Kahviloissa ja ravintoloissa

Katukahvilassa tupakoiminen kuuluu olennaisena osana ranskalaiseen elämänmuotoon:

(Kuva: Johanna Sinisalo)

Pariisia käsittelevien postikorttien, elokuvien, kirjallisuuden jne. muodostamat mielikuvat määrittävät helposti ennakolta mitä kaupunki matkailijalle on. Monet matkapäiväkirjani epäautenttisista merkinnöistä ja valokuvien aiheista pystyinkin suunnittelemaan mielessäni etukäteen. Paikan päällä ne käytiin todellistamassa. Tyypillisimmillään turismi onkin eräänlainen esittämisen muoto, kertomuksen rakentamista tulevaisuuden muistikuviksi.

Vain odottamaton – absurdi! – kykenee syventämään ymmärrystämme, mutta nopeasti sekin nielaistaan itseämme käsittelevän fiktion osaksi.

La Dôme oli yksi Sartren vakioravintoloista. Alkupaloiksi meille tuodaan kotiloita. Yhteen kotiloon on joutunut pari punaista marjan näköistä. Pippureita? Kaivan kotilon sisällön ulos kuorestaan, ja siinä se on. Täältä se on peräisin, juuri tästä ravintolasta!

Ravun katse.
Erakkoravun katse. Minun lautasellani.

Les Deux Magots oli aikoinaan eksistentialismien suosima kahvila. Vielä nykyäänkin siellä saattaa nähdä pöydän ääreen asettuneen Néantin, ei-minkään:

Kuvottavaa!

Piipahdamme kupposilla Café de Floressa. Täällä meillä dadaisteilla ja surrealisteilla on usein tapana viettää aikaamme. Mutta nyt on vakiporukka jossakin toisaalla. En näe Aragonia, en Bretonia, en Tzaraa enkä Picassoa. Olemmeko myöhässä? No, pärjäämme me keskenämmekin.

Katutaiteesta siellä täällä

Pariisin katutaiteen yleinen taso on jokseenkin tarkalleen valovuoden verran edellä helsinkiläisten taggaajien väsyneistä roiskaisuista. No, ehkä ne ovat vähän kaksi eri asiaakin: tagit ovat taggaajien keskinäistä kieltä, muille esteettinen haitta. Kunnon piissit sen sijaan ilahduttavat yhtä lailla muuta kansaa kuin alan paneutuneimpia harrastajia. (Ja on siellä Ranskan-maallakin niitä syntyessään kuolleen näköisiä söhryjä.)

Huolellisesti taiteiltujen teosten keskeiset ja julkiset sijoitukset Pariisissa kielivät siitä, että siellä on sekä
a) valvonta heikompaa ja yhteiskunta siltä osin vapaampi (ainakin osin totta: joillakin alueilla toiminta on epävirallisesti sallittua)
että
b) uskaliaampia tekijöitä.

Joka tapauksessa: kateeksi käy.

(Meta: Huomasin vasta, että tässäkin blogialustassa kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ei olisi aina tarvinut kuormittaa teitä ylikokoisilla jutuilla.)

Siellä täällä vastaan tuli näitä kuuluisan  Space Invadersin sympaattisia mosaiikkitöitä. Nämä kaksi sinistä bongasimme Chartresista asti. Parhaat ideat ovat usein hyvin, hyvin  yksinkertaisia.

Näitä nähdessään Sinisalon Johanna vihjaisi mm. Tampereen suunnalla yleistyneistä neulegraffiteista. Niin että kyllä ne jotkut Suomessakin! Neulegraffiteja voi ihmetellä esimerkiksi täällä ja täällä.

Lukuvuosi 2009

Numerot, listat ja tilastot ovat kivoja. Ainakin kerran vuodessa. Kuluneena vuonna olen näköjään lukenut 59 kirjaa. (Mukana ei ole lasten- tai nuortenkirjoja.) Tällaisia.
Runoja: 5
Proosaa: 27
Ei-fiktiota: 27
Naisten kirjoittamia: 20
Kotimaisia: 27
Uutuuksia (vuosina 2008-2009 painettuja): 26

Vuoden kohokohtia:

Michel Houellebecq: Mahdollinen saari (Vanhenemistematiikka alkaa jo tässä iässä puhutella. Identiteetin ja muistin, kuoleman ja elämän merkitysten pohdinnat täyttä rautaa.)
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (Klassikko ihan aiheesta!)
Mestari Eckhart: Sielun syvyys (Kaikkien saksalaisten idealistien ja sitä kautta myös eksistentialistien äiti.)
Sofi Oksanen: Puhdistus (Rakenteellisesti ja dramaattisesti hieno ja elämyksellinen teos. Ainoana puutteena kovin yksipuolinen ja negatiivinen mieskuva.)
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta (Hauska, älykäs ja siksi erilainen vampyyriromaani.)
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarha (Ihmiselämän koko traagisuus kompaktissa paketissa.)

Miltä näyttävät teidän tilastonne ja kohokohtanne? Pidättekö kirjaa?

Sheör änd enzoi

On vähän laiska olo blogipäivittelyn suhteen, mutta ainahan voin suositella teille muuta luettavaa.

Tässä kolme kirjallista blogia, joita olen jo jonkin aikaa seuraillut mutta jotka ovat silkkaa saamattomuuttani jääneet uupumaan linkkilistalta:

Marika Laijärven Maaginen arkki, Ina Westmanin INAhdus, Penjami Lehdon Jäljen ääni

ja yksi ulkoilullinen: Petteri Nurmisen Rakas päiväkirja…

Share and enjoy!

Pohjoisnaama

Mene suoraan DVD-levitykseen, kulkematta elokuvateatterin kautta. Näin kävi suomalaisilla markkinoilla Nordwand-elokuvalle. Kaiken lisäksi elokuvan levittäjä teki nimen kanssa jokseenkin höntin ratkaisun: sen näkyvin nimi on North Face – Pohjoisrinne. Paheksun, mutta onhan tuo annettava anteeksi, monestakin syystä.

Philipp Stölzlin ohjaama saksalais-sveitsiläis-itävaltalainen toimintadraama kuuluu kiipeilyjännärien ehdottomaan parhaimmistoon. En itse asiassa tiedä ainoatakaan värielokuvan kaudella tehtyä elokuvaa, joka yltäisi lähellekään Nordwandin tasoa.

Raina kertoo Andreas Hinterstoisserin, Toni Kurzin, Willy Angererin ja Edi Rainerin legendaarisesta ja surullisen epäonnisesta Eigerin pohjoisseinämän ensinousuyrityksestä vuonna 1936. Tapahtumasarja on alan harrastajien hyvin tuntema ja kuuluu osana alppinismin keskeisimpään mytologiaan.

Elokuvan ajankuva on oikean näköinen: natsisaksalainen yli-ihmisajattelu, naisen asema, hamppuköydet, iskuhaat ja polvihousut… ja lähes kaikin puolin uskottavasti esitetty kiipeilykatastrofi. Nordwand on kiipeilyelokuville samaa kuin U96 oli merenkulkuelokuville: eräänlainen suljetun tilan kauhukertomus, vaikka seikkailijoille taivas onkin avoinna ja horisontti kaukana. Jännitys kehittyy hiljalleen. Kuten oikeassakin elämässä ulospääsemätön helvetti kasautuu pienistä ja vähän isommista virheistä ja epäonnisuuksista, joita ei oteta ajoissa riittävän vakavasti… ja jossain vaiheessa point of no return onkin jo ohitettu.

Hyvää näyttelijätyötä, ajassamme poikkeuksellisen hitaita leikkauksia, visuaalista taidokkuutta, dramaattinen kontrasti lämpimän loistohotellin ja aivan siinä vieressä pauhaavan lumimyrskyn välillä. Melkein kaikki palaset ovat siis kohdallaan.

Mutta eivät aivan kaikki.

Tähänkin elokuvaan on pitänyt säätää se nykyelokuvan sääntöjen mukaan pakollinen rakkaustarina. Naisen sotkeutuminen seikkailuun – aina pelastusoperaatioon asti seinämälle – syö elokuvalta  historiallista autenttisuutta, psykologista uskottavuutta ja omintakeisuutta. Juu, kyllähän ihmiselämään rakkaus kuuluu, mutta eivät ne rakkaudet niihin Eigerin pohjoisseinälle lumimyrskyssä kiipeilleet. Muuten tämä olisikin ollut mestariteos.

*****


Kuva: Eigerin pohjoisseinä kesällä 2006.

Elämää joulun jälkeen

Runoutta, proosaa, musiikkia, tanssia, arkkitehtuuria. Vapaa pääsy. Kuvaa klikkaamalla pääset Galleria Jangvan sivuille.

Taustan maalaus: Alvari Lume