Suljen silmäni ja hengitän syvään. Ilma on kosteaa, tuoksuu lajirunsaudelle. Annan sen johdattaa itseäni vähän matkaa, ennen kuin avaan silmäni. Siinä, aivan jaloissani, lahon kannon juuressa tönöttää kymmenittäin sikurirouskuja. Lakit irtoavat varsista ja heitän ne koriin omaan osastoonsa.
Lampsin eteenpäin. Sammal vajottaa ja yrittää turhaan kätkeä kantarellit katseeltani. Tiedän kuitenkin mistä etsiä, ja pian korini on jo puolillaan. Seuraavaksi kohti salaisia torvisieniapajia, niitä, joissa itiöemät olivat vielä toissapäivänä liian pieniä. Tänään ne ovat sopivan kokoisia. Riittävän isoja mutta yhä tuoreita.
Hyttyset parveilevat ympärilläni. Nitistän yhden kämmenselältäni.
Joskus sienimies on metsästäjä, silloin kun hän etsii uusia apajia, saapastelee ympäri metsää ja tähystää näreikköä silmä tarkkana. Saaliin osuessa kohdalle hän vetää veitsensä esille ja iskee armotta.
Metsästä palattuaan hän paistaa, kuivaa ja pakastaa, niin että saalista riittää koko vuodeksi. Juuri nytkin, kun haistelen metsää ja kurkin saniaisten alle, hurisee kodissani kuivuri. Pakastin on melkein täynnä ja kylmäkellarissa komeilee kymmeniä purkkeja etikkarouskuja.
Joskus sienestäjä on viljelijä. Hän vaalii tuttua esiintymää, käy välillä tarkistamassa kasvattiensa tilan ja poimii itiöemät matkaan vasta, kun ne ovat kypsiä poimittavaksi. Vaaliminen tekee kasvustoista hänen moraalista omaisuuttaan jo ennen poimintaa.
Ne eivät ole floraa, eivät faunaa. Eivätkä mitään siltä väliltä. Ne ovat sieniä.
Mäennyppylälle noustessani pelästytän liikkeelle hirven. Se juoksee ryskyen syvemmälle korpeen, ja nyt hirvikärpäset ryömivät hiuksissani, pudottelevat siipiään luullessaan löytäneensä pesäpaikan. Eivät ole varautuneet kampaan, joka niitä illalla odottaa.
No niin, näiden puiden juuressa torvisie…
Pysähdyn kuin seinään.
Ei sienen sientä. Joku on käynyt täällä. Sammaleeseen on repeytynyt aukkoja, kun sienet on kiskottu ylös rihmastoineen. Ja minä kun niin odotin sadon kypsymistä! Harmittaa.
Onneksi minulla on näitä apajia tässä ihan lähellä lisääkin. Ehdin tuskin ajatella ajatuksen loppuun, kun toinen, kauheampi, valtaa mieleni. Säntään juoksuun. Ryntään pienen kallion yli, sen pohjoirinteessä on seuraava torvisienipaikka, jopa ensimmäistä satoisampi…
ja
sama juttu. Joku ennätti ensin.
Aivan äsken!
Sammalessa on tuore saappaan painauma.
Se joku on tässä metsässä vieläkin. Aikaa ei ole hukattavaksi!
Juoksen taas, suorinta tietä seuraavaa apajaa kohti. Käsivarteni raapiutuvat rikki, kun kivusta piittaamatta työnnyn tiheän kuusikon läpi, ja sitten jo näenkin hänet.
Toinen.
Hän kävelee päättäväisin askelin kohti MINUN apajaani, ja kädessään hänellä on, italialaiseen tapaan, sienestyssauva. Kävellessään hän kääntelee sauvalla saniaisia ja näreitä, kurkkii niiden alle kumartelematta, haravoi maastoa ammattilaisen ottein.
Tunnistan hänet kävelytyylistä, ja äkkiä sydämeni sykkii nopeammin. Tunnistan hänet tavasta, jolla hän sauvaansa käyttelee.
Hän!
Me olimme ystäviä joskus, kauan, kauan sitten. Ja liittolaisia. Silloin, kun kaupalliset tahot palkkasivat tänne poimijoita idästä. Me kävimme yhdessä vastarintaan. Me ajoimme heidät pois. Mutta sitten kaikki muuttui. Enää ei ole meitä. On vain hän ja minä.
– Sinä! huudan.
Hän pysähtyy ja kääntyy ympäri. Astuu minua kohti muutaman askelen ja tunnistaa.
– Pitkä aika, ei nähdä, hän sanoo. Olen aina arvostanut hänen huumorintajuaan.
Laskemme korimme maahan kuin yhteisestä merkistä. Omani jää kannon ja sammalmättään väliseen kuoppaan. Haen sen siitä kohta, mutta nyt me saapastelemme toisiamme kohti rauhallisina ja valppaina. Tyyninä mutta kuohuksissa. Kaikki muu tyhjentyy mielestä. Hyttyset ja hirvikärpäset haihtuvat ympäriltäni, tuoksut katoavat, tuuli lakkaa narisuttamasta puun runkoa.
On vain hän ja minä. Ja alusta: mättäitä, juuria, kuoppia.
Hengitän syvään.
Kumisaappaat lonksuvat.
Välissämme on enää muutama metri, kun hän kohottaa sienestyskeppinsä valmiusasentoon, osoittaa sillä kasvojani. Pitelen sieniveistä kevyesti sormissani, alaviistossa. Pysähdymme hetkiseksi.
Hänen silmiensä halki kulkee arpeutunut viilto.
Minun veitsestäni.
Hän on ehkä sokea mutta kuulee sitäkin paremmin.
Otamme viimeiset askelet.
Hänen keppinsä syöksähtää pistoon, jonka väistän vasemmalle, kohti, niin likelle, ettei kepin antamasta ulottuvuudesta ole hänelle etua. Yritän samalla tarttua häntä ranteesta ja viiltää mutta siinä samassa hänen kyynärpäänsä jo murtaa nenäni. Isku on kova, kipu häikäisee, otan kaksi askelta sivulle, kauemmas, ja hänen keppinsä humiseekin jo päätäni kohti ja pakottaa minut perääntymään uudestaan. Ja uudestaan, ja minun on varottava, etten kompastu tällä vaativalla kamaralla.
Luulen päässeeni hänen rytmistään selvyyteen ja heti kolmannen iskun väistettyäni syöksyn matalana kohti hänen keskikehoaan, isken oman ruhoni häntä vasten koko painollani, tartun kiinni ja kaadan hänet, survaisen sieniveitsen hänen kylkeensä, ja nyt hänelläkin on omansa kädessään. Liikkeistämme puuttuu nyt kaikki kauneus ja sulokkuus, tunnen, miten hänen veitsensä iskee kylkeeni ja selkääni, yhä uudelleen lyhyt terä uppoutuu sisuksiini viiltävänä kipuna, ja samaan aikaan minä puhkon häneen reikiä omallani.
Me puukotamme toisiamme epätoivon vimmalla. Tahdomme kumpikin lopettaa tämän tuskan, tämän väkivallan. Tahdomme irti! Mutta olemme tilanteen vankeja, tämä voi loppua vain vastustajan kuolemaan. On etsittävä elintärkeitä osia. Iskuja ja viiltoja, kipua, iskuja, viiltoja, kauhua! Maitiaisneste tahraa meidät kauttaaltamme, ja yhä väsyneemmät liikkeemme hidastuvat, iskut harvenevat, kunnes lopulta hän ei enää liiku, ei hengitä. Makaan häntä vasten lysähtäneenä, ja minäkin jaksan hengittää vain vaivoin.
Melkein kiinni silmissäni. Liian lähellä. Hänen auki revennyt maltonsa, kauttaaltaan toukkainen, huokoiseksi syöty, tummunut ja mätä.
Siksi siis.
Jos hän vain olisi joskus saanut rohkeutta puhua…
Mutta nyt… minua nukuttaa.
Kategoria: Ulkona
Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 2.
Vaan eipä ollutkaan. Lepopäivää. Ehkäpä matkan raportointia on kuitenkin syytä jatkaa lyhyesti: semmoista perustouhuilua, epävarmoja säätiedotteita, seuraavien päivien suunnittelua viiden hengen porukalla, jossa jokaisella on vähän omat mieltymyksensä, toppahousureittejä, tavanomaisia sähläämisiä – hassuja ja vähemmän hassuja – ja sen semmoisia. Annan kamerani puhua.
Rouhiaisen Jukka Hotel Californian (5b) topissa:
Touhuilijoita Cosmiques-harjanteella:
(Ari on toi sinitakkinen, kiiltäväkypäräinen.)
Pilviä:
Joku Jonin bongaama reitti Les Jumeauxilla nousi tänne:
Kiipesimme siitä vain kaksi ylintä köydenpituutta, koska minua itketti liikaa ja ja lisäksi pääsin käyttämään sadekuuroa tekosyynä, emmekä sitten laskeutuneet kallion juurelle. Hyvä niin, koska olisimme siellä vieläkin.
Viimeisenä päivänä kävimme vanhassa kunnon luolajäätikössä.
Ensimmäinen laskeutuminen maan sisään (kuva kannattaa klikata isommaksi, jos haluaa nähdä Jonin):
Toinen laskeutuminen (kuvassa Jukka Rouhiainen-Grén):
Alamaailman jäät olivat aivan erilaisessa kunnossa kuin joskus aiemmin. Taaempiin kammioihin pääsy oli ahdasta, ja niihin päästäkseen joutui tekemään kummallisia muuveja:
Taaimmaiset putoukset olivat puolestaan kutistuneet, ja niiden takaa löytyi uusia näkymiä.
Kiivettiinkin:
Reissun suurimmat elämykset olivat kuitenkin kulinaristisia. Chamonix’sta löytyi kahden Michelin-tähden ravintola Albert 1er. Pöytävaraus onnistui edellisenä iltana ja vaikka puitteet olivat juhlavat, sisään pääsi teepaidassa. Koko hintansa arvoinen Pikkugurmanttijuhlamenu maksoi vähän päälle seitsemän kymppiä ja kesti kolmen tunnin ja miljoonan ihmeellisen annoksen verran. Tuollaisessa paikassa ruoka ei oikeastaan ole vain ruokaa vaan ravintolataideperformanssi. Konserteistakin maksetaan. ”Anteeksi, mutta mitähän nämä jännittävät rapeat kirpeät koristeet ovat?” ”Tomaattia.” Erityistä kiitosta ansaitsi paikan sommelier, jolla oli sen verran pelisilmää, ettei edes vihjaillut meille listan kalleimmista viineistä (yli 6000 € pullolta), mutta jonka suositukset kuitenkin osaivat niin nappiin kuin osua voivat.
Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 1.
Hiukan alkaa hävettää tämä reissailun määrä, mutta melkein heti Islannista palattuani lensin Geneveen ja otin bussikyydin Chamonixiin. Bussista noustuani soitin Vänskän Arille, joka olikin sattumalta ihan parinkymmenen metrin päässä. Jukka (o.s. Rouhiainen), Hahkalan Joni ja Kaide tulivat muutamaa tuntia myöhemmin, ja siitä se sitten alkoi.
Heti lauantaiaamuna lähdin Vänskän kanssa Papillon-harjanteelle, kun loppupoppoo suuntasi jonnekin Midin nurkille akklimatiositumaan. Parin kuukauden kiipeilytauon jälkeen (reväytin sormeni kesäkauden alussa, ja sen jälkeen olin käynyt kiipeämässä vain kerran) koneen käynnistyminen vei aika kauan. Reitti oli kylmä, ensin jäätyivät näpit tunnottomiksi, sitten psyyke ja seuraavaksi vauhti. Olin ihan tutkalla nelosen maastossa, ja harvat vitosen muuvit tuntuivat jo miltei ylivoimaisilta. Reitin etsimiseen käytin aikaa aivan erityisen ruhtinaallisesti.
No, ei Arillakaan ollut pää ihan joka köydenpituudella mukana, ja lisäksi kahdeksas köydenpituus venähti pitkäksi ja mutkikkaaksi, niin ettei kommunikointi enää toiminut ja jouduin odottamaan melkoisen tovin, ennen kuin pääsin liikkeelle. Siinä vaiheessa olimmekin jo käyttäneet helponpuoleisella mutta paikoitellen ihan hienolla reitillä jo melkein kahdeksan tuntia, ja tajusimme, ettemme ennätä illan viimeiseen hissiin, ellemme hankkiudu alas reitiltä vähän äkkiä. Ja viimeiseen hissiin me halusimme, sillä seuraavan päivän suunnitelmissa oli 1300 metrin nousu.
Huomasin oikealle laskeutuvan rännin, jota pitkin oli selvästi joskus menty. Lähdimme sinne mekin, vaikka opaskirja ei mitään pakotietä siinä kohdin mainostanutkaan. Virhesiirto. Laskeutuminen vei pari tuntia, sisälsi vaarallisia hetkiä Arin lähtiessä laskeutumaan paikallisesta maillonista, jota ei ollut ruuvattu kiinni sekä loppuvaiheen kivisissä pyllymäkiosuuksissa. Satoi. Kastelimme kengät ja jalat. Myöhästyimme hissistä ja saimme lopulta kävellä alas laaksoon asti.
Päätin saman tien sulkea Frendo-harjanteet ja muut vastaavat ulos matkasuunnitelmistani.
Sunnuntaina ajoimme Italiaan kaikki viisi ja tarvoimme Vittorio Emanuel 2 -tuvalle. Hyvä tupa, saimme ihan oman huoneen, mikä on melkoista luksusta verrattuna vuoristomajoilla yleisempiin makuusaleihin. Pienen breikin jälkeen Joni ja minä teimme pienen tiedusteluretken kolmeen kilometriin, jotta maanantaiaamuyönä tietäisimme, minne olemme menossa. Murmelit olivat levottomia.
Maanantaina söimme kello neljän aamiaisen ja paarustimme haarautuvien polkujen kivitarhaan, jossa kaikki tiet veivät tuvalta huipulle.
Gran Paradison (4061 m) laelle noudeminen oli loivahkoa ylämäkikävelyä aivan viimeisiä metrejä lukuunottamatta. Ohut ilma otti kuitenkin veronsa, ja Kaide jättäytyi jossain vaiheessa joukosta.
Valtaosa vuorituristeista kiipesi Madonna-patsaan merkitsemälle valehuipulle, jolla olikin sitten tungosta kuin tokiolaisessa metrossa.
Ohitimme Madonnan (joku katolinen juttu) ja kapusimme vaikeudeltaan vain hieman tikapuita hankalamman kallio-osuuden todelliselle huippuharjantelle. Hieno ilmava paikka kaivoi minusta vanhan kunnon korkean paikan kammon esille, mutta sitä osasin odottaa. Se on aina semmoista, kun vuosien tauon jälkeen joutuu avariin paikkoihin.
Sitten pitikin vain kävellä 2160 metriä alempana odottavalle autolle.
Oikeaa polvea vihlaisi silloin tällöin, mikä hieman huolestutti. Toivottavasti ne eivät menisi rikki. Kannattiko reppu todella pakata kaikkein pahimpien skenaarioiden mukaan? Mitä kaikilla köysillä ja kalliokamoilla muka Gran Paradisolla teki?
Olihan se aika raskas urakka kumminkin, mutta onneksi tiistaina olisi lepopäivä.
(Jatkuu.)
Islanti epäkiipeilijän silmin
Islannissa on paljon mäkiä, jopa vuoria ja jäätiköitä. Voisi siis helposti kuvitella, että olisin kiipeillyt matkallamme jonkunkin verran. Mutta ei. En kaikelta autoilemiselta ehtinyt. Yhtenä päivänä ajoimme kyllä tyttäreni kanssa Gerđubergille boulderoimaan, mutta intomme laantui heti paikalle päästessämme. Matkaoppaassa kolme metriä korkeaksi, satoja metrejä leveäksi ja upeaksi kehuttu basalttipylvässeinämä olikin tämmöinen:
No, pakko sitä oli kuitenkin vähän lähempääkin katsoa. Seinä olikin oikeasti yli kymmenen metriä korkea, köysipaikka siis, ja kerrassaan vaikuttava ilmestys. No, ei minulla tietenkään ole edes mitään käsitystä siitä, olisiko siellä saanut kiivetä, jos ei olisi satanut. Suomessa se olisi varmasti suojelukohde.
Täällä Suomessa on nimittäin aika vähän basalttia.
Kerran eräällä taukopaikalla silmiin osui hieman erilainen lohkare:
Pokettia kerrakseen. Kivi olisi antanut kiipeilyllisiä haasteita suunnilleen yhtä paljon kuin verkkoaita, joten jätettiin sekin väliin.
Serkkuni Nadjan ja miehensä Eiríkur Örnin luona Ísafjörđurissa viihdyimme sen verran pitkään, että yhtenä päivänä ennätimme käydä vähän rinteessäkin. Vuonoa reunustavasta vuoresta löytyi patikoitavan näköinen kohta. Ensin tuonne syvennykseen ja sitten sen vasenta laitaa ylös:
Perhe seurasi kaksi ja puoli sataa mkorkeusmetriä tuohon syvennykseen asti (joka on kuulemma syntynyt, kun jättiläisnainen istui rinteeseen ottamaan vuonossa jalkakylpyä). Se oli jo hieno ja jylhä paikka:
Siitä eteenpäin nousu oli kiusallista ja vähän vaarallistakin irtokivisotkua, mutta mäen päällä oli käytävä ihan harjoitusmielessä, ja olihan sieltä hienot näköalat. Kuvassa Ísafjörđur.
Kaikki tämä epäkiipeily oli tietenkin pelkästään hyvä asia. Uskon alkukesästä vaurioituneen sormeni parantuneen nyt siinä määrin kuin se voi parantua.
Autoilusta
Olimme perheen Islannissa harrastamassa turismia. Vuokrasimme pienen auton, jolla ei saanut mennä sisämaan nelivetoautoille varatuille kärrypoluille. Säännön rikkomisesta oli tarjolla sakkoja tai jopa vankeutta, joten eräänä päivänä jouduimme jättämään auton risteykseen ja jatkamaan 4W-tietä jalkaisin. Aivan kuten viime kesänä Lofooteilla, isossa kartassa lyhyeltä näyttävä matka luolalle oli 7 kilometrin pituinen.
Laavakentällä meitä vaivasivat pienet kärpäset, jotka menivät silmiin ja hengityselimiin, mutta jopa 9-vuotias tyttäremme pärjäsi aika hyvin. Tällä kertaa luola, Surtshellaren, oli kaiken kävelemisen arvoinen: lähimmältä sisäänkäynniltä pääsi puolen kilometrin päähän (se on jo melko jännittävä etäisyys maan pinnalle), ja paikka oli muutenkin aika iso. Tällainen:
Paluumatkalla liftasimme kuitenkin maasturin kyytiin, jolloin huomasin jotakin kiinnostavaa: Auton kyydissä matka tuntui paljon pidemmältä! Noinko pitkän matkan me kävelimme?! Luultavasti matkan piteneminen johtui siitä, että auton kyydissä matkan taittumisen huomaa silmissä. Lapsen kanssa jalkaisin etenemistä ei sen sijaan lainkaan tapahdu –jotenkin sitä vain siirtyy paikasta toiseen.
Auton matkaa pidentävä vaikutus ei jäänyt kuitenkaan tähän. Jos vertaan tätä lomamatkaa (vuokra-autoilua jännästä paikasta toiseen) muihin lomamatkoihini tai -matkoihimme (noin yhden jännän paikan lähistöllä touhuamista), joudun toteamaan, että vietimme aikaa tien päällä ihan samperisti. Melkoinen osa hereilläoloajasta kului johonkin aivan muuhun kuin hauskuuteen. Autossa istumiseen. Auto ei pidentänyt ainoastaan kokemaamme vaan myös mitattavaa matkaa. Ehkä jopa näimme vähemmän auton kanssa kuin mitä olisimme nähneet ilman autoa.
Ja pistetään nyt samaan blogaukseen lisääkin luolakuvia, Leiđarendista. Täälläkin päästiin tekemään melkein kilometrin kävely- ja konttausmatka:
Fragmentteja
Uusälytön ilta oli ja meni, omasta mielestäni sangen onnistuneesti. Pidin itse asiassa jokaisesta esityksestä ja viihdyin. Kiitos kaikille, olitte upeita! Jos jollakulla sattui olemaan kamera mukana, ja jos haluaa ilahduttaa minua ja muita esiintyjiä, niin… foto olisi kiva ylläri!
* * *
Leikkiminen kielletty on jo finaalissaan. Muutama pikku juttu vielä, ja sitten se on valmis painoon. Tuntuu hyvältä saada taas yksi projekti pakettiin ja päästä kohta keskittymään kokonaan seuraavaan. Julkaiseminen myös pelottaa. Aihe tuntuu joiltain osin tulevan lähemmäksi kuin työtä aloittaessani osasin aavistaa.
* * *
Tämä on ollut hyvä ulkoiluviikko.
Kävin melontakurssilla ja opin aiheesta aika paljon uutta. Kuten että vesi on vielä kylmää enkä osaa eskimokäännöstä. Espoon eskimoiden kerhotilakin tuntuu kotoisalta paikalta. Ei mitään purjehdustunnelmaa, vaan samanlaista retkeilyatmosfääriä kuin vuoristomajoissa.
Eilen tapasimme Ossin kanssa Salmisaaren kiipeilyhallilla ja totesimme, että aurinko alkoikin paistaa. Menimmekin sitten Nuuksioon. Kiipeily sujui, ja olin paremmassa vedossa kuin koskaan aiempina vuosina. Niinpä uskalsinkin tänään Oden ja Niinan kanssa Kvarnbyssä yrittää dementia-flashia Lepakkomieheen. Sateessa. Sekvenssit menivät pieleen jo ensimmäisillä metreillä. Erinäisten vastoinkäymisten ja räpistelyiden ja kauhusta kangistumisten jälkeen päädyin lopulta kuitenkin sinne katon yläpuolelle, jossa olikin märkää ja liukasta, ja otin viiden metrin pannut – pää edellä. (I love my helmet!) Kun sitten vähän myöhemmin laskeuduin putsaamaan reittiä, huomasin unohtaneeni prusik-narun alas. Köysi saatiin kuralutakkoon. Autoa lähestyessämme tajusin jättäneeni varmistuslasit kallion juurelle. Loistokeikka!
* * *
Ihmetyttää vähän tuo enemmistöhallituksen väkisin vääntäminen. Eivätkö enemmistöhallitukset osaltaan ole vallan kolmijakoa vaarantava tekijä? Enemmistöhallituksen kaatava välikysymys esimerkiksi lienee lähes mahdoton ilmiö, vaikka vallan huipulla kuuluisi tuulla.
* * *
Tähän loppuun minun piti laittaa jokin niistä hienoista runollisista sanaleikeistä, joita aina silloin tällöin keksin. Kun en kirjoita niitä muistiin, ei niitä kuitenkaan enää ole. Kuvitelkaa siis ihan itse jotakin henkevästi nenäkästä – vaikkapa ajatuksen katoavaisuudesta.
Pienet sammakot
Kun vuosi tai kaksi sitten lähimetsän lenkkipolun viereen raivattiin ja myllättiin kaukolämpöputki, olin metsän kutistumisesta harmissani. Siinä meni yksi sienipolkukin pilalle. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Lämpöputken viereen syntyi lutakko, joka osoittautui viikko sitten sammakkojen soidinpaikaksi. Onnekkaasti osuin kohdalle parhaaseen parinhakuaikaan: kurnutusta ja molsketta, kymmenittäin – siis oikeasti, kymmenittäin! – isoja vonkaleita touhuamassa. Vähänkö hienoa! Meno oli merkittävästi vaisumpaa jo seuraavana päivänä, kun vein lapseni ja tuttavani ihmettelemään.
Ja sitä mätiä oli aivan kamalasti!
Seuraavana päivänä alkiot olivat jo selvästi alkaneet muuttaa muotoaan:
Mutta kun kaksi päivää myöhemmin tulin paikalle, oli edessä pettymys. Valtava mätirypäs oli rikki, kasvoi vihertävää levää ja likaista vaahtoa. Näinkö ne mätänivät ja tuhoutuivat heti alkuunsa huonoissa olosuhteissa? Huono mäihä.
Vai oliko? Lähempi tarkastelu paljastaa, että ne ovatkin kuoriutuneet! Pinnan alla ui tuhansia pienen pieniä toukkia! Seuranta jatkuu.
Muita viime päivien havaintoja lähimetsässä tai -puistossa: palokärki ja pyypari. Paljon syitä olla asumatta ihan Helsingin ytimessä. (Aivan kuten Helsingin ytimessä on paljon syitä olla muuttamatta yhtään tämän kauemmas.)
Tapauskovainen vuorilla
Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.
Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.
Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.
Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.
Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)
Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.
Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.
Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.
Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.
Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”
Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.
Gran Canaria. Osa 2: Rinteitä
31.12. Roque Nublon juurelle
Patikkareissuja varten matkassa on kolme opaskirjaa: Pentti Korpelan Hiekkadyyneiltä lumihuipuille (Edita, 2006), Paddy Dillonin Walking in the Canary Islands: 2 East (Cicerone, 2002) sekä Noel Rochfordin Landscapes of Gran Canaria (5. editio, Sunflower Books). Korpelan kirja on inspiroivin, Sunflower-oppaassa on parhaat – täysin riittävät – maastokartat ja bussiyhteystiedot. Kirjojen reittiehdotukset poikkeavat toisistaan mutta menevät osin päällekkäin, ja yhteensä ne tarjoavat varsin mukavan työkalun retkien suunnitteluun.
Tässä esimerkki Korpelan elävästä mutta mahdollisesti nopeasti vanhentuvasta reittikuvauksesta: ”Ohita vasemmalta rotkon ainoa ehjä rakennus. Sen luona on peruna- ja kurpitsamaa, joulutähtiä sekä punapippuri- ja viikunapuita. Kolme kiinni kytkettyä pikkukoiraa pitää meteliä.”
Bussimatka Maspalomasista Ayacataan on niin hurja kuin vuoristobussimatkat vain voivat olla. Ensikertalaiselle on helppo luvata pelkoa ja kauhua rotkon partaalla: jännittävämpää kuin Linnanmäellä!
Nousemme Ayacatasta Roque Nublon juurelle. Lapen kanssa eteneminen on hidasta ja loppuvaiheessa vähän väsynyttä, mutta makeilla eväspatukoilla pystyy motivoimaan: ”Seuraavan saat, kun olemme puolivälissä.”). Maisemat ovat hienot ja nähtävää riittää: rinteitä, metsää, kivipilareita, luolia, jyrkänteitä ja rauhoittavia näköaloja.
(Kuvassa myös perheeni.)
Kiven juurella en voi olla katselematta ylös johtavia reittejä. Kiipeilyopas, johon olen ollut yhteydessä, sanoo, että helpoin linja olisi 6c:tä – vähän liian tiukkaa, jotta pääsisin puhtaasti ylös. Mutta entäpä, jos täällä on löysä greidaus… Hmmm…
2.1. Ensi kuussa
Sunnuntai on ehkä eniten odottamani päivä tällä matkalla. Olen varannut kiipeilyoppaat auttamaan vaimoni ja lapseni ylös La Primera Luna -nimistä via ferrataa (oppaat siksi, että ainakaan erään saksalaisen sivuston mukaan reitti ei ole tarpeeksi helppo aloittelijoille).
Chris ja Roque noutavat meidät hotellin aulasta ja kyydittävät rotkoon aivan reitin juurelle. Tie on kamala, maasturin korkea maavarakaan ei riitä, vaan auto ottaa kerran pohjakosketuksen. Kelivaurioita. Kaksi viikkoa sitten on kuulemma satanut.
Chris ja Roque ovat mukavia heppuja ja minä ihan onnessani: Ensimmäisen kerran elämässäni pääsen jakamaan perheeni kanssa sen kokemuksen, mitä on viettää muutama tunti korkealla seinämällä.
Reitin ilmavin paikka on puolivälissä; katon alitus reilun 60 metrin korkeudessa. Sen jälkeen vaimo onkin jo vähän päreinä ja tarvitsee pariin otteeseen yläköysiapua. Tytär kiipeää naama leveässä hymyssä, vaikka välillä kuuluukin pieniä jännittyneitä ”Apua”-äännähdyksiä. Olen molemmista erittäin ylpeä. Reitti on paitsi ilmava, tarjoaa paikoin myös fyysisiä haasteita niin, että kokonaan ilman kiipeilykokemusta (vaimoni lähtökohta) en olisi itse liikkunut yhtään mihinkään.
(Kuvassa näkyvä auto antaa mittakaavaa ja perspektiiviä.)
Vinkki niille, jotka aikovat itse via ferratalle: ottakaa köysi mukaan. La Primera Lunalta oli pitkiä matkoja vaijeria kadoksissa, ja niille etapeille oppaamme joutuivat fiksaamaan omat köydet.
Eräs La Primera Lunan miellyttävä piirre on, että tauot pääsee viettämään pienissä varjoisissa luolissa. Erään luolan kattoa tutkaillessani huomaan, että tämä basaltti-hiekka-murikka-sekoitushan on paikoitellen hyvinkin hataraa tavaraa: se hajoaa ohuiksi liuskeiksi kevyesti vääntämällä.
Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.
Huomenna Roquen kanssa kalliota kiipeämään!
(Jatkuu.)
Gran Canaria. Osa 1: Turistit
Keski-ikään tullessani olen havainnut, että talvet ovat muuttuneet entistä kylmemmiksi ja pimeämmiksi. Niinpä eräänä päivänä varaan perheellemme viikon reissun Gran Canarialle.
29.12. Te olette pakettimatkalla
”Matkusta Las Palmasin lentoasemalta hotelliisi nopeasti ja mukavasti”, sanottiin netistä lataamassani tiedostossa ja kerrottiin, että 70 € hintaisen kuljetuksen voi varata Aurinkomatkoista vähintään kaksi viikkoa ennen lähtöä. Päätimme mennä bussilla. Tein kotityöt hyvin ja googlailin bussin numero 66 aikataulut etukäteen. Näppärä ratkaisu, niitähän menee tunnin välein.
Myöhemmin selviää, että olisi sen tiedoston voinut tarkemminkin lukea.
Trooppinen helle. Nostelemme bagaasit hihnalta ja kävelemme lentokentän aulaan. Kas, tuossahan on Aurinkomatkojen opas, jolta voi kysyä… Nainen käskee kävelemään seuraavan oppaan luokse, josta taas seuraavan, ja tuolla ylätasanteella teidät sitten ohjataan oikeisiin busseihin. Tämäpä on tehty helpoksi, busseihinkin oikein ohjataan, ei tarvitse ajatella itse ollenkaan!
Ylätasanteella kysyn oppaalta, että mistähän se bussi numero 66 Maspalomasiin menee.
”Tuolta, tien toiselta puolelta, pysäkki on tuolla noin, tuon vihreän linjurin takana.”
”Okei, kiitti”, sanon, ja minua harmittaa. Miksi meidät ensin kävelytettiin tälle puolelle ja ylätasanteelle, jos lopulta joudumme palaamaan sinne, mistä tulimmekin? Tosi fiksu järjestely. No, näköjään melkein kaikki muut jatkavat jonnekin muualle kuin me, koska tätä paluuvirtaa ei meidän lisäksemme pahemmin ole.
Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.
Parin kymmenen minuutin päästä olemme kuitenkin bussissa ja köröttelemme hotellille. Hotellin aulassa on joukko suomalaisia kirjautumassa sisään, ja heitä avustava Aurinkomatkojen opas. Onpas tämä paimentamista, tai siis hyvää palvelua.
Lähestymme opasta, ja tämä kysyy: ”Tulitteko te tänne minun bussissani?”
”Eei.”
”Kiitos oikein kovasti. Me odottelimme teitä yli puoli tuntia ja minä olin jo aika huolissani, että mitä oikein on tapahtunut.”
Uups.
”Te olette nyt pakettimatkalla”, opas kertoo. Mikroilmeet paljastavat, että hänen mielessään olisi tilanteeseen sopivia jyrkempiäkin ilmaisuja.
Aiheutettu harmia matkaoppaalle ja muutamalle kymmenelle muulle turistille: check.
Tämä ei nyt mitenkään helpota saavuttamaan ”dialektista rauhaa itsensä ja ympäristönsä kanssa; olla ja olla olematta osa massaa”, kuten Kalle Haatanen muotoilee asian rantaloma-analyysissään (Pitkäveteisyyden filosofiaa, Atena, 2005. Mainio kirja sattui olemaan lomalukemisinani.). Loppupäivän ja osan seuraavaakin vaimoni ja minä luimistelemme mahdollisimman näkymättöminä. Tytär sen sijaan elää luonteenomaista nietzscheläistä hybristään eikä lainkaan ymmärrä, mikä meitä niin nolottaa. Sen sijaan hän ottaa satakunta valokuvaa hotellimme alueella asustelevista kissoista.
Minulle hotelli näyttäytyy tällaisena:
30.12. Aallot
Seuraavana aamuna suuntaamme rannalle.
Wohohou! Miten upeita, isoja aaltoja! Aurinko! Ihana meri! Vesikin on lämmintä. Vaimo ja tytär menevät kahlaamaan. Hetken kuluttua he tulevat häntä koipien välissä takaisin, sillä aallot paiskovat heitä päin nyrkin kokoisia ja isompiakin kiviä niin että tuntuu.
Mystikkona ymmärrän heti, että kysymyksessä on asenneongelma. Jalkoja ei tietenkään – tässäkään asiassa – tule pitää tukevasti maassa, vaan on mentävä syvälle ja lopetettava luontoa vastaan taisteleminen, tultava osaksi aallokkoa, muututtava yhdeksi kiveksi muiden joukkoon.
Saammekin lähes miehenkorkuisista aalloista paljon iloa irti. Etsimme paikan, jossa ne kohoavat mahdollisimman korkeiksi, ja uimme siellä. Huiii! Kivaa! Olemme jo lopettelemassa, kun tulee erityisen iso aalto, ja meren kuohut vievät aurinkolasit päästä sekä tyttäreltäni että minulta. Päivä pulkassa.
Nyt vain illalliselle, ja huomenna päästäänkin jo vuorille!
Kuva: Maspalomasin dyynimaisemaa.
(Jatkuu.)
Jukka Laajarinne 
