Kirjamessuilla kuulin, että Antti Nylén suunnittelee kääntävänsä Charles Baudelairen Les Fleurs du Mal’ n uudelleen. Kiirehdin siis kertomaan, että samaa teen minäkin. Käännöksemme tuskin ovat kovin päällekkäiset, sillä omani perustuu kahteen tärkeään rajoitukseen:

1) Osaan ranskaa tasan turistitasolla.
2) En käytä apunani ranskan sanakirjoja enkä aiempia käännöksiä.

Yritän kuitenkin parhaani mukaan ymmärtää teosta. Vaikeaa se on.
Ohessa näyte, Pahan kukkien kaksi ensimmäistä runoa.

—

Opettajalle

Sottiisit, virheet, ahvenat, syntimme,
sielujemme asukkaat ja kehojemme kulkijat
ja rakastettavien uudelleenkuolemistemme ruokkijat,
kuin tuholaisiaan ravitsevat puistojen asukit.

Ahvenemme typistettyjä, hengityksemme läähätystä;
tekomme maksavat alkuperäistä enemmän,
ja iloiten taas tallaamme berberikujaa
uskoen viileiden sateiden pesevän kaikki jälkemme.

Pahan korvilla Saatanan kolmisointu,
sen pitkä kaiku hurmaa sielumme
ja tahtomme rikkaan metallin.
Kaiken höyräyttää tuo villi kellonsoittaja.

Piru se vetelee lankojamme!
Hylätyistä esineistä löydämme välineet;
vastustuksen päivänä emme alennu,
ilman pelkoa käymme halki pakottavien esteiden.

Niin pian kuin vapaudumme, saamme naida ja syödä.
Ikivanhasta nöyrästä he tekevät marttyyrinsa.
Me tahdomme kulkea kiellettyjen nautintojen läpi,
jotka rutistavat meitä lujaa kuin vanhaa appelsiinia.

Kauheana kuin miljoona kihomatoa
jonottaa aivoihimme demonien väki
ja meitä innostava Kykyjen Kuolema laskeutuu,
virtaa näkymättömänä hiljaisille niityille.

Eiväthän väkivalta, myrkky, keihäänkärjet, onnettomuudet
taaskaan kuvioi kauniita piirtoja.
Säälittävien päämääriemme arkiset kanvaasit
ovat kuin rakkaamme – hah! – eivät tiukkaan kiinnitettyjä.

Paitsi shakaaleihin, panttereihin, narttukoiriin,
simpansseihin, skorpioneihin, kuoriaisiin, käärmeisiin,
niljakkaisiin kylmiin luikerteleviin ryömiviin hirviöihin,
oveluuden kuuluisaan kauppiaaseen.

Hän on latteampi, tyhmempi, maailmallisempi!
Joka ei suolla suuria eleitä eikä suuria kirjoituksia
tärvelee tärvelee maan tahallaan,
pilalle kovertaa maailman.

Niin on! Tahdottomuudella ladattu silmä
paljastaa rauhanpiippuaan pössyttelevän päällikön.
Sinä tunnet hänet, opettajan, tämän hienostuneen hirviön,
tekopyhän lehtorin, kaltaiseni, veljeni!

—

Kiukkuinen ja täydellinen

I Pyhittäytyminen

Koska supervoimat rappeutuvat,
näyttäytyy Runoilija maailmalle vaivaannuttavana.
Hänen äitinsä, osaava ja rienattu
kurkottaa sääliä kerjäten kohti Jumalaa:

”Oi! enkö mieluummin pitäisi povellani
kokonaista käärmeiden solmua kuin imetän tätä epäsikiötä!
Kirottu olkoon se nautintojen yö
jona hän valtasi kohtuni!

Sinä valitsit minut kaikkien naisten joukosta
tuskien meren nieltäväksi,
enkä voi hyljätä tuota hirviötä
liekkeihin niin kuin rakkauden matkalipun.

Vaalin vihaasi jonka hyväksyn,
yllä tyhmyyden kirouksen välineen,
ja minä kastelen tätä surkeaa puuta,
kyvytöntä painamaan syöpäläisnappeja.”

Hän paljastaa vihansa yhtenäisyyden
ikuista suunnitelmaa ymmärtämättä.
Silti hän valmistautuu Gehennan sulattoon
pyhään teurastukseen äidillisistä rikoksistaan.

Alla enkelin näkymättömien siipien
nauttii koditon lapsi auringosta
ja kaikesta mihin hän koskee ja mitä hän syö
löytää hän meripihkaa ja mannaa.

Hän leikkii tuulen ja purjehtii pilvien kanssa
ja iloiten laulaa ristin tietä;
ja henki joka häntä seuraa etsikkoajallaan
monistaa katseen kuin metsien lintu.

Hän tarkkailee karkeasti kaikkea, mitä haluaa rakastaa,
tai no, hän kovettaa hiljaisuutensa,
etsii tapaa pelastaa rehellisyytensä,
ja ylipäätään kokeilee raivoaan.

Hänen suunsa on leivän ja viinin kohtalo.
Hän painii epäpuhtaita rikkomuksia vastaan,
tekopyhyydellä suihkuttaa sitä mihin koskee.
Syytettyinä ne, jotka astuvat päin kieltomerkkejä päin.

Tämä nainen kirkuu julkisilla paikoilla:
”Hän löytää minusta kauneutta koska minua ihailee,
olen antiikin jumalattarien vertainen,
ja kuten he, tahdon olla palvottu;

suitsukkein, hajustein ja mirhamein lahjottu,
aitouden venyttämisin, lihalla ja viinillä,
tietääkseni, mihin minua ihaileva sydän kykenee
jumalaisuuttani ylistäessään!

Ja nolostuessani siitä, mihin farssi vihjaa,
esittelen herkkiä voimakkaita käsiäni
ja kynsiäni, kynsiä harpyijain,
jotka ovat avanneet kujan hänen sydämeensä.

Kuin keltaisimman linnun, värisevän, räpistelevän,
raastan tuon aivan punaisen sydämen hänen rinnastaan
ja, suosikkiani häiritäkseni,
roiskaisen sen maahan.”

Taivasta tai silmäinsä näkemää upeaa valtaistuinta kohden
kohottaa Runoilija hurskaat käsivartensa
ja hänen kirkkaan sielunsa mittava selkeys
avaa viitastaan raivoisan ihmisen piirteen:

”Ylistetty Jumalani, joka lahjoitat kärsimyksen
kuin taivaallisen parannuksen epäpuhtauteemme,
kuin suurenmoisen puhtaamman olemuksen
valmistelemaan pyhien valittujen voimaa!

Tiedän, miten varjelet Runoilijan sijaa
mahtavin pyhimyslegioonain joukoin
ja kutsut ikuiseen
Valtaistuimesi, Hyveen ja Herruuden juhlaan.

Tiedän: siellä sureminen on poikkeuksellisen jaloa
missä maa ja sen oliot eivät koskaan kuole,
ja miten hän on pukenut päähäni mystisen kruunun
määräämään kaikkia aikoja ja maailmankaikkeutta.

Mutta antiikin Palmyrian kadonnut loisto,
tuntemattomat metallit, meren helmet,
kohoavat kädelläsi riittämättöminä,
tämä kirkkaan diadeemin kauneus:

ei se loista puhdasta valoa,
pyhitä alkukantaisia säteitä.
Luovuttaa pimenneet silmät ihanalle täyteydelle,
ne eivät ole kuin hämäriä tasopeilejä!”