Aluksi juonireferaatti:
viaton, puhdas, puhas, puh, pyh, pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä! pyh äh pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä py pypy hä hä hä py hä py hä nietshe py hä py häpy häpy häpy häpy häpeä HÄPEÄ
Ja sitten se arvottava osuus:
Huh. Huhhuh.
* * *
Yrittäisinköhän vielä sanoa kritiikin normaalikaavan ulkopuolellakin jotakin?
Janne Kortteisen esikoisteosta lukee ihan väkisinkin suorana ja avoimena purkautumisena, kirjallisena Art brutina, jossa kirjailija ilmaisee itseään karkeasti ja etäännyttämättä. En tunne Kortteista henkilökohtaisesti, joten en tiedä, missä määrin luentani tekee hänelle oikeutta, mutta en osaa olla samastamatta kertoja Janne Kortteista kirjailija Kortteiseen.
Minulla oli hyvä ystävä, joka eli aikanaan vähän samanlaisessa psykoottisessa hybriksessä: suolsi samantapaista tekstiä ja oli huonosti ymmärretty nero. Oriveden opistossa haudutettu ja kristillinen nietzscheläinen hänkin. Aikanaan hän muuttui puolimykäksi ja eristäytyi käytännössä kaikista ystävistään. Näen hänet edelleen silloin tällöin likaisena ja laihana kävelemässä kaupungilla ja tutkimassa roskia. Luulen hänen ja Kortteisen tapaisia nuorukaisia olevan maassamme paljon. Kortteista ei tästä joukosta erota niinkään ajattelun erinomaisuus tai tyylikäs ilmaisu: marginaalit kuohuvat ilmaisukanavaansa etsivää luovaa hulluutta.
Suurin ero Kortteisen ja ystäväni – silloin kun tämä vielä oli kunnianhimoisessa vaiheessaan – välillä on Kortteisen pitkäjänteisyydessä, kyvyssä hahmotella repaleistaan jotain suurempaa, kokonaisuus.
Teorian tasolla Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ei ole mullistava teos. Se näyttää ennemminkin vain toteuttavan Surrealismin manifestin mukaista ideaalia sensuroimattomasta ja vastuuttomasta ilmaisusta (kuten kouluampujat toteuttavat surrealistista tekoa sellaisena jollaiseksi Breton sen joskus möläytti) yhdistettynä sieltä sun täältä poimittuihin runouden ja myös muiden kirjallisuudenlajien keinoihin. Tämähän keksitään aina välillä uudelleen.
Joskus sanat ovat kuitenkin myös konkreettisia tekoja. Mullistavaa Kortteisen tekstistä tekee sen käytäntö, runsas, märkivä rehellisyys. Kirjailija nylkee tekstissä itsensä kuin nahkiaisen. Sisäpuolen ja ulkopuolen välinen nahka ei suojellut häntä yhteen suuntaan, ja nyt se ei suojele häntä – tai lukijoita – toisinkaan päin. Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on kommunikointia tavalla, jolla kivoihin rakenteisiin ja metaforiin piiloutuva ilmaisu ei ole.
Kortteisen teosta lukiessani olen iloinen siitä, että minun nuoruudessani pornon joutui nolostellen ostamaan kaupasta tai kioskista, ja sen kuvasto oli melkoisesti tiukemmin säädeltyä kuin nykyään. En voi kuin sääliä nykynuoria, jotka saavat ilmaiseksi klikkailla kaikenlaisilla päällekakkaamisväkivaltajutuilla itsensä turruksiin.
Kirja hymyilytti ja hyydytti hymyni. Se suretti. Tempaisi mukaansa, mitä en olisi etukäteen näkemieni katkelmien perusteella arvannut. Vyörytti. Ahdisti ja pelotti. Riemastutti ennennäkemättömyydellään. Keskenkasvuisimmissa paikoissaan ärsytti.
Ehkä se teki senkin, mitä oli tarkoitus. Tunnekylmiöihin, ihmisten väliseen tyhjyyteen ja turmeltuun viattomuuteen katsominen muistutti siitä, miten tärkeää rakkaus lopulta on.
Vuoden kirja?
* * *
Lisäys 19.1.
Koska Kortteisen kirja on mitä suurimmassa määrin teko, ei pelkkää puhetta, on sitä myös tekona tarkasteltava. Esteettisen hehkutuksen päälle eettinen varaus. Lähimmäisiään ja tuttaviaan kohtaan Kortteinen näyttää suhtautuvan monin paikoin paskamaisesti, usein myös tavalla, joka osoittaa nietzscheläisittäin tarkasteltuna lähinnä reaktiivista ajattelua. Tarkoitukselliseen epäonnistumisen projektiin, jollaiseksi kirja julistautuu, tämä tietenkin sopii.
Saatan olla väärässä, mutta luulen, että tämä on kertoja Kortteisen lisäksi myös kirjailija Kortteisen ongelma.
Jukka Laajarinne 