Elämääni – Sivu 3 – Jukka Laajarinne

Miksi ihmeessä?

Kävin helmikuussa Tromssassa tapaamassa tuttuja ja kiipeilemässä. Jossain siellä jääputouksella aloin taas miettiä, että miksi minä oikeastaan kiipeilen. Miksi etenkään kiipeilen ulkona talvisin? Se hommahan on suunnilleen tällaista (kertomukseen on yhdistetty elementtejä useista eri nousuista parin viime vuoden ajalta):

Automatka vie pari tuntia. Kävelymatka putouksen juurelle kestää tunnin, tiukkaa ylämäkeä haaroja myöten hangessa. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Lähestymishaikki on välttämätön paha perille pääsemiseksi. Ei itsessään mielekästä oikeaa kiipeilemistä vaan raakaa työntekoa tavoitteen saavuttamiseksi. Ei hölkkäämiseen tai hiihtämiseen verrattavaa mukavaa liikuntaakaan.

Lopulta olemme vaatteet märkinä perillä. Alkaa jo olla nälkä. Puemme kiipeilykamat päälle ja räkkäämme tavarat valjaisiin. Hörppäämme termarista hieman liian vähän teetä ja haukkaamme eväsleipää.

Köysikumppanini ottaa ensimmäisen liidivuoron. Alun jää menee kivasti, mutta mikstaosuus onkin vaikeampi kuin mitä olimme arvioineet. Hän pysähtyy kruksiin kuin seinään, hakee ratkaisua sieltä, hakee täältä, ja löytää sen lopulta hieman vähemmän ilmeisestä suunnasta. Nyt hän taas etenee, mutta välivarmistuksille ei ole paikkaa. Katselen menoa jotenkin henkisesti turtana. Mitä, jos hän sattuisikin putoamaan? Olisi äkkiä tajuttomana, tonennäköisesti monin paikoin murtuneena. Kauanko menisi saada apua paikalle? Mikä tämän paikan nimi olikaan? Alkoiko se Glo- tai Flo- tai Flø- tai jotain? Ja oliko tällä putouksella joku nimi? Hänen suunnitelmansa, kaikki tieto on hänen ohuen kallonsa sisällä.

Olisimmepa jo alhaalla.

Vaikka päälläni onkin untuvatakki, tuulee sen verran, että kylmyys hiipii kehoon. Ja onhan tuota pakkastakin melkein 20 astetta. Yritän vähän liikuskella, etten menisi ihan kohmeeseen. Mutta turhaan. Kun ylhäältä lopulta kuuluu: ”Saa kiivetä!” on tälle ankkuripaikalle saapumisestamme kulunut jo puolitoista tuntia, ja olen ihan jäässä.

Lähden liikkeelle. Heti, kun joudun kohottamaan käteni hartialinjan yläpuolelle, sormista lähtee tunto. Kylmä veri kylmistä raajoistani lähtee liikkeelle ja saavuttaa kehoni keskeisemmät osat. Kymmenen metriä kiivettyäni hämärä alkaa vyöryä näkökenttäni reunoilta, vintti pimenee. Pääsen onneksi hyvälle hyllylle, nojaan siinä kiveen ja jäähän ja polviini. Hengitän kumarassa syvään ja taistelen tajuttomuutta vastaan kunnes voitan ja voin jatkaa matkaa.

Köysikumppanini luona ankkurilla tunto palaa sormiini. Irvistelen ja kiroilen ja lopulta kipu hellittää.

Seuraavat pari köydenpituutta ovat täysin triviaalia vaikkakin ruumiillisesti raskasta lumikiipeilyä. Onko tämä nyt muka kiipeilyä sitten? Pieniä jännityksen hetkiä saamme kuitenkin kokea, sillä lumilaatta jymähtelee sen oloisena kuin haluaisi lähteä liikkeelle milloin tahansa.

Neljännellä köydenpituudella ollaan pystyllä jäällä. Lumisen kallio-osion jäljiltä hakkuni ovatkin jo tylsät, ja kova pakkasjää lohkeilee muutenkin ihan hemmetisti. Saan naamaani ison jäälohkareen, ja kun nuolen huuliani, maistan veren. (Ja mun piti olla huomenna jotenkin edustavassa kuosissa!)

Edelliseen välivarmistukseen alkaa olla matkaa. Kauhean usein niitä ei pysty ruuvaamaan, kun muuten loppuu voimat. Nyt sitä matkaa on kuitenkin jo liikaa, putoaminen on tällä hetkellä täysin kiellettyä. Otan jääruuvin räkistä ja alan painaa sitä jäähän. Ei mene. Ei hemmetti. Ei mene. Katson ruuvia. Jaahas. Tukossa jäästä. Etsin toisen ruuvin. Se menee. Kolmen sentin jääkuoren jälkeen se tapaa tyhjää. Tähän ruuviin ei voi luottaa, mutten jaksa enää etsiä parempaakaan paikkaa. Klippaan köyden siihen.

Pohkeet ovat kuin tulessa. On pakko välillä irrottaa jalka seinämästä ja ravistella. Sitten toinen jalka. Ja käsivarret ne vasta tuskaiset ovatkin.

Lopulta tulee vastaan reitin kruksi. Kaikki, mihin lyön, hajoaa, enkä edes jaksa enää lyödä kunnolla. Jalat irtoavat. Voi perkele! Nyt, nyt pelottaa! Mutta jos tästä nyt pakittaisi pari metriä, voisi karata tuonne sivuun avautuvalle rampille ja sitä kautta turvaan. Näin teen. Pakenen reitiltä nöyryytettynä.

Kun lopulta pari tuntia myöhemmin olemme auton luona ja juomme lisää teetä, tajuan, että olen halunnut olla täällä koko ajan. Tuolla ylhäällä mikään ei ollut hauskaa. Miksi minä siis teen sitä? Onko tämä kaiken vaivan arvoista?

Eräs ystäväni totesi joskus, että hän pitää kiipeilemisen ajatuksesta: seikkailijat vuorenseinällä. Mutta mikään ei saisi häntä itseään kiipeämään. Ehkä minulla on osin sama juttu: kiipeilyn idea on hieno ja houkutteleva, mutta käytännössä touhu on kauheaa.

Ehkä se, mitä addiktioista kerrotaan auttaa ymmärtämään: Kama ei itsessään tuota paljonkaan mielihyvää, jopa päinvastoin. Olennaista on sen käyttämisen sosiaalinen konteksti, voimakas yhteisöllisyys. Ja missä muualla voisinkaan kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta ja riippuvuutta toisesta ihmisestä?

Ja kuitenkin: tulee niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi. Aurinko paistaa, ei palele. Eteneminen on nopeaa ja varmaa, haasteet sopivasti mitoitettuja. Luonto ympärillämme ylevä ja kaunis. Silloin. Silloin minä pelkästään nautin.

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Kielimuuri

Toisinaan tapahtuu jotakin tällaista:

Astun iltapäivämetroon, väsyneiden ja masentuneiden ihmisten keskelle. Mieliala tarttuu, ja puristan omatkin huuleni tiukkaan yrmyyn. Muutaman metrin päässä istuu tummatukkainen, vihaisen näköinen mutta nuori nainen. Katseemme kohtaavat, hymyilen hänelle silmilläni, en sen enempää, ja huomaan hänen suupieliinsä muodostuvan aavistuksenomaiset hymykuopat. Ehkä se oli vain sattumaa, ajattelen, ja siirrän katseeni toisaalle.

Kun vilkaisen hetken kuluttua häneen uudestaan, hänen huulillaan on selvästi havaittava hymy, ja kun hän katsoo minuun, hymy levenee ja kauneus valtaa hänen kasvonsa. Minäkin hymyilen, hän hymyilee enemmän, ja sitten minua alkaa ujostuttaa. Punastuisin, elleivät poskeni olisi valmiiksi pakkasesta punaiset. Siirrän päätäni sen verran, että saan jostakusta välillämme istuvasta murjottajasta hetkeksi näkösuojan.

Kun pari sekuntia myöhemmin uskallan kurkistaa piilostani, hymyilemme jo niin leveästi kuin kivuttomasti voi hymyillä. Hän säteilee, minä iloitsen, hänen katseensa on hyväksyvä ja lämmin, tässä hetkessä välillämme vallitsee suloinen, romanttinen, lumoava yhteys. Ja vain minuuttia myöhemmin hän nousee, hymyillen nyökkää minulle hyvästiksi, ja jäljelle jää vain hyvä ihastunut mieli. Ilo.

Kohtaamisemme on ollut merkityksellinen ja ideaalinen. Kuten Žižek on Titanic-elokuvan analyysissään todennut, loppuun asti etenevä rakkaus olisi vain pilalle menevää rakkautta. Ideaalinen voi säilyä vain, jos sitä ei saavuteta. Tämä on romantiikan perustodellisuutta, samoin kuin uskonnon. Mutta ehkä yhtä olennaista on, että emme ole ensinkään siirtyneet silmäpelistä kielipeliin, jälkimmäistä ilmausta väärinkäyttääkseni. Emme ole sanoneet mitään, millä jompi kumpi olisi osoittanut typeryytensä tai arkisen mitäänsanomattomuutensa. Emme ole yrittäneet avata ajatuksiamme emmekä selittää itseämme.

Selittäminen synnyttää lokeroita, ja lokeroilla on seinät. Sanat, jotka lausutaan silloiksi, ovatkin muureja. Jopa useammin muureja kuin siltoja.

Maailmassa on liikaa puhetta.

Kirjamessukompleksi

A complex is a core pattern of emotions, memories, perceptions, and wishes in the personal unconscious organized around a common theme, such as power or status (Schultz, D. & Schultz, S., 2009). Primarily a psychoanalytic term, it is found extensively in the works of Carl Jung and Sigmund Freud. (Wikipedia)

Kirjamessut – ja jo niiden ajatteleminen – synnyttävät minussa monenlaisia yhteen kietoutuneita tunteita ja ajatuksia, jotka ovat osin ristiriitaisia ja vaativia, ja näin messujen alla olen lievästi ahdistunut ja levoton.

Muistan Turun kirjamessut nuoruudessani, aikana, jolloin Helsingin kirjamessuja ei kai vielä ollut. En ollut kirjailija vaan harrastaja, osa yleisöä, osa erityistä genreyhteisöä. Kirjamessut olivat yhteisöllinen, ryhmähenkeä rakentava tapahtuma, jonne mentiin pitämään hauskaa.

Ilman selkeää yhteisöä, johon kuuluisin, koen messut ensisijaisesti kauhistuttavana tilaisuutena. Niihin liittyy sisällyksetöntä haahuilua ajan tappamiseksi. Alttiiksi asettumista kirjailijan roolissa. Joskus motivoivaa ja itsetuntoa rakentavaa mielenkiintoa minua ja kirjaani kohtaan, joskus sivuutetuksi ja unohdetuksi tulemisen kokemuksia. Ihmisten, kirjojen ja hälinän määrä rikkovat keskittymiskyvyn ja minuuden, ja pari tuntia messukeskuksessa saavat stressimittarin jonnekin keltaisen ja punaisen rajavyöhykkeelle. Niin paljon kirjoja, joiden keskelle voi hukata omansa. Niin paljon ihmisiä, joiden keskelle voi hukata tajuntansa. Tekee mieli karata paikalta. Vastaan tulee puolituttuja, joiden kanssa on vaihdettava muutama sana, vaikkei olisi mitään sanottavaa.

Oikeitakin tuttuja; niitä, joita tapaa muulloin liian harvoin. Mukavia kollegoja, kustantamon väkeä… Ja sitten aikataulut repivät meidät taas omien velvollisuuksiemme ääreen. Kirjamessuilla lähes jokainen ajatus ja keskustelu on tuomittu katkeamaan kesken.

Minut paniikin partaalle ajava väkijoukko antaa myös lohtua: Jos niin monet tuhannet ihmiset vaivautuvat kirjamessuille (jotkut jopa maksavat päästäkseen sisään tuohon valtavaan kirjakauppaan), on kirjallisuudella yhä merkitystä. Kirjoja sittenkin luetaan, joten kaipa niitä kannattaa myös kirjoittaa?

Kun näette messuilla eksyneen näköisen kirjailijan, taputtakaa häntä selkään ja lohduttakaa: ”Kaikki hyvin. Jokainen on tärkeä. Sinäkin.”

Olen sunnuntaina tavoitettavissa kello 13:30-14:00 Rosebudin osastolla ja kello 15:30-16:00 Katri Vala -lavalla, jonka jälkeen signeeraan Atenan osastolla.

Ruudun takaa

Eräiden tutkimusten mukaan ihmisen stressitasot laskevat, jos hän voi nähdä puita tai muuta luontoa ikkunastaan.

Jostakin syystä minulle tuntuu kuitenkin käyvän aivan päin vastoin. Kun näen luonnon kauneimpia houkutuksia – vaikkapa aurinkoisen päivän, meren, vuoria tai bikinityttöjä – ikkunan läpi, ymmärrän välittömästi olevani lasin väärällä puolella ja stressaannun. Tahdon olla siellä, ulkona, sen kaiken keskellä.

On suorastaan hämmästyttävää, miten niinkin ohut ja läpinäkyvä rajapinta kuin ikkunalasi voi etäännyttää suuren osan maailmaa ulkopuolelle. Lasin läpi suodattunut auringonvalo ei ole sama asia kuin ulkona kasvoja lämmittävä auringonvalo, eikä lämmin sisäilma ole samaa kuin milloin minkäkinlainen ulkoilma; joskus pureva ja joskus lempeästi hivelevä tuuli. Juuri väliin asettuvan lasin merkitys tulee selväksi, kun istuu terassilla tai kuistilla: myös terassi on rajattu, katettu alue, jolla voi istua mukavasti tuolin äärellä, mutta sillä oleskellessaan on oikealla puolella. Kuistilla ei olla erossa luonnosta, vaan luonnon voimat pääsevät suoraan iholle.

Minkä haluaa elää, sille on altistuttava.

Lisää pakkoliikkeitä huomiotaloudessa

1) Arvioita

72 on noteerattu toistaiseksi kahdessa lehtikritiikissä.

Risto Löfin Savon Sanomiin kirjoittama arvio on enimmäkseen myönteinen:
”Kirjan keskivaiheilla toisteinen ja nopea rytmi puuduttaa, mutta loppu on järkyttävän tehokas.”
”Romaani herättää ajatuksia, ja viimeisen sivun jälkeen lukija voi nähdä totunnaiset ajatuksensa aivan toisin.”

Samoilla linjoilla liikuskelee Jani Ekblomin kritiikki Hämeen Sanomissa:

”72 on paitsi puheenvuoro rasismia ja fanaattisuutta vastaan, myös ajattelemaan ohjaava romaani. Se ei muodoltaan ole kuin muutaman vuoden takainen kokeellisempi Kehys, mutta sisällöltään yhtä yllättävä.”

Viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa nähtiin Päivi Heikkilä-Halttusen kritiikki lastenkirjastamme Isä vaihtaa vapaalle:
”Jukka Laajarinne ei koskaan kulje entuudestaan tallattuja polkuja lastenkirjojensa kanssa. Isä vaihtaa vapaalle on viistolla huumorilla kyllästetty kuvakirja, jota voi halutessaan lukea realistisena tai fantastisena versiona.”
”Mänttäri on mestari luomaan kiinnostavia miljöitä ja tunnelmaa. […] Laajarinteen tekstin ja Mänttärin kuvien yhteispeli on saumatonta, ja riittävän lyhyt teksti on balanssissa visuaalisesti vahvan ilmaisun kanssa.”

Koko arvio on luettavissa täällä.

2) Esiintymisiä

Helsingin kirjamessuilla on mahdollisuus kuulla 72:n synnystä, teemoista ja tarinoista – kenties myös sen kerrontaa hallitsevista Oulipo-henkisistä pakotteista ja proseduraalisuudesta, kuten kirjallisuustutkijain jargon asian ilmaisee. Esiintymisajat ja paikat ovat seuraavat:
Sunnuntaina 27.10. klo 13:30-14:00 haastattelu Rosebudin osastolla
Sunnuntaina 27.10. klo 15:30-16:00 haastattelu Katri Vala -lavalla

Tervetuloa kuuntelemaan, kyselemään tai ihan vain moikkaamaan!

En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.) Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.

Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Julkinen ulostulo

Painokone on tehnyt työnsä ja postimies tuo hypistelykappaleen. Toistaiseksi kunnianhimoisimman työni esineellistymä täyttää mieleni monenlaisilla ajatuksilla ja tunteilla.

Ylpeys. Melankolinen ilo. Post coitum animal triste. Ymmärrys siitä, että tehty mikä tehty, mitään ei voi enää muuttaa. Pelko. Odotus. Toiveikkuus. Sehän on isompi kuin kupillinen kahvia. Ja hyvän näköinen. Ontto olo. Oliko tämä nyt alku vai loppu? Ehkä puoliväli? Ainakin sen kanssa on nyt jonkin aikaa elettävä. Enää en voi valita sen lukijoita. Angst, mutta miksi? Sehän on nyt muiden käsissä.

Italian-retki. Osa 2: Aosta

23.7. Auto-Grill

Säätiedote lupaa Monte Cervinolle 15 senttiä uutta lunta, ja Leijonaharjan pitäisi olla sulahko, jotta sille kannattaisi lähteä. Hörnli-harjanteen kautta vuorelle varmaan pääsisi, jos ensin kävisi jollakin triviaalimmalla mäellä akklimatisoitumassa, mutta turistiruuhka ei kyllä yhtään houkuttele. Hyllytämme siis Monte Cervinon tämän reissun suunnitelmista. Päätämme sen sijaan ajaa Valpellineen ja nousta Dent d’Hérens’lle.

Hiki alkaa valua heti, kun nousemme autoon. Paahdamme tietä eteenpäin ja tie paahtaa meitä. Minkä teit, GoldCar!

Lounasaikaan piipahdamme Comoon tauolle, jotta saisimme nähdä hämmästyttävän järviharavan. Kyseessä on siipirataskäyttöinen vesitraktori, todennäköisesti maailman tehottomin menetelmä poistaa levää järvestä. Minuutin aikana laite liikkuu kahden hengen miehistöineen parikymmentä metriä ensin taakse, sitten eteen, ja saa nostettua järven pinnalta kokonaisen kourallisen levää, samalla kun sotkee suurimman osan levästä sen verran pinnan alle, ettei pysty enää poimimaan sitä. Mahtavaa! Pidetään sedät poissa pahanteosta.

Mutta moottoritie on kuuma. Näin jälkikäteen tunnen raskaan velvollisuuden valistaa lukijaani: Älä koskaan, ikinä, milloinkaan matkusta heinäkuisessa Italiassa ilmastoimattomassa autossa. Auto-Grill -niminen taukopaikka kylmine limonadeineen suo vain lyhyen helpotuksen. On jatkettava matkaa.

Saavumme illan tullen Aostan laaksoon. Griffinin topo Valais Alps West toimii tiekarttanamme: Aostan keskustasta jonkin matkaa kohti Tunnelia, kunnes oikealle erkanee tie Valpellineen. Ei mittakaavaa.

Tankkaamme ja syömme sitten Courmayerissa. Eli persiilleen meni. Griffinin kirjan kartta on ajalta ennen moottoritietä. Hämärä vaihtuu jo pimeäksi, kun kysymme tarjoilijalta, mistä löytyy lähin leirintäalue. Hän viittoo ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan, kysyy seuraavaksi joltakulta muulta ja selittää lopulta, että viisainta on palata laaksoa alas Morgex’n tienoolle, josta kyllä löytyy.

Teen varmuuden vuoksi vielä nettihaun. Google näyttää molemmat tarjoilijan ensiksi viittomat paikat. Ajelemme kohti lähempää. G-kartan pinnin paikalla ei ole yhtään mitään. Väsyttää, turhauttaa, potuttaa. Olisi pitänyt uskoa paikallista eikä internettiä. Ajamme sitten takaisin, kunnes lopulta löydämme leirintäalue Arc en Cielin. Sateenkaarileiriä ylläpitävät maastoshortsiset klanipäät herättävät minussa lieviä epäilyksiä, mutta paikka on sotilaallisen hyvässä järjestyksessä ja siisti. Pystytämme teltat. Alkaa sataa. Käymme nukkumaan.

24.7. Ylös

Yön mittaan muistan, miksi inhoan telttailemista. Makuupussi ahdistaa. Untuvatakista muotoilemani ”tyyny” leviää uuteen muotoon kerran toisensa jälkeen. Asennon vaihtaminen sattuu selkään. En ole enää aivan nuori. Selviydyn kuitenkin.

Tänään meillä ei ole kiire. Tarvitsee vain ajaa muutama kymmenen kilometriä ja patikoida Rifugio Capanna Aostaan. Meillä on aikaa jopa syödä kunnon lounas Aostassa ja ostaa vähän eväitä. Sen teemme. Ei mikään alppilähtö tänäänkään.

Jalkaudumme vaellusreitille kello kahdelta. Oho! Kirahveja!

Olemme puoli tuntia aiemmin vilkaisseet karttaa jollakin pysähdyspaikalla mutta muistamme sen enää huonosti, joten varsin pian valitsemme väärän polun ja hankimme – Katso, murmeleita! – matkallemme kolmisensataa ylimääräistä nousumetriä. Ei tässä ole ennenkään suorinta saati parasta tietä kuljettu.

(Kuvassa murmeli.)

Lopulta tulemme karttamme alueelle ja saamme majankin näkyviin:

Todellisuutta vuoden 2003 karttaan vertaamalla voimme huomata, että jäätiköt ovat vetäytyneet satoja metrejä.
Saavumme majalle juuri, kun illallinen on aloitettu. Hiljaista. Lisäksemme majalla on tasan neljä ihmistä. Kaksi on matkalla jonnekin muualle, kaksi on meidän tavoin kiipeämässä huomenna Dent d’Hérensille. Aika luksusta, jos tilannetta vertaa vaikkapa Chamonix’n tohinaan.

25.7. Dent d’Hérens huonossa hapessa.

Herätys klo 3:15. Aamiainen. Otsalamput päässä moreenia tallaamaan. Päivästä tulee vielä pitkä. Emme ole nimittäin lainkaan hoitaneet tuota akklimatisoitumisasioita: 3300 metrissä piipahtaminen kolme päivää sitten ja nyt vajaassa 2800 metrissä vietetty yö ovat kaukana riittävästä. Ja sitä saa, mitä tilaa.

Sitoudumme köyteen, kun moreeni vaihtuu jäätiköksi, ja aika pian alkaakin jo puuskututtaa. Toinen majalta lähtenyt tiimi on viettänyt hyvin aikaa ylhäällä ja etenee jonkin verran nopeammin. Jaksaa, jaksaa, ihan hyvin jaksaa. Eteenpäin vain.

Tiefmattenjochia kolmen ja puolen kilometrin paikkeilla lähestyessämme näemme, että jäätikölle pystytetystä teltasta on edellemme tullut vielä kolmen hengen tiimi.

Riuhdomme itsemme kiinteää köyttä pitkin länsiharjanteelle, ja alamme kiivetä. Ilarin vuoro mennä edellä. Rupukivestä kokoonpantu ilmava kallioharjanne jatkuu jatkumistaan noin kilometrin verran. Samalla korkeutta kerätään muutama sata metriä. Vielä vähän. Kun ohut ilma alkaa toden teolla tuntua suorituskyvyssä, siirrytään jyrkkään lumi- ja jäärinteeseen harjanteen vasemmalla puolella.

(Kuva: Kilometrin mittainen kiviköny takana. Kuvassa siis edessä. Riippuu siitä, hahmottaako tilanteen spatiaalisesti vai temporaalisesti.)

Alkaa hyydyttää. Päätä särkee.

Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Enää muutama sata metriä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Vielä vähän. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Enää muutama sata metriä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. ”Hyvin menee. Hyvä tahti”, Ilari kannustaa takaani. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Hengitys, Hengitys. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Ihan vähän vielä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Vielä vähän. Muutama sata metriä enää. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Ei kyllä enää ikinä näin ylös näin kylmiltään. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Zombie-walk.

Aikanaan lumi ja jää ohenevat ja jyrkkenevät mikstaksi. Klippaan välivarmistuksia parinkymmenen metrin välein sijoitettuihin laskeutumisankkureihin. Miksta muuttuu kalliokiipeilyksi. Kaksi muuta köysistöä rappeloivat jo alaspäin.

Sitten olemmekin huippuharjanteella, ja loppu on enää muodollisuus. Muutamaa minuuttia myöhemmin räpsimme toisistamme geneeriset huippukuvat. Kello on noin kaksitoista.

(Taustalla Matterhorn. (c) Ilari Aula)

Syömme vähän evästä ja alamme laskeutua. Ensimmäinen rappelointi. Toinen. Kolmas. Vielä vähän, ja pääsemme lumelle. Sohjoontunut lumirinne tuntuu pitkältä. Miten ihmeessä me jaksoimme sen ylämäkeen?

Lopulta olemme siinä, mistä alkaa kiviharjanteen alaskiipeäminen. Tuolla, ihan vähän matkan päässä on sola, josta päästään alemmalle jäätikölle. Kiviä, halkeamia, hyllyjä. Kapean harjanteen päällä kävelemistä; kumma, miten siihen on taas tottunut. Jäärautojen raapimat naarmut tiemerkkeinä. Kiila sinne, kamu tänne. Eteenpäin. Päätä särkee. Vielä vähän.

Harjanteen puolivälissä Ilari kertoo, että vesi on loppunut, ja että takki on ihan tyhjä. Oma vesipussini tyhjenee parikymmentä minuuttia myöhemmin. Kiviä. Halkeamia. Hyllyjä. Helppoa maastoa, mutta väsyneitä miehiä. Vielä vähän. Miten tolkuttoman pitkä tämä harjanne oikein on?

Loputonkin köny päättyy aikanaan. Kaksi laskeutumista, enää vähän jäätikköä ja moreenia. Lumi on niin pehmeää, ettei jäärautoja tarvitse. Kahlaamme rinnettä alas polvet kipeinä, reidet jynkyssä. Alas, alas. Vielä vähän. Loputon jäätikkö. Pari railon ylitystä siellä täällä. Lunta. Jano. Pää kipeä. Jalat muusina. Alas.

Saavumme moreenille, raahustamme polkua alaspäin. Olen kaatua, kun hiekka rullaa jalkojeni alta. Se toistuu monta kertaa. Rauhallisesti vain alaspäin. Askel. Askel. Askel. Jano. Veden loppumisesta on jo melkein kolme tuntia.
”Mikä eläin tuolla lumella on?” Ilari osoittaa majan suuntaan menevää hahmoa.
”Murmeli?” ehdotan.
”Se on kyllä paljon isompi.”
Niinpä onkin. Etäisyyksiä on joskus vähän hankala hahmottaa.

Majan pihalla klo 18:20. Emme taida enää tänään kävellä autolle.

Oho, pihalla liikuskelee vuorikauris! Sehän se eläin oli!

26.7. Lepopäivä

Yöllä Ilari huutaa varoitushuutoja ja tehostaa huutojaan viheltämällä. Aamulla saan kuulla, että retkeilyyn painajainen oli jotenkin liittynyt.

Kävelemme kolme neljä tuntia autolle ja kohtaamme hämmentävän näyn: auto ei ole parkkiruudussa. Onko käsijarru jäänyt pois päältä? Parkkipaikalla on vain yksi toinen auto, ja sekin on poissa ruudusta. Ja ruudut on muuten maalattu aivan äsken. Parkkipaikalla ja sen edessä on 15.7. päivättyjä pysäköintikieltomerkkejä, joissa kerrotaan asfalttitöistä. Absurdia. Emmekö me muka huomanneet niitä tullessamme? Liikkeelle lähtiessämme näemme onneksi useita merkkejä siitä, että pysäköintikiellot on tuotu paikalle takautuvasti sillä aikaa, kun olimme rinteessä. Tuollaista toimintaa on kyllä vaikea olla arvostamatta.

Lounastauolla laadimme suunnitelmia. Meillä on enää yksi kokonainen päivä. Leppoisaa sporttia, ehkä? Muistan AP:n blogissa aivan hiljattain olleen kirjoituksen (Kiitos, Miia!) , jonka uudelleen luettuani ehdotan, että ajamme Arnadiin. Corma di Machaby on minulle ennestään tuttu, mutta siinä lähellä on näemmä muutakin kiivettävää.

Piz Badilen lumilla kastuneet lenkkarini eivät muuten ole päässeet missään vaiheessa kunnolla kuivumaan. Haisevat saatanalle. Vieläköhän ne saa reissun jälkeen tapettua sellaiseen kuntoon, että niitä voi vielä käyttää?

Saunomme taas autossa jonkin matkaa, ja netti neuvoo Arnadista hostellin nimeltä Forte di Machaby. Google-kartan osoittaman nastan kohdalla se ei kuitenkaan sijaitse. Tajuan, että G-kartta ei osaakaan ilmoittaa sijainteja katunumeroiden mukaan. Hakutoiminnon laittama nasta tulee kyllä oikean tien tuntumaan, mutta saattaa olla aivan väärässä kohdassa tietä. Kuinkahan lähellä leirintäaluetta kävimmekään Courmayerissa?

Kyselemme paikallisilta, ja he sanovat, että paikka on kiinni. Emme luovuta. Soitamme Mattsbyn linnaan, ja aukihan se on. Ajo-ohjeet ovat selvät: Arnad’n keskustasta seuraillaan Matinkylän luostariin osoittavia tienviittoja, ja parkkipaikalta kävellään vielä parikymmentä minuuttia. Suosittelen. Vanhan linnoitusketjun osana toiminut kasarmirakennus on restauroitu idylliseksi majoituspalveluksi. Kiipeilykalliot sijaitsevat lähellä. Ruoka on hyvää. Hinnat edulliset (puolihoito 33 €). Henkilökunta osaa antaa ajo-ohjeita pelipaikoille ja lainaa vieläpä topokirjaakin. Ympäristö vanhoine luostareineen on rauhallinen ja terapeuttinen.

27.7. Gruviera

Yöllä Ilari herää siihen, että on rakentamassa ankkuria lakanasta.

Nousemme seitsemän huippeilla ja suunnistamme Gruvieran juurelle. Leppoisa kiipeilypuisto: mielenterveyttä hivelevät pulttivälit, reittien nimet ja greidit laatoitettuna kallioon, kahden minuutin lähestyminen parkkipaikalta, ravintolapalvelut lähellä. Kiipeämme lämppäriksi leppoisan Topo Pazzon (3kp, 5b), jonka jälkeen siirrymme yksilösuorituksiin. Ilari rimpuilee jotakin 6b:n reittiä, minä alisuoriudun vähän helpommalla.

Käärme! Ja iso. Ehdin nähdä sen häntää metrin verran, kun se livahtaa kivimuurin vieressä oleviin pusikkoihin. Mikähän se oli? Ei ainakaan kyy, todennäköisemmmin jonkin sortin tarhakäärme. Istun maahan kiveä vasten odottelemaan, että se tulisi taas näkyville, mutta ei se tule.

Puolen päivän aikaan aurinko osuu jo kalliolle, ja kiipeileminen muuttuu mahdottomaksi. Eiköhän tämä ollut tässä. Siirrymme ravintolapalveluiden pariin.

Istumme iltaa Forte di Machabyssa. Aurinko laskee ja tulee pimeää. Salamat välähtelevät kaukaisuudessa, kun Ilari lähtee taas telttailemaan. Kunnioitettavaa ulkoilmahenkisyyttä.

28.7. Keltainen valo

Herään yöllä siihen, että ukkonen tulee päälle. Jyrähtelee ja sataa ihan törkeästi. Menen lasikatetulle sisäpihalle ihastelemaan keliä. Alkaa rämähdellä. En näe, mitä välkkyvässä pimeydessä tapahtuu, mutta jääpaloilta se kuulostaa. Rämähdykset tihenevät korvia huumaavaksi rytinäksi. Veikkaan, että Ilarikin on hereillä.

Kohtaamme aamulla auton luona ja aloitamme matkamme kohti Milanoa. Aikaa on, joten päätämme poiketa Lago Maggioren rantaan lounaalle. Ulkolämpötila on jossain 36 asteen paikkeilla; auton sisälämpötilaa emme uskaltaudu arvailemaan. Tiekarttaa emme käytä, joten teemme tyhmän maisemakierroksen Biandratessa, jossa aktivoin jälleen Google-kartan navigaattorin. Pyrimme Sesto Calendeen, mutta lounastammekin Aronassa, sillä G-navigaattorin ohjeet tulevat välillä viiveellä: ”Seuraavaksi.. olisit kääntynyt vasemmalle.” Tämä eksyminen – Viimeisemme? – on kuitenkin onnekas. Pääsemme näkemään Iron Man -triathlonin päätösetapin. 1,9 km uintia, 90 km pyöräilyä ja 21 km juoksua yli 35 asteen helteessä… Kyllä sitä voi jo urheilusuoritukseksi sanoa, jopa hemingwaylaisessa mielessä.

Miten vuoristokiipeily vertautuu muihin kestävyyslajeihin? Maratonilla, triathlonissa ja vastaavissa tarvitaan ainakin paljon enemmän päätä ja tahdonvoimaa kuin meidän tekemillämme nousuilla. Maratonin tai triathlonin voi nimittäin keskeyttää milloin tahansa. Sen sijaan, kun kiipeilijä alkaa olla pahimmin hyydyksissä, hänen ei enää tarvitse miettiä, jatkaako vaiko ei. Perille (pois vuorelta) päästäkseen on yksinkertaisesti pakko jatkaa. Helppo valinta!

Katselemme hikisiä, punoittavaia urhelijoita ja iloitsemme siitä, ettemme ole kisassa mukana. Lopulta päätämme ajaa lentokentälle.

Ilari käy palauttamassa auton avaimet. GoldCarin huoltomies tulee ajoneuvomme luo, avaa oven ja istuutuu kuljettajan paikalle.

”Tätä tuulettimen nuppia tekee tosiaan intuitiivisesti mieli vain käännellä… mutta kun painaa tästä keskeltä”, mies selittää ja näyttää. Nupin keskelle syttyy keltainen valo.