Jukka Laajarinne

Rahka-appelsiini-riisipuuro

Joskus pikkujouluihin saattaa keittyä liikaa riisipuuroa. Ja eihän sitä sellaisenaan jaksa ihan kauhean montaa kertaa syödä. Eilen mieleeni muistui jälkiruoka nimeltä appelsiiniriisi, jonka pohjalta sekoitin tämmöistä:

3 dl kylmää riisipuuroa
purkillinen maitorahkaa
2 appelsiinia (saa olla enemmänkin)
(sokeria, jos tunnet tarvetta)

Appelsiinit pilkotaan, ainekset sekoitetaan. Nautitaan kylmänä. Rahka tuo puuroon uuden sävyn ja appelsiinit pirteyttä – käypä pöperö.

Salamavalo paljastaa lusikan varresta naarmuja, joita en aiemmin oikeastaan tiennyt olevankaan.

Lucia syrakusalainen

Lucia-neidon kynttiläkruunu juontaa kertomukseen, jonka mukaan Pyhä Lucia auttoi piiritetyn Syrakusan nälkiintyneitä asukkaita salakuljettamalla näille leipää maanalaisia tunneleita pitkin. Molemmat kädet olivat varatut ruoan kantamiseen, joten Lucia kiinnitti kynttilöitä päähänsä eräänlaiseksi otsalampuksi.

Lucia on näkövammaisten suojeluspyhimys. Hänen silmistään kerrotaan kahta tarinaa, joiden molempien lähtökohtana on neitsyyslupaus.

Tarina, joka päätyi romaaniini 72 etenee seuraavasti: Luciaa kosiskeleva mies oli rakastunut hänen silmiinsä ja kehui niiden kauneutta. Niinpä Lucia kaivoi silmät päästään ja lähetti ne kosijalle.

Toisen tarinan mukaan – joka lienee hieman lähempänä historian hämäriin jäänyttä totuutta, mikä se sitten lieneekään – Lucia kieltäytyi naimakaupoista, ja suuttunut kosija ilmiantoi hänet viranomaisille. Elettiin keisari Diokletianuksen aikaa, jolloin kristittyjä kidutettiin hengiltä oikein urakalla, ja näin kävi Luciallekin. Yhtenä osana kidutuksia hänen silmänsä kaivettiin irti kuopistaan.

Lukijaa saattaa helpottaa tieto, että molemmissa kertomuksissa silmät kasvoivat Jumalan armosta takaisin. Kertomuksista ensimmäinen on kuitenkin sisällöltään erityisen kiinnostava, sillä se kertoo jotakin varhaisesta kristillisestä seksuaalietiikasta, jonka vaikutukset ovat tavalla tai toisella olleet nähtävissä läpi koko kristinuskon historian. Pyhimykset olivat – ja monille edelleen ovat – esimerkillisiä ja yleviä henkilöitä. Pyhimyskertomuksissa kuvaillut elämänratkaisut olivat ideaaleja, joista jokaisen tulisi ottaa mallia.

Postmoderni kristitty voi lukea Lucian ja monen muun neitsytmarttyyrin kertomukset kannanottoina naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden puolesta. Vuosisatojen mittaan tarina on kuitenkin ymmärretty hieman yksinkertaisemmin.

Parempi vaikka repiä silmät päästään kuin menettää neitsyytensä.

Seksuaalikontrolli ja fasismi

Luin hiljattain Wilhelm Reichin n. 75 vuotta sitten kirjoittaman kirjan Fasismin massapsykologia, joka orgonienergioineen kaikkineen vaikutti vähintäänkin suurelta osin huuhaalta, mutta jonka eräs keskeinen väite jäi kuitenkin mietityttämään.

Tuo väite on lyhyesti ilmaistuna suunnilleen seuraava: Fasismin perusta on tukahdutetussa seksuaalisuudessa. Fasismi ymmärrettäköön tässä varsin laajasti johtajakeskeisenä, autoritäärisenä massojen ideologiana, joka vaatii seuraajiltaan varsin kyselemätöntä alistumista. Sen oppisisältö voi olla yhtä hyvin natsismia, kommunismia, kristinuskoa tai islamismia.

Freudilainen pyrkimys redusoida jokseenkin kaikki inhimillinen toiminta seksuaalisuuteen on lievästi sanottuna kyseenalainen, mutta Reichin teesi tuntuu ainakin jollakin tavalla kytkeytyvän ympäröivään todellisuuteemme.

K: Mikä provosoikaan Halla-ahon toteamaan, että väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino?
V: Homoseksuaali.

K: Ketkä muodostivatkaan perinteisten perhearvojen (lue: seksuaalikontrollin) puolesta pidetyn hetero-pride -kulkueen ydinryhmän?
V: Natsitervehdyksiä esittävät nahkapäät.

K: Mikä on autoritäärisimpien uskonnollisten ryhmittymien keskeisin huolenaihe vuosikymmenestä toiseen, puhutaanpa sitten kristityistä tai muslimeista?
V: Se, mitä ihmisillä on jalkojen välissä, ja mitä sillä tehdään ja kenen kanssa.

Jokin kuvio tässä tuntuu olevan. Vai?

Pinnallistumisesta

Kuulen yhtä mittaa näkemyksiä siitä, miten journalismin laatu on jatkuvasti heikentynyt, miten kirjallisuusarvostelujen määrä on vähentynyt, miten mediat yhä enemmän kysyvät lukijoidensa mielipidettä sen sijaan, että vaivautuisivat analysoimaan, miten asiat todella ovat. Ennen media sentään tunsi tehtävänsä ja arvonsa.

Valitukset ovat ainakin joskus osuvinaan maaliin. Aivan kuin pinnallinenkin olisi muuttunut aiempaa pinnalliseksi. Muistan esimerkiksi, miten Nyt-liite vaikutti tuoreelta ja kiinnostavalta, kun se vuoden 1995 huippeilla alkoi ilmestyä, ja miten se vain muutamassa vuodessa taantui enimmäkseen tyhjänpäiväiseksi trendivetoiseksi läpyskäksi.

Ja juuri tuo, kaikkein selkeimmin paikantamani median muutos on herättänyt minussa eniten skeptisyyttä. Nyt-liitehän oli, hyvänen aika, nuorisolaisjulkaisu. Mitä, jos lehti ei muuttunutkaan? Mitä, jos minä noihin aikoihin lakkasinkin olemasta nuori? Ja mitä, jos vastaava näkökulman muutos on tapahtunut suhteessa muihinkin julkaisuihin? Olen monessa suhteessa kokeneempi, kyynisempi, oppineempi, paatuneempi ja perehtyneempi kuin 20 tai edes 10 vuotta sitten. Miten voisin kuvitella, että lehdet – tai maailma ylipäänsä – näyttäisi silmissäni entiseltään? Ehkä – tahdon olla optimisti – maailma ei olekaan pinnallistunut, vaan itse olen mennyt ainakin itseäni kiinnostavissa asioissa paljon aiempaa syvemmälle? Se, mikä silloin riitti, ei riitä enää.

Ehkä media ja massat vain seuraavat samaa tietä kuin nuoriso joka on aikalaistodistusten mukaan ainakin jo Platonin ajoista lähtien koko ajan tyhmentynyt.

”Entisajan vanhat juhlalliset ja vaikuttavat äänenkannattajat, sellaiset kuin Le Constitutionnel, Journal des Débats, Le Siècle, joiden antamia oraakeleja edellinen sukupolvi hurskaasti kuunteli, ovat hävinneet taikka muuttuneet uutislehdiksi, joissa tiedonantojen kehyksinä ovat huvittavat päivän juttelut, hienon maailman juorut ja rahamiesten reklaamit. […] Sanomalehdet ovat niin selvillä jokaisen persoonallisen mielipiteen hyödyttömyydestä, että ovat yhä enemmän luopuneet kirjallisuuden arvostelemisesta ja rajoittuvat siihen, että mainitsevat kirjan otsakkeen sekä lisäävät kaksi tai kolme riviä kehuskelua; ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua teatteriarvostelujen on luultavasti käynyt samalla tavoin. Yleisen mielipiteen vaaniminen on tätä nykyä tullut sanomalehdistön päätehtäväksi.” (Gustave Le Bon: Joukkosielu, 1895, julkaistu suomeksi 1912)

Yksisilmäisestä lukutavasta

SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.

Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.

Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.

Kirjamessukompleksi

A complex is a core pattern of emotions, memories, perceptions, and wishes in the personal unconscious organized around a common theme, such as power or status (Schultz, D. & Schultz, S., 2009). Primarily a psychoanalytic term, it is found extensively in the works of Carl Jung and Sigmund Freud. (Wikipedia)

Kirjamessut – ja jo niiden ajatteleminen – synnyttävät minussa monenlaisia yhteen kietoutuneita tunteita ja ajatuksia, jotka ovat osin ristiriitaisia ja vaativia, ja näin messujen alla olen lievästi ahdistunut ja levoton.

Muistan Turun kirjamessut nuoruudessani, aikana, jolloin Helsingin kirjamessuja ei kai vielä ollut. En ollut kirjailija vaan harrastaja, osa yleisöä, osa erityistä genreyhteisöä. Kirjamessut olivat yhteisöllinen, ryhmähenkeä rakentava tapahtuma, jonne mentiin pitämään hauskaa.

Ilman selkeää yhteisöä, johon kuuluisin, koen messut ensisijaisesti kauhistuttavana tilaisuutena. Niihin liittyy sisällyksetöntä haahuilua ajan tappamiseksi. Alttiiksi asettumista kirjailijan roolissa. Joskus motivoivaa ja itsetuntoa rakentavaa mielenkiintoa minua ja kirjaani kohtaan, joskus sivuutetuksi ja unohdetuksi tulemisen kokemuksia. Ihmisten, kirjojen ja hälinän määrä rikkovat keskittymiskyvyn ja minuuden, ja pari tuntia messukeskuksessa saavat stressimittarin jonnekin keltaisen ja punaisen rajavyöhykkeelle. Niin paljon kirjoja, joiden keskelle voi hukata omansa. Niin paljon ihmisiä, joiden keskelle voi hukata tajuntansa. Tekee mieli karata paikalta. Vastaan tulee puolituttuja, joiden kanssa on vaihdettava muutama sana, vaikkei olisi mitään sanottavaa.

Oikeitakin tuttuja; niitä, joita tapaa muulloin liian harvoin. Mukavia kollegoja, kustantamon väkeä… Ja sitten aikataulut repivät meidät taas omien velvollisuuksiemme ääreen. Kirjamessuilla lähes jokainen ajatus ja keskustelu on tuomittu katkeamaan kesken.

Minut paniikin partaalle ajava väkijoukko antaa myös lohtua: Jos niin monet tuhannet ihmiset vaivautuvat kirjamessuille (jotkut jopa maksavat päästäkseen sisään tuohon valtavaan kirjakauppaan), on kirjallisuudella yhä merkitystä. Kirjoja sittenkin luetaan, joten kaipa niitä kannattaa myös kirjoittaa?

Kun näette messuilla eksyneen näköisen kirjailijan, taputtakaa häntä selkään ja lohduttakaa: ”Kaikki hyvin. Jokainen on tärkeä. Sinäkin.”

Olen sunnuntaina tavoitettavissa kello 13:30-14:00 Rosebudin osastolla ja kello 15:30-16:00 Katri Vala -lavalla, jonka jälkeen signeeraan Atenan osastolla.

Paranoidia luontolyriikkaa

Jotkut ehkä huomasivatkin kuvarunoni uusimmassa Parnassossa (5/2013, s. 50). Ohessa lisää paranoidia luontolyriikkaa. Nämäkin kuvat näkyvät klikkaamalla isompina.

P.S. Osallistun kirjallisuuskeskusteluun jatkossa myös Alaston kirjailija! -ryhmäblogissa Katariina Sourin, Juha-Pekka Koskisen, Anne Leinosen, Anu Holopaisen, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Marisha Rasi-Koskisen, Tiina Raevaaran, Miina Supisen ja Hanna-Riikka Kuisman hyvässä seurassa.

Ruudun takaa

Eräiden tutkimusten mukaan ihmisen stressitasot laskevat, jos hän voi nähdä puita tai muuta luontoa ikkunastaan.

Jostakin syystä minulle tuntuu kuitenkin käyvän aivan päin vastoin. Kun näen luonnon kauneimpia houkutuksia – vaikkapa aurinkoisen päivän, meren, vuoria tai bikinityttöjä – ikkunan läpi, ymmärrän välittömästi olevani lasin väärällä puolella ja stressaannun. Tahdon olla siellä, ulkona, sen kaiken keskellä.

On suorastaan hämmästyttävää, miten niinkin ohut ja läpinäkyvä rajapinta kuin ikkunalasi voi etäännyttää suuren osan maailmaa ulkopuolelle. Lasin läpi suodattunut auringonvalo ei ole sama asia kuin ulkona kasvoja lämmittävä auringonvalo, eikä lämmin sisäilma ole samaa kuin milloin minkäkinlainen ulkoilma; joskus pureva ja joskus lempeästi hivelevä tuuli. Juuri väliin asettuvan lasin merkitys tulee selväksi, kun istuu terassilla tai kuistilla: myös terassi on rajattu, katettu alue, jolla voi istua mukavasti tuolin äärellä, mutta sillä oleskellessaan on oikealla puolella. Kuistilla ei olla erossa luonnosta, vaan luonnon voimat pääsevät suoraan iholle.

Minkä haluaa elää, sille on altistuttava.

Ei mikään Indiana Jones

Miina Supisen toinen romaani tärähtää käyntiin täysillä tehoilla. Johonkin kuolemanjälkeiseen rajatilaan jumittunut ”seikkaileva” arkeologi kertoo tarinansa kaivauksista, muinaisuskoisesta lahkosta ja Säde-nimisestä kauniista naisesta. Kertojamme Vic ei kuvitelmistaan huolimatta ole mikään Indiana Jones, vaan paljon arkisempi äijä: pornoa harrastava ja naisia kähmivä vähemmän komea runkkari. Asperger-syndroomaisen Antin kanssa avoimessa suhteessa elävä Säde on puolestaan nuori ja kaunis, mutta melkoinen sählä. Tiedon Akatemia -nimistä Perkeleen palvojien joukkoa jossakin Itä-Helsingin metsissä johtaa Voula Papadupoulos, joka haluaa kaivattaa paikalliset muinaishaudat ja uhripaikat auki, koska on vakuuttunut siitä, että niiden tuntumasta löytyy portti toiseen maailmaan.

Monilla teillä kuljeskelevan romaanin alkupuoli antaa hajanaisen vaikutelman, mutta pikku hiljaa kerronta fokusoituu. Suppiloon lapioidun hiekan tavoin irrallisen oloiset osaset valuvat sittenkin jokseenkin samaan suuntaan.

Ihmiskuvaus ja absurditeetin taju ovat Supisen erityisvahvuuksia ja liittyvät monessa paikassa yhteen. Säteen keskeiset henkilöt on piirretty selkein vedoin, niin että määrittäviä luonteenpiirteitä ei voi olla huomaamatta. Tyypit lähestyvät karikatyyriä, mutta Supisen kynän jälki on elävää ja hienovaraista ja tavoittaa ihmisestä paljon enemmän kuin pelkkä tyypittely tai korostamiset tavoittaisivat. Henkilöt eivät missään vaiheessa muutu pilakuviksi tai kaksiulotteisiksi paperihahmoiksi. Supinen tavoittaa ajatusprosessien satunnaisuuden, poukkoilevuuden ja ristiriitaisuudet, sen absurditeetin joka todellisessakin ihmisessä vallitsee. Henkilöt todella elävät. Ristiriidat, yllättävät havainnot ja mielenliikahdukset naurattavat ja hymyilyttävät; tekstin sävy on lempeän humoristinen.

Säde on keskeisiltä osin rakkausromaani. Kolmiodraaman osapuolet hakevat itseään suhteessa toisiinsa, kaipaavat, tarvitsevat, haluavat tai joskus vain mukautuvat toistensa tarpeisiin. Toisin kuin ehkä tyypillisimmissä rakkausromaaneissa, Säteen rakkaus on varsin illuusiotonta ja kypsää. Se on ikään kuin kokonaan ohittanut tavanomaisen rakastumisvaiheen, jossa toinen nähdään ihmeellisenä unelmien täyttymyksenä. Sen kohdekin on puutteellinen ihminen kaikkine rasittavine ja ärsyttävine luonteenpiirteineen. Se ei ratko kenenkään ongelmia, mutta siitä voi saada tukea ja voimaa absurdin keskellä.

Kaikki ei tapahdu auki kirjoitetulla tasolla. Säde viittaa symboliseen logiikkaansa muistuttamalla historiallisesta kiistasta, jossa Freud tulkitsi Jungin suoruumiskiinnostuksen peiteltynä isänmurhatoiveena. Tapausta voisi käyttää yhtenä avaimena muutamaankin teoksen teemaan, mutta ehkäpä jätän kirjan tämän puolen analysoinnin toiseen kertaan. Kun on tarpeeksi kaivattu ja kaivettu, uhripaikan tuntumasta kuitenkin löytyy portti toiseen maailmaan.

Lopuksi on hieman moitittava kirjan toimitustyötä: muuten niin mainion romaanin oikoluku on hoidettu silmiinpistävän hutiloiden.

Lisää pakkoliikkeitä huomiotaloudessa

1) Arvioita

72 on noteerattu toistaiseksi kahdessa lehtikritiikissä.

Risto Löfin Savon Sanomiin kirjoittama arvio on enimmäkseen myönteinen:
”Kirjan keskivaiheilla toisteinen ja nopea rytmi puuduttaa, mutta loppu on järkyttävän tehokas.”
”Romaani herättää ajatuksia, ja viimeisen sivun jälkeen lukija voi nähdä totunnaiset ajatuksensa aivan toisin.”

Samoilla linjoilla liikuskelee Jani Ekblomin kritiikki Hämeen Sanomissa:

”72 on paitsi puheenvuoro rasismia ja fanaattisuutta vastaan, myös ajattelemaan ohjaava romaani. Se ei muodoltaan ole kuin muutaman vuoden takainen kokeellisempi Kehys, mutta sisällöltään yhtä yllättävä.”

Viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa nähtiin Päivi Heikkilä-Halttusen kritiikki lastenkirjastamme Isä vaihtaa vapaalle:
”Jukka Laajarinne ei koskaan kulje entuudestaan tallattuja polkuja lastenkirjojensa kanssa. Isä vaihtaa vapaalle on viistolla huumorilla kyllästetty kuvakirja, jota voi halutessaan lukea realistisena tai fantastisena versiona.”
”Mänttäri on mestari luomaan kiinnostavia miljöitä ja tunnelmaa. […] Laajarinteen tekstin ja Mänttärin kuvien yhteispeli on saumatonta, ja riittävän lyhyt teksti on balanssissa visuaalisesti vahvan ilmaisun kanssa.”

Koko arvio on luettavissa täällä.

2) Esiintymisiä

Helsingin kirjamessuilla on mahdollisuus kuulla 72:n synnystä, teemoista ja tarinoista – kenties myös sen kerrontaa hallitsevista Oulipo-henkisistä pakotteista ja proseduraalisuudesta, kuten kirjallisuustutkijain jargon asian ilmaisee. Esiintymisajat ja paikat ovat seuraavat:
Sunnuntaina 27.10. klo 13:30-14:00 haastattelu Rosebudin osastolla
Sunnuntaina 27.10. klo 15:30-16:00 haastattelu Katri Vala -lavalla

Tervetuloa kuuntelemaan, kyselemään tai ihan vain moikkaamaan!