”Päivä täysi? Kumihanska… noin… ja pyllistys…”
.
.
(Innoittajana Suvi Lindén)
(H)aamukirjoitus
Jotkut aloittavat päivänsä kirjoittamalla mitä sattuu, ja siitä on kuulemma jotain apua. Kokeillaanpa.
Täytin tänään vuosia. Olen ilmeisesti jo luovuttanut tässä eloonjäämiskamppailussa, kun asia ei enää tuntunut erityisen pahalta. Jos kuitenkin alkaa tuntua pahalta, niin onneksi tämä päivä on muuten varattu filosofisen praktiikan koulutusohjelmalle ja ymmärtääkseni ainakin osin stoalaisuudelle. Kriittisessä korkeakoulussa.
Jelinekiä lukiessani olen ollut kirjailijan tyylistä ihmeissäni: semmoista surrealistista runoa romaanimuodossa. Miten se sen tekee? Aivan kuin Jelinek kirjoittaisi täysin harkitsematonta automaattikirjoitusta, joka vain pysyy tiukasti asiassa. Tätä pohtiessani keksin (itselleni) uuden metodin kirjoittaa runollista proosaa: Kirjoitetaan ensin tarinaraakile, miksei yhtä hyvin lyhytsanainen essee. Sitten lihat luiden ympärille: otetaan jokainen lause tai virke omaan käsittelyynsä ja annetaan niihin tulla täysin pohtimattomia mielleyhtymiä. Tulisikohan hyvää tavaraa? Missäköhän välissä ehdin kokeilla.
Kirjalle pitäisi keksi nimi viimeistään ylihuomenna, koska ennakkomarkkinointi on alkamassa. Aloitanpa ennakkomarkkinoinnin minäkin. Kirjan työnimi oli Muumipeikko ja eksistenssi, ja se ilmestynee Atenan julkaisemana syksyllä.
Mutta nythän minun pitääkin jo lopettaa.
Älä nyt jää miettimään
No niin no niin koitas nyt olla ripeä ei tässä ole nyt aikaa ihmettelyyn kuulitko bussi lähtee ihan kohta Mihin sä oot ne sun sandaalit laittanut et sä voi sukkasillasi mihinkään lähteä missä ne on Älä siinä ihmettele kun laita muita vaatteita sillä aikaa tossa on kauluri ja missä mun avaimet Huh hyvä taskussa pipo päähän noin ja lapaset mukaan missä ne sun sandaalit on mihin sä oot ne laittanut missä ne on katotaas naulakon alta Voi itku joudutaanko me nyt odottamaan seuraavaa bussia
.
Runotorstain 118. haasteen aiheena oli oheinen Elegian valokuva.
P.S. Psykoanalyyttinen torjuntanäytös on nyt kokonaisuudessaan kuultavissa Nokturno.org -sivustolla.
Markkinaliberalismin todellistuma
Roberto Savianon Gomorra – Mafian valtakunta piirtää Etelä-Italian järjestäytyneestä rikollisuudesta noin kolmeulotteisen kuvan:
X) Nolohkoilla vertauskuvilla väritettyä tarinaa rikollisista ja väkivallasta. Tämmöistä tavaraa voisi kuvitella esimerkiksi Alibi-lehden olevan pullollaan, ei mitään tyylitaiturin käsialaa vaan yksityiskohtien ja tietojen luettelomaista läiskintää paperille.
Y) Hämmästyttävä ja jopa outouttava kuvaus järjestäytyneen rikollisuuden käsittämättömästä mittakaavasta ja muodoista. Voiko tällaista ihan oikeasti olla?
Z) Järjestelmän rinnastuminen uusliberalismin märkiin unelmiin. Mitä käytännössä tapahtuu, kun bisneksiä ei pystytä kontrolloimaan? Millaiset periaatteet hallitsevat taloudesta, jota yhteiskunta ei rajoita? Nopean rahan tavoittelu tuottaa toivottomuutta ja kuolemaa, tuhoaa ympäristöä ja ihmisiä tehokkaasti, mistään piittaamatta.
Kirja on tosiaan tyyliltään ja muodoltaan mitä kököintä luettavaa, mutta siellä täällä pinnalle pulpahtelee helmiä, kuten kuvaus siitä, miten todistajaksi ryhtynyt opettajatar menettää ystävänsä – ei camorristien pelossa, vaan siksi, että totuuden puolustaminen valaisee liian räikeästi valheen, jonka muut hyväksyvät.
Tai toinen helmi, Savianon isän näkökulma todellisuuteen sopii pohdittavaksi myös meille kirjailijoille:
Toiset määräävät sanoista ja toiset asioista. Sinun pitää älytä, ketkä määräävät asioista, mutta olla uskovinasi niitä, jotka määräävät sanoista. Ainoastaan se, joka määrää asioista, määrää oikeasti.
Illan pimetessä
Lapsi on saatu sänkyyn muttei nuku vielä. Hänen hämärästä huoneestaan kuuluu levottomia kahahduksia, sitten kysymys: ”Mitä tarkoittaa eksistenssi?”, ja hetken kuluttua: ”Minulla on sinitarraa tukassa.”
Illan pimeitesä
Oho. Miten minä nyt noin kirjoitin? Tulipa hyvä.
Tuottavuusohjelma ei vaaranna turvallisuutta
Valtion tuottavuusohjelma
.
toteutetaan
.
yleistä järjestystä
ja turvallisuutta
vaarantamatta.
..
.
.
Uutinen YLEn sivuilla sai minut purskahtamaan nauruun.
Neljäs kuva
J. Pekka Mäkelä haastoi minut kuvameemiin. Piti laittaa neljännen kuvakansion neljäs valokuva kuvatekstien kera näytille. Mietin tovin, miten neljäs lasketaan, kun on näitä kansioita ja alakansioita sun muita. Päädyin kuvakirjaston neljännen riittävän suuren ”rullan” neljänteen kuvaan.
Se näyttää tältä:
Kuva on otettu 25.2.2005. Kävimme perheen kanssa erään synkkäsävyisen ja erittäin populäärin sveitsiläissurrealistin nimikkomuseossa. ”Hirviömuseossa”, kuten paikka tyttärellemme nimettiin. Museota vastapäätä, kadun toisella puolen oli päivän ehdottomasti hienoin kohde: kapakka, jonka kalustuksen ja sisustuksen kyseinen taiteilija oli suunnitellut kattoa ja lattialaattoja myöten. Se oli semmoinen wohohou!-juttu mitä suurimmassa määrin. En nimeä sisustussuunnittelijaa. Nimetkää te, kuka ensimmäiseksi ehtii.
Ja haaste leviää. Haluaisivatkohan HannaH, Reijo Valta, Johannes Knektman, ja Miina Supinen lähteä mukaan?
Myst-estetiikkaa
Pieni tovi sitten TC linkitti muutaman hienon kuvan, jotka kytkeytyvät siihen, mitä eräät kutsuvat Myst-estetiikaksi. Sanoisin, että Myst-estetiikka oli vahvimmillaan sarjan kahdessa ensimmäisessä pelissä, Mystissä ja Rivenissä: arvoituksellisia hylättyjä rakennelmia oudoissa maisemissa. Hiljaisuutta, yksinäisyyttä, surrealismia. Koneiden ja pelimoottoreiden kehittyessä kuviin alkoi tulla liikettä ja eloa, ja alkuperäinen tunnelma ainakin osin menetettiin.
Ohessa muutama valokuva, joissa on hieman jotakin sellaista. Kuvasarjan voi vaikka kuvitella eteneväksi kertomukseksi. Se ei ihan vielä ole sitä, mistä unelmoin: että kuvia olisi niin sairaan paljon ja monenlaisia, että niistä pystyisi koostamaan Mystin tapaan klikkailtavan ympäristön.
Avantgardistin keskeislyriikkaa
Esipuheessaan Leevi Lehto esittää, että maailmassa on liikaa ’”kommunikaatiota”, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä’, mikä eroaa radikaalisti takakannen väitteestä, jonka mukaan Lehdon mielestä maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja ymmärrystä. Etukannessa on kuva maailmanrunoudesta, jossa kauriin kääntöpiiri on korostettu. Alussa oli kääntäminen luo Lehdosta häpeilemättömän keskeislyyrisen kuvan kommunikoivana poeetikkona ja käsittelee 18 esseen painolla erilaisia kielen ja runouden ilmiöitä.
Kirja on mielestäni enimmältä osaltaan kovin kiinnostava, joten on olemassa vaara, ettei se ole kovin merkittävää kirjallisuutta. Vai lymyävätkö parhaat palat kätkettyinä juuri niihin kirjoituksiin, jotka tuntuivat minusta väsyttävimmiltä? Ehkä.
Viittasin tässä tietenkin Lehdon parin vuoden takaiseen, hälyä herättäneeseen ja elämään jääneeseen lausumaan:
Mikään mikä alkuaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta.
Auki purettuna argumentti tarkoittaa, että helppolukuinen, suurta yleisöä kiinnostava teksti ei kerro mitään, mitä lukijat eivät tietäisi jo ennestään.* Merkittävä kirjoitus sen sijaan tuo käsittelyyn jotakin uutta. Tässä suhteessa Lehto näyttää sanoutuvan irti sokraattisesta kätilöinnistä ja näyttäytyy ennemminkin taiteilijan erityisyyttä korostavana romantikkona.
No niin. Nyt vähän ajauduin. Tai keskityin epäolennaiseen. Tai sitten se olikin keskeistä. Mutta se on sellaista toisinaan, blogikirjoittelu. Alussa oli kääntäminen virittelee monenlaisia kommunikaation kysymyksiä tai fokusoi lukijan ihan vanhoihinkin ongelmiin. Tai epäfokusoi niin, että kysymystenasettelutkin paikoin hämärtyvät. Lehdon tapa kirjoittaa, toisin kuin monen muun esseistin, ei herätä (minussa) tunnereaktioita tyyliin: ”Olipa osuvasti sanottu!” tai: ”Näin on!” tai: ”Nyt meni metsään!” Ennemminkin huomasin vallitsevaksi reagointitavakseni: ”Hmmm…”
* vrt. esim. Heidegger, Oleminen ja aika, §35
Jukka Laajarinne 