Tulkituksi tulemisesta

Eilen olin paikan päällä, kun Diogenes (Johannes Kärkkäinen) ja Antisthenes (Olav Tirkkonen) harjoittelivat kirjoittamani ja Viertiön Jannen säveltämän kamarioopperan (ks. keikkakalenteri) ensimmäistä näytöstä.

Siitä tulee monin verroin upeampi juttu, kuin mitä librettoa kyhätessäni osasin kuvitella.

Jälleen kerran tuli se tuntu, että kirjallisen harrastukseni huippuhetket ovat olleet niitä, joiden kuluessa joku toinen on esittänyt sovituksensa tai näkemyksensä tekstistäni. En nyt tarkoita kritiikkejä vaan esimerkiksi sitä, miten olen ensimmäistä kertaa nähnyt kuvitukset kirjoihin Minä en laske kymmeneen! ja Mummon kone -kuvitukset. Tai sitä, miten Sami Toivosen ja Aino Havukaisen ohjaamana esitimme shakespearilaisen näytelmäni nimeltä Kauko IV.

Vasta toisen tulkitsemana teksti todella herää eloon, ja tulkitsijan ottamat taiteelliset vapaudet ovat aivan erityistä herkkua.

Paikkakuntaisuudesta

Viikko sitten turkulaisessa ravintolassa piti alkuasukas meille puolituntisen monologin siitä, mitä on turkulaisuus, mitä on Turku ja millainen on turkulainen mielenmaisema. Eilen Tampereella Pirkkalaiskirjailijoiden edustaja piti pitkähkön puheen, joka oli täynnänsä Tampereen kehumista ja ironista naljailua Turun ja Helsingin suuntaan.

Tämä on kiintoisaa.

Sillä eiväthän helsinkiläiset toimi samoin? Milloin olisin kuullut vastaavia puheita stadilaisten suusta? En muistaakseni edes silloin, kun asuin vielä jossakin toisaalla.

Mistä johtuu, että jossakin paikkakuntalaisuus on niin vahvaa ja näkyvää ja jossakin taas ei?

Yksi arvaus voisi olla, että Turku ja Tampere ovat oikeita paikkoja, Helsinki sen sijaan maan suurimpana valta- ja väestökeskittymänä ei ole. Helsingin suhde Turkuun ja Tampereeseen on merkityksettömämpi kuin Tampereen ja Turun suhde Helsinkiin ja toisiinsa. Helsinki on itsestäänselvyys ja itseriittoisuus, pienemmät paikat eivät ole. Siksi helsinkiläisellä ei ole tarvetta purkaa helsinkiläistä mielenmaisemaa kenellekään, kun taas turkulaisella ja tamperelaisella on.

Kokeillaanpa soveltaa arvausta isompaan mittakaavaan:

Suomi maailmassa on pieni. Se tekee Suomesta paikan, ja Suomi onkin jotakin nimenomaan suhteessaan joihinkin muihin. Kun tänne tulee ulkomaalaisia, saavat he kyllä kuulla ja nähdä suomalaisuutta, varmaan pitkiäkin esitelmiä. Tai kun suomalainen on ulkomailla, sanotaan nyt vaikka Ranskassa, tekee hän paikallisille selkoa Suomesta, ei niinkään toisin päin. Isompi, vanhempi ja tunnetumpi näyttäytyy itsestäänselvyytenä, pienempi jonakin mikä on erityisesti identifioitava.

Voisi ehkä selittää jotakin?

Kohtaamisia lukijain kanssa

Takana on kolmen päivän keikkaputki, kouluvierailut Espoossa ja Mäntsälässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että lukijakunnan kohtaaminen on tämän homman suola ja että lapset ovat kyllä mainioita.

Tavallisesti saan kirjoistani kovin vähän palautetta: muutaman kritiikin ja tietysti jonkin verran kavereiden kehuja. Ja sitten ne myyntiluvut, joita kertomalla kustannustoimittajat aina muistuttavat siitä, mikä on todellinen paikkani kustantajan tallissa.

Tuolta pohjalta sitä sitten välillä epäilee koko toimintansa merkitystä. Lukeeko kukaan kirjojani? Miksei lue? Ovatko ne ne ehkä hiukan huonoja, tai jotain? Vai eikö minua vain ymmärretä?

Mutta sitten pääsee vierailemaan sellaisissa kouluissa, joissa tuotantooni on tutustuttu ennakolta. Lapsille on luettu jotain, tai he ovat lukeneet itse. Ja sitten tulee pyyntöjä, jotka koskevat juuri niitä kirjoja, joista on jäänyt epävarmin olo.

”Voisitko sinä lukea sen kirjan, missä se isä selittelee niitä kummallisia juttuja?”
”Lue sitä Kalavaletta, se on niin hyvä!”
”Joo! Lue Kalavaletta!”

Tämä on ehkä ilahduttavinta palautetta, mitä voi saada: hehän haluavat kuulla jotakin kirjoittamaani uudelleen!

Muutenkin tuo, että yleisö toivoo luentaa, on jotenkin erinomaisen kohdallaan: lapset eivät halua pelkästään kirjailijaa. He haluavat kirjallisuutta.

Nyt taas jaksaa.
Ja vähän aikaa pystyy jälleen uskomaan siihen, mitä on yrittänyt itselleen selittää: se, että kirja ei aina näytä löytävän lukijoitaan, ei aina tarkoita sitä, että vika olisi itse kirjassa. Vika voi todellakin olla jossain ihan muualla.

Vastarintamiehen kuolema

Kirjallisuuden kenties keskeisin tehtävä on kapinahengen lietsominen. Kirjallisuuden ja kirjailijan on seistävä antiteesinä, käytävä lukijain kuvittelemaa maailmantilaa vastaan. Sillä harhat meitä hallitsevat. Erityisesti tästä syystä olen kunnioittanut akateemikko Paavo Haavikkoa yhtenä valtakuntamme älyllisen elämän kärkihenkilönä.

Vieläkö hänenlaisiaan tyyppejä tehdään? En tiedä mutta toivon sitä hartaasti, koska muuten meillä menee jo muutaman vuoden päästä todella huonosti.

Metodin esitys

Muutamina viime vuosina ovat erinäiset OuLiPo-ryhmäläiset virkistäneet mieltäni melkoisesti ja antaneet paljon vaikutteita tekemisiini. Siellä sitä tehdään insinööriproosaa, jos jossakin. Sopii meille matemaatikoille: kehitetään teoksen kirjoittamisen metodi, algoritmi tai kaava ja ruvetaan sitten kirjoittamaan. Periaatteessa jo pelkkä metodin keksiminen riittää potentiaalisen teoksen määrittämiseksi, eikä sitä ole pakko oikeasti kirjoittaa.

Tällä hetkellä minulla on leipätekstieni lisäksi tausta-ajossa kaksi OuLiPo-vaikutteista runoteosta. Toisesta olen jo maininnutkin. Siitä tulee eeppinen runoelma. Toinen taas on vasta aluillaan, enkä uskalla vielä paljastaa metodia julkisesti. Haluan tehdä sen itse ensin. Ja onhan uusi romaanikässärini myös mitä OuLiPolaisinta tavaraa (siitä enemmän joskus myöhemmin).

Mutta se, mistä minun piti kertomani, on tämä uusi kirjaidea, tuotantoni päätösteos. Dementikon päiväkirja. Kun joskus – toivottavasti en vielä tänä vuonna – minulta diagnosoidaan dementia tai Alzheimerin tauti, alan pitää päiväkirjaa. Olen jo alkanut vaatia vaimoltani lupausta, että hän painostaa minut sitten päivittäin kirjoittamaan, jos en itse muista.

Odotan jo uteliaana lopputulosta (josta en tosin taida enää sitten osata nauttia). Näyttääkö se ehkä tältä:

    ”Kotiini on tunkeutunut joku vieras nainen, joka pakotti minut väkivalloin tähän kirjan ääreen. Varmaan joku kieroutunut sarjamurhaaja tai muu hullu. Mitähän sen edelliset uhrit ovat tähän kirjoittaneet? Kurkistanpa. Hetkinen…”

Messuamista

Vaikka Turun kirjamessut ovatkin pienempi ja viihtyisämpi tapahtuma kuin Helsingin, on näyttelyhulina vähän liikaa minun makuuni. Messuhallien tarjontaan jaksoin tutustua ehkä kymmenen minuutin läpimarssin verran, minkä jälkeen olikin jo ihan pakko istahtaa nauttimaan virvokkeita Annen kanssa. En ollut tiennyt, että äitiyden aiheuttamat muutokset sisäerityksessä voivat vaikuttaa näinkin, mutta hänen tukkansa väri oli muuttunut ihan kokonaan. Hoidin hommat joten kuten, hengailin Nuorisokirjailijain osastolla punkkari-Kirstin ja Anun kanssa juttelemassa, ja lähdin sitten kaupungille.

Nyt vähän harmittaa se messutarjontaan tutustumattomuuteni. Siellähän olisi ollut dada- ja avantgardeosastokin.

Kaupungin keskustassa matkustin Johannan kanssa ulkomaille. Kovin tarkasti emme kyenneet sijoittamaan itseämme maailmankartalle, mutta ulkomailla joka tapauksessa oltiin. Varsin suositeltava kohde ja erinomainen ruoka.

Aterioituamme suunnistimme Vanhaan apteekkiin, joka oli pullollaan kirjallisia tuttuja (Vaiko sittenkin: ”tuopillaan”? toim. huom.). Juuri illanviettomeininki tekee Turun messuista aina aivan erityisen ja juhlallisen tapahtuman, jonne lähtee mielellään.

Kotiin päin irtauduin jo ennen puolta yötä, mikä olisi aivan järkevä aika, jos kaikki olisi tapahtunut Helsingissä. Mutta Turku! Olisi ehkä pitänyt ajatella, että kotimatkaan menisi yli kolme tuntia. Tänään onkin taas ollut himpun verran väsähtänyt olo.

Mitä minulle kuuluu?

Päiväkirjamerkintä näin uuden blogin alkajaisiksi.

Absurdi Ruoalla ei saa leikkiä -faabelikokoelmani on siinä vaiheessa, että sen markkinointitekstejä kirjoitetaan jo. Kuvittajaksi on tulossa vanha kunnon Martti Ruokonen, oikea mies oikeassa paikassa.

Romaanikäsikirjoitukseni ensimmäinen versio on nyt valmis eli sellaisessa kunnossa, että kehtaan antaa sen luottolukijoideni käsiin. Heiltä saan ehkä palautetta, jonka perusteella teen muutoksia, ja sitten joskus, kenties puolen vuoden päästä, alan tarjota juttua kustannettavaksi.

Tänään tapaan Jannen Uusälytöntä! -illanvieton suunnittelun merkeissä.

Huomenna esiinnyn Turun kirjamessuilla.

Ensi viikolla minua odottavat kolme kouluvierailua sekä Kirjailijaliiton kokous. (Vai odottavatko? Eikö odottaminen ole intentionaalista toimintaa? Miten vierailu tai kokous voivat odottaa yhtään ketään?)

Siinähän sitä jo onkin tekemistä.

Olemme muuttaneet

Alma Mediaa kiinnostaa, keiden kanssa heidän työntekijänsä jakavat vuoteensa. Tuli siis aika jättää kyseisen yhtiön juuri ostama Vuodatus.

Privaattidosetti vaikuttaa tästä lähtien WordPressissä. Menee varmaan tovi, ennen kuin saan kaiken toimimaan kunnolla ja näyttämään kivalta, mutta toivottavasti muutosta aiheutuva sekamelska ei tuskastuta ketään liikaa.

Huomatkaa, että myös blogin nimi on muuttunut.