Kategoria: Kirjat

Sekoittuminen

Parin viimeksi lukemani kirjan kanssa on tapahtunut jonkinsorttista sekoittumista tosielämän kanssa. En nyt puhu elämäni keskeisistä teemoista, nehän projisoituvat sujuvasti kirjaan kuin kirjaan ja toisin päin, vaan pienistä konkreettisista yksityiskohdista.

A. S. Byattin Riivausta lukiessani harkitsimme hieman lomamatkaa Gotlantiin. Luin matkatoimistojen sivustoja ja kirjaa rinnakkain, niin että Whitbyn ja Visbyn rannat sekoittuivat surutta keskenään, samoin kuin sekoittuivat Yorkshiren rantakalliot odotettavissa oleviin Lofoottien kallioihin, ja myös fiktiivisen runoilija Ashin hämmentämät atlanttiset levät ja merivuokot olivat pian omien silmieni edessä.

Matkalukemiseksi otin Mikael Niemen Nahkakolon. Vasta junassa tajusin, että mehän ajetaan Pajalan läpi mennen tullen. Yleensä inhoan tuollaisia pieniä maalaiskaupunkeja, mutta tieto siitä, että Pajalassa asuu ainakin yksi huumorintajuinen ihminen, sai paikan näyttämään hieman lämminhenkisemmältä, kuin miltä se muutoin olisi näyttänyt. Kirjan sivuilta myös Luleå, Rutvik ja kaivostoiminta löysivät tiensä aivan lähelle.

Nukkumaan mennessämme Ossi ja minä kävimme lyhyen keskustelun äärettömyydestä ja maailmankaikkeuden synnystä. Luin tiivistelmän keskustelustamme heti aamulla ravintolavaunussa (sivu 52).

Osa Nahkakolon sekoittumisesta oman tilanteeni kanssa selittyy tietenkin sillä, että Niemen avaruusscifiin on ammennettu paljon retkeilystä. Esim. tämmöisiä:

Eräänä päivänä istuin Henningsværissa jöötillä ja huomasin säilykemuonan muuttaneen ulosteeni aivan vieraan hajuiseksi (sivut 38-39). Kiipeilyreissujen pahin pelko on se, että matkakumppanit käytät toistensa hermoille (s.90). Olin varautunut asiaan henkisesti, mutta onneksemme humaani katastrofi ei tällä kertaa toteutunut.

Kotimatkalla keskustelimme tai leppoisasti väittelimme virtuaalimaailmoihin uppoutumisesta ja siitä, miten se riippuvuutena ja eskapismin muotona tulisi arvottaa. Vain viisitoista minuuttia myöhemmin aloin lukea kirjan lukua, joka käsitteli samaa aihetta (s.156-172).

Eihän tämä kaikki sekoittuminen tietenkään mitään tarkoita, mutta täytyy tunnustaa, että viehättävän lisäpotkun se antoi lukemisille.

Elää runollisesti

Olen nähnyt kovin vähän väitöstilaisuuksia, ja niinpä koin tänään kiinnostavan yllätyksen, kun kävin seuraamassa Janne Kylliäisen Living Poetically in the Modern Age – Elää runollisesti nykyaikana: Kierkegaard ja eksistenssin tilannesidonnaisuus -väitöskirjan käsittelyä. Se ei ollutkaan kepeä muodollisuus, vaan professori William McDonald alkoikin ihan oikeasti esittää tiukkoja kysymyksiä ja kriittisiä huomautuksia. Kylliäisen elekieli muuttui nopeasti stressaantuneeksi ja hän perääntyi penkillään miltei seinään asti väistelemään ja torjumaan iskuja, joita Australian ankaralta mieheltä sateli. Ensimmäinen erä kesti miltei kaksi tuntia, ja sen päätteeksi alkoi näyttää siltä, että Kylliäinen oli saamassa pahasti turpiinsa.

Tauolta palatessaan Kylliäinen näytti voimistuneelta ja päänsä järjestäneeltä ja vastasi hyökkäyksiin paljon ensimmäistä puoliaikaa rennommalla otteella. Tilanne sai runollis-ironisia ulottuvuuksia, kun herrasmiehet loputtomasti keskustelivat loputtomuudesta, ja kun tuomiolla oleva väittelijä selvitti käsityksiään kristityn epävarmuudessa syytettynä olemisesta. Puheen ja situaation yhtyessä tunnelmat muuttuivat jotenkin kafkamaisiksi ja unenomaisiksi. Aloin pelätä, että löytäisin itseni samaisesta salista vielä 50 vuoden kuluttua odottamasta, että kyllä se ihan kohta loppuu, ehkä jo viiden minuutin kuluttua…

Kaikkiaan ottelu kesti kuitenkin vain 3 tuntia ja 10 minuuttia, ja lopputuloksena professori McDonald esitti väitöskirjan hyväksymistä.

Islamin paratiisi

Vielä hieman edellisestä aiheesta.

Kun profeetan seuraaja kuolee, hän herää puutarhassa, jonka alta purot virtaavat, ja jossa hänellä on seuranaan viehkeitä suurisilmäisiä kaunottaria, jotka eivät häntä ennen ole olleet kenenkään kanssa sillä lailla.

Koraanin paratiisikuvauksessa on mielestäni sitä jotakin, joka Raamatun tuonpuoleisesta puuttuu. Jos kerran luvataan ikuinen elämä, on painoa oltava myös sanalla elämä, se sijaan että lupailtaisiin jotakin epämääräisen ylistävää ties mitä Jumalan yhteydessä. Profeetta Muhammed on osunut asiain ytimeen, kun on halunnut pitää joukkonsa ruodussa. Kun hän ja muut rikkaat ovat vieneet kaikki naiset, jopa 14 naamaa kohden, on muille uskollisille pitänyt taata kompensaatio. Ja kun pimpin saaminen kerran on useimpien miesten elämän tarkoitus, on sen oltava olennainen osa myös paratiisin elämää. Se on itse asiassa kaikkein keskeisin Koraanin antama lupaus sen ohella, ettei paratiisissa tarvitse kärsiä janoa.

Sen edestä moni on valmis jokseenkin mihin tahansa, kuten historia osoittaa. On se vähän toista kuin abstraktihko ylistyselämä ja jumalyhteys uudessa Jerusalemissa, tai se epämääräisen perinteen välittämä kuva harpun rämpyttämisestä pilven longalla, joita kotoisa kristinuskomme tarjoilee.

Islamissa, kuten freudilaisuudessa, on tanatoksen vastavoimana juurikin eros eikä mikään agape. Se on murrosikäisten ja sitä vanhempien, ei lasten kaltaisten uskonto.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Alku on melkein okei. Se vanha tarina: siinä on tämä perheellinen mies, joka on kuitenkin naisille perso, ja jonka kaksi rakastajarta ikään kuin herättävät henkiin, saavat hänet havahtumaan siihen, ettei hän viime aikoina oikeastaan edes elänyt.

Aika pian kaikki kuitenkin kusahtaa pahan kerran.

Tavasta, jolla Carroll varsin holtittomasti vaihtaa näkökulmahenkilöä, tulee vaikutelma, että kirjailija on lukenut enemmän sarjakuvia ja katsellut elokuvia kuin tutustunut hyvään kirjallisuuteen. Eikä pelkästään siitä. Kirja tuntuu kaiken kaikkiaan rakennetun sen mukaan, miltä se näyttäisi valkokankaalla – tai kuvaruudulla. ”Hei, tietokoneilla voi tehdä nykyään vaikka miten hienoja juttuja. Aatteles vaikka sellaista leijailevaa mosaiikkia. Tää varmaan näyttäisi mageelta:”

Coco osoitti keskeneräistä mosaiikkia. Kaksi uutta palasta putosi siitä.

Turhautuneena Ettrich poimi toisen niistä ja paiskasi sen seinään niin lujaa kuin pystyi. Se pysähtyi ja putosi kauan ennen kuin osui maaliinsa.

Ei näyttäisi. Se olisi valkokankaallakin jotakin niin kulunutta, ja kun kyseessä on kirjallisuus, se on pelkästään jotakin toivottoman turhaa ja ikävää. Valkoiset omenat on sikäli jotakin erityisen surkeaa, että jos nyt elokuvat ovatkin jo suurelta osin latistuneet sisällöttömiksi erikoisefektidemonstraatioiksi, en olisi ikinä toivonut saman tapahtuvan kirjallisuudelle.

Ja pahemmaksi menee, mitä pidemmälle tarina etenee. On antropomorfisoituja universumin voimia. On viiden vuoden säät 20 minuutissa. On norsunmurhaajalapsukaisia. On niinku vähän ideoitu. ”Hanat kaakkoon vaan, pistetään oikein hypereeppiset volkkarit! Hyvältä se silloin kuulostaa, vaikkei osaisikaan soittaa.” Mutta kun ei kuulosta.

Toki Valkoiset omenat voidaan lukea ihmisen kamppailuna identiteetin pirstovaa järjettömyyttä vastaan, minuuden ja jatkuvuuden etsimisenä muist(o)ista ja niin edelleen. Ja toki siellä täällä oli joitain ihan kivoja oivalluksiakin kaiken liibalaaban seassa. Mutta kun homma on toteutettu näemmä jokseenkin vailla tyyli- tai rakennetajua, niin en tykkää. Iso pettymys kaikkien ylistävien lievesitaattien jälkeen.

Mielenkiintoisia kuvasuhteita

Tekstin ja kuvan välinen suhde on tärkeä juttu, ei pelkästään lastenkirjallisuudessa vaan myös muualla. Jos kuva kertoo vain jokseenkin saman asian kuin teksti, syntyy tylsä vaikutelma, ja kuva saattaa jopa tuntua turhalta. Näin kävi mielestäni esimerkiksi Arto Paasilinnan ja Hannu Lukkarisen Ronkoteus-sarjakuvakirjassa. Kuvat eivät tuoneet tekstiin oikein mitään lisää, ja sarjakuvana teos oli yksinkertaisesti huono.

Kuvallisesti mielenkiintoisimpia ovat teokset, joissa tekstin ja kuvan välillä vallitsee jonkinlainen jännite, ristiriita tai vuoropuhelu. Tahdon nyt kehua kahta tässä suhteessa aivan erityisen onnistunutta lastenkirjaa.

Varoitus! Tulossa juonipaljastuksia!

Timo Parvelan (teksti) ja Virpi Talvitien (kuvitus) Keinulauta on hyvän näköinen ja sisällöllisesti oivaltava, palkintonsa ansainnut teos. Lisäksi se onnistuu kuvan ja tekstin vuoropuhelulla hämmentämään ja paljastamaan aiheestamme jotakin, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi.

Tarina kertoo Pii-nimisestä pienestä karhusta, joka etsii itselleen leikkikaveria. Kuvissa esiintyy selvästi nallepukuinen lapsi, ei karhu.

Minä, aikuislukija: Mielenkiintoinen, käänteinen antropomorfisoinnin tapa. Yleensähän eläimet, kuten Aku Ankka, puetaan ihmisten vaatteisiin eikä päin vastoin.

Lapsi: Kuuntelee tyytyväisenä kertomusta ja katselee kuvia.

Loppuylläri: Pii riisuu karhupukunsa.

Lapsi: Hei! Mitä! Se olikin lapsi! Minä luulin, että se on karhu!

Minä: Oho! Niin minäkin! Voi hyvänen aika! Kuvat ovat näyttäneet tämän kaiken koko ajan! Miksi ihmeessä… miten emme silti tulleet ajatelleeksi tätä mahdollisuutta? Voivatko sanat todella dominoida tulkintaamme noin vahvasti? Voivat. Ja itse asiassa ilmiö on laajempikin: me emme usko aistejamme, jos on mustaa valkoisella siitä, että asiat ovat toisin. Teksti jyrää.

Rosa Liksomin Jepata Nasta pohjoisnavalla näyttää hassun retrohenkiseltä. Charles Frégerin ottamia valokuvia tähdittävät Rosan vanhat lelut. Prinsessa Jepata Nasta etsii itselleen leikkikaveria ja joutuu kauas kotoa kummalliseen seikkailuun. Yksityiskohdat ovat täynnä surrealistista outoutta. Henkilöiden nimet ovat kuin… en tiedä mistä, hirviö Naartsuk vangitsee ihmisiä hameensa alle ja pohjoisnavalta kotiin päästään taivaaseen ulottuvia portaita pitkin. Ja ne kuvat!

Prinsessa näyttää kosmonautilta, ”sinihousuinen tyttö” onkin norsu, ja lapsikuulijamme odotti jokaista uutta kuvaa kuin suurta juhlaa. Ja hämmästeli ja naureskeli:

”Siis kumpi on kumpi? Ei toi oo mikään poika!”
”Onko tuo muka hirviö?”
”Ha haa! Ei näytä yhtään miltään isältä!”

Ero johonkin normikuvitukseen on valtava. Ja jotenkin juuri kuvitus avaa sen, mistä tekstin outous on kotoisin: leikin logiikasta.

Oikovedos

Kun jotain tekstiä on pyöritellyt vuosikausia: kirjoittanut, purkanut, koonnut, kirjoittanut… alkaa se menettää merkityksiään, muuttua pelkiksi sanoiksi. Kaikki, mikä oli joskus olevinaan jotakin painavaa ja oivaltavaa, on kymmenennellä lukukerralla jotakin triviaalia ja tarpeetonta lätinää.

Viimeistelyvaiheessa on – lopulta – ajateltava ensisijaisesti lukijaa. Ehkä sekin on omiaan vieraannuttamaan tekijän. Juuri viimeistelyvaiheessa kirjan sivuilla tapahtuu tekijän kuolema, ajatusten muuttuminen esineiksi. Mutta se on tehtävä. Kirjailijan, kuten opettajankin, on tehtävä itsensä tarpeettomaksi.

* * *

P.S. Täällä Keskisuomalaisen Ruoalla ei saa leikkiä -arvio.

Lukupäiväkirjani Puhdistus

Tunnustan: karttelin Sofi Oksasen kirjoja pitkään pelkästään hänen valokuviensa vuoksi. Niistä oli syntynyt jokseenkin ynseä ja ulkoinen vaikutelma, ja niin se vain on, ettei ynseä ja ulkoinen vaikutelma ole omiaan herättämään kiinnostustani siihen, mitä ihminen ajattelee. Tämä on tietenkin eräänlainen ad hominem -virhe, joka vieläpä rakentuu toiselle virheelle, sille, että ensin sotketaan julkinen kuva kirjoittajaan. Puhdistus ei joka tapauksessa ole sen paremmin ynseä kuin ulkoinenkaan kirja vaan tulee lähelle ja menee sisälle.

Yhdessä suhteessa Puhdistus toki täytti Oksasen julkisuuskuvan synnyttämät odotukset: kirja ei ole hauska, ei iloinen, vaan enemmänkin angstia tursuava. Mutta mielenkiintoinen se on, niin rakenteellisesti kuin Viron historian kuvauksenakin. En jaksa höpöttää sitä, minkä luultavasti kaikki muut jo ovat höpöttäneet, joten tyydyn nyt esittämään kaksi huomiotani kerronnasta.

1) Jos teoksen tiivistää kahteen sanaan, ne ovat: luurankoja komerossa. Molemmissa merkityksissään. Juuri tähän kuvaan tai sanontaan kulminoituu Puhdistuksen erityinen rakenteellis-symbolinen nerokkuus. En ala purkaa kielikuvaa tämän enempää. Purkakaa itse, siinä se on.

2) Se, että teos on kirjoitettu alun perin näytelmäksi, paistaa kirjan tapahtumien avaruudellisista ratkaisuista. Kaikki keskeinen tapahtuu suljetuissa sisätiloissa: tuvassa, vintillä, komerossa, raatihuoneen kellarissa. Kaikenlainen siirtyminen tilasta toiseen jää Zaran pakomatkaa lukuunottamatta lähes kokonaan kerronnan ulkopuolelle. Tämä luo kirjaan aivan omanlaisensa, hivenen vinksahtaneen tunnelman, joka tukee hienosti romaanin muutenkin introverttia maailmaa.

Tykkäsin. Aika paljon.

Huudin suuran selitys

Olen lueskellut Koraania, tai oikeastaan suomenkielistä selitysteosta (suom. Jussi Aro, Armas Salonen, Knut Tallqvist, WSOY, 1957, 2001). Huh huh. Jos joskus pääsen kirjan loppuun asti, niin pidän sitä melkoisena työvoittona. Huudin suurassa oli kyllä viehättävä kohta, siinä puhuttiin Lootin perheestä ja kaupungin tuhoutumisesta. Kuvaus oli surrealistisempi ja runollisempi kuin Raamatussa. Siis parempi. Mielikuvitukseni alkoi laukata:

.

Gabriel: ”… ja annoimme sen päälle sataa rivittäin tulikiviä…”

Muhammed: ”Ai mitä? Sanoitko, että tiilikiviä?”

Gabriel: ”Tulikiviä.”

Muhammed: ”Niinhän minä sanoinkin, tiilikiviä.”

Gabriel: ”Ei ei! Tulikiveä! Tulisia kiviä.”

Muhammed: ”Aha. Okei. Laitan tähän että tiiliskiviä.”

.