kirjaa. Olen melko lähellä teoksen loppua, mutta vielä en ole päässyt selville, mikä on se juttu, jonka vuoksi sarjaa niin hehkutetaan. Onhan se elävän elämän pikkutarkkaa kuvailua, luettavaa ja helposti lähestyttävää tekstiä, mutta mikä siinä on ertyisen käänteentekevää? Mikä erottaa sen muusta muistelmakirjallisuudesta ja autofiktiosta?

En suinkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Olen viihtynyt sen parissa, löytänyt pari kiinnostavaa oivallusta ja paikoitellen reflektiopintaa omalle elämälleni ja ajatuksilleni. Hype on vain tuntunut ylimitoitetulta.

Luen kirjaa muuten Miki-formaatissa. Useimmille tämän blogin lukijoille Miki lienee tuttu: vaakasuoraan printatut sivut ja ohuen ohut paperi kutistavat täysikokoisen romaanin kämmenelle mahtuvaksi paketiksi. Tästä minä pidän. Paperikirjojen suurin ongelma on ollut niiden koko ja säilytettävyys. Miki-kirjoja mahtuu kai suunnilleen neljä kappaletta siihen, mihin yksi perinteinen. Ja silti ne kantavat mukanaan paperikirjojen parhaita puolia: lainattavuutta ja esineellistä fetissiluonnetta.

Sivuilla 786-787 törmäsin seuraavaan ajatukseen:

”Slazengerin tennismailoja myytiin vieläkin, samoin Tretornin palloja ja Rossignolin suksia, Tyrolian siteitä ja Koflachin monoja. Lapsuudenkotimme olivat kaikki edelleen pystyssä. Ainoa ero lapsen ja aikuisen todellisuuden välillä oli se etteivät ne enää olleet latautuneita. Le Coqin jalkapallokengät olivat vain jalkapallokenkiä. Pitäessäni niitä nyt kädessäni tunsin korkeintaan lapsuuden jälkikaiun, en mitään muuta, en muuta. Sama koski merta, sama koski rantakallioita, sama koski suolan makua joka niin läpitunkevasti täytti kesäkauden päivän, nyt se maistui vain suolalta, end of story. Maailma oli sama eikä sittenkään ollut, sen merkitys oli siirtynyt ja siirtyi edelleen, yhä lähemmäksi kohti merkityksettömyyttä.” (Suomennos: Katriina Huttunen)

Asia on mietityttänyt joskus antiikin filosofisia kouluja ajatellessani. Kyynikot, stoalaiset, pyrrhonistit… miten monet tähtäsivät jonkinlaiseen apatiaan tai ataraksiaan, hyvään hälläväliämeininkiin. Näihin filosofisiin koulukuntiin liityttiin tai niiden ajattelutapoja omaksuttiin nihilistisin tavoittein: ehkäpä minun ei tarvitse enää isompana hötkyillä niin kuin nyt hötkyilen. Ehkä minun ei enää tarvitse tuntea. Mutta olisivatko tavoitteet tulleet vastaan muutenkin? Eikö lähes kuka tahansa aikuinen ole varsin tyyni, rauhallinen ja intohimoton olento lapsiin ja nuoriin verrattuna? Elämänkokemus opettaa suhteellisuudentajua, myöhemmällä iällä hormonitoiminnan muutokset rauhoittavat entisestään. Mihin enää tarvitaan stoalaisuutta?

Olisiko niin, että nuo koulut eivät opettaneetkaan ihmisiä elämään vaan ennen kaikkea kuolemaan? Ja jos on, niin kuin Juice Leskinen asian minua paremmin sanoitti, että elämä on kuolemista, niin mitä eroa niissä silloin on?

Vuoden parhaat

Selailen lukupäiväkirjaani. Olen hidas lukija, ja siksi olen tänäkin vuonna lukenut vain 63 kirjaa (luku ei sisällä suurinta osaa lukemastani lanu-kirjallisuudesta, sarjakuvia, ohje- tai opaskirjoja). Naisten kirjoittamia niistä on 21, eli olen saavuttanut kolmasosan tasa-arvotavoitteeni tarkasti; tällä kertaa asiaa edes ajattelematta.

On aika nimetä teokset, jotka tekivät suurimman vaikutuksen. Kun kerta Hesari ja kaikki muutkin.

Peter Englund: Menneisyyden maisema. Englundin varhaisia esseitä.

James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa – Pimeän puolemme ymmärtäminen. Jungilaista varjopsykologiaa.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana. Ilmeisen toimittamatonta ja miltei lukukelvotonta tekstiä, mutta suorastaan nerokas konsepti/idea.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin. Geokätkentää maailman ympäri.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Pohjanmaan Twin Peaks toimii hienosti, kunnes aivan loppumetreillä selittää hieman liikaa.

Cormac Mc Carthy: Veren ääriin. Päänahanmetsästäjien verinen matka.

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Kiehtovia neurologisia tapauskertomuksia. Millä eri tavoilla mieli voi poiketa tavanomaisesta?

Hanne Ørstavik: Rakkaus. Yhden päivän pienoisromaani yksinhuoltajaäidistä ja pojasta. Tekstin alla vaanii vahva, jännitteinen pohjavirtaus, aivan kuin teoksella olisi alitajunta. Se, mitä ei sanota, ja joka jää rivien välien salaisuudeksi, tuntuu suuremmalta kuin se, mikä on luettavissa.

Seksuaalikontrolli ja fasismi

Luin hiljattain Wilhelm Reichin n. 75 vuotta sitten kirjoittaman kirjan Fasismin massapsykologia, joka orgonienergioineen kaikkineen vaikutti vähintäänkin suurelta osin huuhaalta, mutta jonka eräs keskeinen väite jäi kuitenkin mietityttämään.

Tuo väite on lyhyesti ilmaistuna suunnilleen seuraava: Fasismin perusta on tukahdutetussa seksuaalisuudessa. Fasismi ymmärrettäköön tässä varsin laajasti johtajakeskeisenä, autoritäärisenä massojen ideologiana, joka vaatii seuraajiltaan varsin kyselemätöntä alistumista. Sen oppisisältö voi olla yhtä hyvin natsismia, kommunismia, kristinuskoa tai islamismia.

Freudilainen pyrkimys redusoida jokseenkin kaikki inhimillinen toiminta seksuaalisuuteen on lievästi sanottuna kyseenalainen, mutta Reichin teesi tuntuu ainakin jollakin tavalla kytkeytyvän ympäröivään todellisuuteemme.

K: Mikä provosoikaan Halla-ahon toteamaan, että väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino?
V: Homoseksuaali.

K: Ketkä muodostivatkaan perinteisten perhearvojen (lue: seksuaalikontrollin) puolesta pidetyn hetero-pride -kulkueen ydinryhmän?
V: Natsitervehdyksiä esittävät nahkapäät.

K: Mikä on autoritäärisimpien uskonnollisten ryhmittymien keskeisin huolenaihe vuosikymmenestä toiseen, puhutaanpa sitten kristityistä tai muslimeista?
V: Se, mitä ihmisillä on jalkojen välissä, ja mitä sillä tehdään ja kenen kanssa.

Jokin kuvio tässä tuntuu olevan. Vai?

Pinnallistumisesta

Kuulen yhtä mittaa näkemyksiä siitä, miten journalismin laatu on jatkuvasti heikentynyt, miten kirjallisuusarvostelujen määrä on vähentynyt, miten mediat yhä enemmän kysyvät lukijoidensa mielipidettä sen sijaan, että vaivautuisivat analysoimaan, miten asiat todella ovat. Ennen media sentään tunsi tehtävänsä ja arvonsa.

Valitukset ovat ainakin joskus osuvinaan maaliin. Aivan kuin pinnallinenkin olisi muuttunut aiempaa pinnalliseksi. Muistan esimerkiksi, miten Nyt-liite vaikutti tuoreelta ja kiinnostavalta, kun se vuoden 1995 huippeilla alkoi ilmestyä, ja miten se vain muutamassa vuodessa taantui enimmäkseen tyhjänpäiväiseksi trendivetoiseksi läpyskäksi.

Ja juuri tuo, kaikkein selkeimmin paikantamani median muutos on herättänyt minussa eniten skeptisyyttä. Nyt-liitehän oli, hyvänen aika, nuorisolaisjulkaisu. Mitä, jos lehti ei muuttunutkaan? Mitä, jos minä noihin aikoihin lakkasinkin olemasta nuori? Ja mitä, jos vastaava näkökulman muutos on tapahtunut suhteessa muihinkin julkaisuihin? Olen monessa suhteessa kokeneempi, kyynisempi, oppineempi, paatuneempi ja perehtyneempi kuin 20 tai edes 10 vuotta sitten. Miten voisin kuvitella, että lehdet – tai maailma ylipäänsä – näyttäisi silmissäni entiseltään? Ehkä – tahdon olla optimisti – maailma ei olekaan pinnallistunut, vaan itse olen mennyt ainakin itseäni kiinnostavissa asioissa paljon aiempaa syvemmälle? Se, mikä silloin riitti, ei riitä enää.

Ehkä media ja massat vain seuraavat samaa tietä kuin nuoriso joka on aikalaistodistusten mukaan ainakin jo Platonin ajoista lähtien koko ajan tyhmentynyt.

”Entisajan vanhat juhlalliset ja vaikuttavat äänenkannattajat, sellaiset kuin Le Constitutionnel, Journal des Débats, Le Siècle, joiden antamia oraakeleja edellinen sukupolvi hurskaasti kuunteli, ovat hävinneet taikka muuttuneet uutislehdiksi, joissa tiedonantojen kehyksinä ovat huvittavat päivän juttelut, hienon maailman juorut ja rahamiesten reklaamit. […] Sanomalehdet ovat niin selvillä jokaisen persoonallisen mielipiteen hyödyttömyydestä, että ovat yhä enemmän luopuneet kirjallisuuden arvostelemisesta ja rajoittuvat siihen, että mainitsevat kirjan otsakkeen sekä lisäävät kaksi tai kolme riviä kehuskelua; ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua teatteriarvostelujen on luultavasti käynyt samalla tavoin. Yleisen mielipiteen vaaniminen on tätä nykyä tullut sanomalehdistön päätehtäväksi.” (Gustave Le Bon: Joukkosielu, 1895, julkaistu suomeksi 1912)

Yksisilmäisestä lukutavasta

SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.

Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.

Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.

Kirjamessukompleksi

A complex is a core pattern of emotions, memories, perceptions, and wishes in the personal unconscious organized around a common theme, such as power or status (Schultz, D. & Schultz, S., 2009). Primarily a psychoanalytic term, it is found extensively in the works of Carl Jung and Sigmund Freud. (Wikipedia)

Kirjamessut – ja jo niiden ajatteleminen – synnyttävät minussa monenlaisia yhteen kietoutuneita tunteita ja ajatuksia, jotka ovat osin ristiriitaisia ja vaativia, ja näin messujen alla olen lievästi ahdistunut ja levoton.

Muistan Turun kirjamessut nuoruudessani, aikana, jolloin Helsingin kirjamessuja ei kai vielä ollut. En ollut kirjailija vaan harrastaja, osa yleisöä, osa erityistä genreyhteisöä. Kirjamessut olivat yhteisöllinen, ryhmähenkeä rakentava tapahtuma, jonne mentiin pitämään hauskaa.

Ilman selkeää yhteisöä, johon kuuluisin, koen messut ensisijaisesti kauhistuttavana tilaisuutena. Niihin liittyy sisällyksetöntä haahuilua ajan tappamiseksi. Alttiiksi asettumista kirjailijan roolissa. Joskus motivoivaa ja itsetuntoa rakentavaa mielenkiintoa minua ja kirjaani kohtaan, joskus sivuutetuksi ja unohdetuksi tulemisen kokemuksia. Ihmisten, kirjojen ja hälinän määrä rikkovat keskittymiskyvyn ja minuuden, ja pari tuntia messukeskuksessa saavat stressimittarin jonnekin keltaisen ja punaisen rajavyöhykkeelle. Niin paljon kirjoja, joiden keskelle voi hukata omansa. Niin paljon ihmisiä, joiden keskelle voi hukata tajuntansa. Tekee mieli karata paikalta. Vastaan tulee puolituttuja, joiden kanssa on vaihdettava muutama sana, vaikkei olisi mitään sanottavaa.

Oikeitakin tuttuja; niitä, joita tapaa muulloin liian harvoin. Mukavia kollegoja, kustantamon väkeä… Ja sitten aikataulut repivät meidät taas omien velvollisuuksiemme ääreen. Kirjamessuilla lähes jokainen ajatus ja keskustelu on tuomittu katkeamaan kesken.

Minut paniikin partaalle ajava väkijoukko antaa myös lohtua: Jos niin monet tuhannet ihmiset vaivautuvat kirjamessuille (jotkut jopa maksavat päästäkseen sisään tuohon valtavaan kirjakauppaan), on kirjallisuudella yhä merkitystä. Kirjoja sittenkin luetaan, joten kaipa niitä kannattaa myös kirjoittaa?

Kun näette messuilla eksyneen näköisen kirjailijan, taputtakaa häntä selkään ja lohduttakaa: ”Kaikki hyvin. Jokainen on tärkeä. Sinäkin.”

Olen sunnuntaina tavoitettavissa kello 13:30-14:00 Rosebudin osastolla ja kello 15:30-16:00 Katri Vala -lavalla, jonka jälkeen signeeraan Atenan osastolla.

Ei mikään Indiana Jones

Miina Supisen toinen romaani tärähtää käyntiin täysillä tehoilla. Johonkin kuolemanjälkeiseen rajatilaan jumittunut ”seikkaileva” arkeologi kertoo tarinansa kaivauksista, muinaisuskoisesta lahkosta ja Säde-nimisestä kauniista naisesta. Kertojamme Vic ei kuvitelmistaan huolimatta ole mikään Indiana Jones, vaan paljon arkisempi äijä: pornoa harrastava ja naisia kähmivä vähemmän komea runkkari. Asperger-syndroomaisen Antin kanssa avoimessa suhteessa elävä Säde on puolestaan nuori ja kaunis, mutta melkoinen sählä. Tiedon Akatemia -nimistä Perkeleen palvojien joukkoa jossakin Itä-Helsingin metsissä johtaa Voula Papadupoulos, joka haluaa kaivattaa paikalliset muinaishaudat ja uhripaikat auki, koska on vakuuttunut siitä, että niiden tuntumasta löytyy portti toiseen maailmaan.

Monilla teillä kuljeskelevan romaanin alkupuoli antaa hajanaisen vaikutelman, mutta pikku hiljaa kerronta fokusoituu. Suppiloon lapioidun hiekan tavoin irrallisen oloiset osaset valuvat sittenkin jokseenkin samaan suuntaan.

Ihmiskuvaus ja absurditeetin taju ovat Supisen erityisvahvuuksia ja liittyvät monessa paikassa yhteen. Säteen keskeiset henkilöt on piirretty selkein vedoin, niin että määrittäviä luonteenpiirteitä ei voi olla huomaamatta. Tyypit lähestyvät karikatyyriä, mutta Supisen kynän jälki on elävää ja hienovaraista ja tavoittaa ihmisestä paljon enemmän kuin pelkkä tyypittely tai korostamiset tavoittaisivat. Henkilöt eivät missään vaiheessa muutu pilakuviksi tai kaksiulotteisiksi paperihahmoiksi. Supinen tavoittaa ajatusprosessien satunnaisuuden, poukkoilevuuden ja ristiriitaisuudet, sen absurditeetin joka todellisessakin ihmisessä vallitsee. Henkilöt todella elävät. Ristiriidat, yllättävät havainnot ja mielenliikahdukset naurattavat ja hymyilyttävät; tekstin sävy on lempeän humoristinen.

Säde on keskeisiltä osin rakkausromaani. Kolmiodraaman osapuolet hakevat itseään suhteessa toisiinsa, kaipaavat, tarvitsevat, haluavat tai joskus vain mukautuvat toistensa tarpeisiin. Toisin kuin ehkä tyypillisimmissä rakkausromaaneissa, Säteen rakkaus on varsin illuusiotonta ja kypsää. Se on ikään kuin kokonaan ohittanut tavanomaisen rakastumisvaiheen, jossa toinen nähdään ihmeellisenä unelmien täyttymyksenä. Sen kohdekin on puutteellinen ihminen kaikkine rasittavine ja ärsyttävine luonteenpiirteineen. Se ei ratko kenenkään ongelmia, mutta siitä voi saada tukea ja voimaa absurdin keskellä.

Kaikki ei tapahdu auki kirjoitetulla tasolla. Säde viittaa symboliseen logiikkaansa muistuttamalla historiallisesta kiistasta, jossa Freud tulkitsi Jungin suoruumiskiinnostuksen peiteltynä isänmurhatoiveena. Tapausta voisi käyttää yhtenä avaimena muutamaankin teoksen teemaan, mutta ehkäpä jätän kirjan tämän puolen analysoinnin toiseen kertaan. Kun on tarpeeksi kaivattu ja kaivettu, uhripaikan tuntumasta kuitenkin löytyy portti toiseen maailmaan.

Lopuksi on hieman moitittava kirjan toimitustyötä: muuten niin mainion romaanin oikoluku on hoidettu silmiinpistävän hutiloiden.