Kategoria: Kirjat

Aika valuu näppäimistöni läpi

Tuolla, tuolla ja erityisesti tuolla on keskusteltu suomalaisen proosan tilasta, kokeellisuudesta ja kokeilemattomuudesta. En ole kauheasti ehtinyt osallistua keskusteluun, vaikka hetkittäin on melkein tehnyt mieli. Itse olen hahmottavinani nykytilannetta niin, että tapahtuuhan proosassa vaikka mitä. Rakenne- ja kerrontakokeiluja harrastetaan, mutta ne eivät tyypillisesti ole se kirjan fokus, ja jos homma tehdään ei-niin-saamarin-tärkeilevästi, ei kokeellisuutta välttämättä sellaiseksi edes hahmoteta.

Ja kuten J. Pekka Mäkelä tuolla Konkan blogissa totesi, aika paljon leppoisaa, ei-itsetarkoituksellista kokeellisuutta on tullut juurikin scifi-pohjalta nousseilta tekijöiltä, mainitaan tässä yhteydessä vaikka Johanna Sinisalo ja Pasi I. Jääskeläinen. Heidän teksteissään kokeellisuus on kuitenkin alisteista tarinoiden kertomiselle, tai sanotaan vaikka, ettei ainakaan toisin päin. (En voi olla miettimättä, miten käänteentekevä ratkaisu tuo kaksi eri loppua olisi, jos asiaa ei olisi tiedotettu julkisuuteen ennenaikaisesti.) Mielelläni mainitsisin myös muutaman oman kirjani, mutta jätetään nyt väliin.

Mutta kuten sanottu, en ole oikein ehtinyt osallistua tähän keskusteluun, enkä valitettavasti ehdi nytkään. Sen sijaan olen muun muassa toimittanut Harri Kumpulaisen kanssa Kertomuksia pimeestä (kirjoittanut Miina Supinen, Pasi I. Jääskeläinen, Tuuve Aro, Markus Nummi, Tapani Bagge, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Hannu Hirvonen, Arvi Perttu, Sari Peltoniemi, Juha Huhtakallio, Harri Kumpulainen, Alvari Lume ja Jukka Laajarinne), joka on nyt oikovedosvaiheessa.

(Kuva: Alvari Lume)

Ja sitten olen tietenkin kirjoittanut ihan sairaan tavalla. Jäljittelevä toiminta tekee ihmisestä usein sen, mitä hän jäljittelee. Sairaan tavalla kirjoittaminenkin on sairastuttavaa: niskani ja yläselkäni ovat ihan tulessa.

Samalla, kun ajan puro on jotenkin niukka eikä siitä oikein riitä ammennettavaksi asti, virtaa se kuitenkin hirmuisella vauhdilla, ja äkkiä alkaa huolestuttaa. Kehys ilmestyi kohta kuukausi sitten, enkä ole nähnyt yhtään ”oikeaa” kritiikkiä. Eihän sitä vaieta kuoliaaksi, eihän?! Pari blogikirjoitusta aiheesta on kyllä olemassa: Miina Supiselta ja Hymyilevältä eläkeläiseltä. Kiitos niistä!

(Kuva: Timo Mänttäri)

Ai niin, tänään on Sadun päivä. Myös sillä on seurauksensa monelle lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskentelevälle. On siis lopetettava jaarittelu ja palattava kiireesti sorvin ääreen.

Möbiuksen maa

Päätin hiljattain, etten enää kirjoita edes blogiini kaverikritiikkejä. Hygieniasyistä.

En siis kirjoita kritiikkiä nytkään. Kerron vain, että saimme tyttäreni kanssa viime talvena kunnian toimia Johanna Sinisalon Möbiuksen maan esilukijoina. Seuraavaksi kuvailen lyhyen kohtauksen elämästämme viime viikolta.

ISÄ: Katos, mitä me saatiin tänään.

TYTÄR: Mö… Möbiuksen maa. Mikä se on?

ISÄ: Möbiuksen maa. Muistatko, kun me joskus luettiin tietokoneelta semmoinen? Se on nyt kirjana.

TYTÄR: Ai… se, missä on se rengas?

ISÄ: Just se.

TYTÄR (hypähtelee ilmaan ja alkaa hihkua): Joo! Joo! Luetaan se, jooko! Luetaan!

Johan är markkinat

Syksyn markkinahumu on taas humisevimmillaan.

Kirjailija esiintyi torstaina kirjasto- ja kirjakauppaväelle Hotelli Presidentissä. Sitä ennen hän nautti ystävänsä ja kollegansa Tuuven seurassa ensin kaksi kupillista kahvia saadakseen päälle riittävän aktiivisuustason ja tasoitti tärinöitä kahdella pienellä keskioluella. Hotelli Presidentissä hän söi hieman, joi vielä lasillisen viiniä ja kupillisen kahvia, ja – voilà! – kohdalleen meni. Yleisö nauroi jokseenkin oikeissa kohdissa, mikä sai kirjailijan kuvittelemaan, että he nauroivat hänen jutuilleen tai hänen kanssaan, eivät niinkään hänelle. Tuli jopa vaikutelma, että muutamat kiinnostuivat Kehyksestä.

Heti seuraavana päivänä kirjailija lensi Göteborgin kirjamessuille. Hotellin aulassa Sisuradion leppoisat toimittajat ottivat hänet vastaan ja kysyivät muun muassa, mikä muumihahmo hän on. Kysymyksen koko paino avautui hänelle vasta hiljalleen seuraavan päivän kuluessa. Sama kysymys ja sen erilaiset variaatiot – myös väitelauseen muodossa – olivat kirjailijalle tuttuja jo niiltä ajoilta, kun hän ei ollut kirjoittanut muumeista montakaan sanaa.

Kirjassaan hän oli todennut jotakin sen tapaista, kuin että Muumi-kirjat ovat peili, josta ihmiset näkevät itsensä. Nyt hän vasta tajusi että juuri siitä on kysymys, enemmän kuin mistään. Siksi tuo yksi ja sama kysymys! Juuri rehellisesti, syvästi ja tarkasti kuvatut mutta kuitenkin selkeät, melkein mutteivät aivan karikatyyriset hahmot, elämänasenteiden kuvat, tekevät Janssonin tuotannosta niin erityisen. Kenen muun kirjailijan lukijat kohtaavat saman kysymyksen? Kuka Astrid Lindgrenin hahmoista sinä olet? Kuka A.A. Milnen hahmoista sinä olet? Ei, näitä kysymyksiä meiltä ei kysytä. Tove Jansson oli jotakin aivan erityistä.

Göteborgin kirjamessut ja kaupunki olivat kutsuneet kirjailijan ravintola Börseniin illalliselle. Pukukoodi: ”kavaj.” Kirjailija oli lukenut internetistä, mitä se tarkoittaa: pukutakki, housut (ei farkkuja), paita saa olla rennonkin värinen, kravatin asemesta kelpaa vaikka rusetti. Kirjailija oli pakannut mukaan rusetin, kauluspaidan ja suorat housut. Paikan päällä hän huomasi, että joillain oli farkut, muutamilla ei minkäänlaista kuristuslenkkiä kaulassa. Hänkin otti rusetin pois kaulasta.

Yönsä, kuten edellisenkin, kirjailija nukkui huonosti. Heräsi ennenaikaisesti. Hotellin saippuakääreet ja servietit olivat mustat. Osa varhaisimmista aamiaistajista pukeutui myös mustiin. Kahvinsakin kirjailija joi mustana, ja kaikki tämä rimmasi hauskasti hotellin nimen kanssa. Se oli: Gothia Towers.

Kello yhdeltätoista piti sitten esiintyä. Muumifilosofiaa käsittelevää paneelia varten oli varattu sairaan iso sali, ja sinne tuli sairaan paljon yleisöä. Muina panelisteina toimivat Sophia Jansson, Mark Levengood ja puheenjohtaja Janina Orlov. Yleisö istui pimennetyssä salissa, esiintyjät hikoilivat kuumien spottien alla, ja äkkiä kirjailijasta alkoi tuntua, että keskustelussa kiinnitettiin aivan liikaa huomiota hänen juttuihinsa. Luonnollisesti panelistit puhuivat ruotsia. Kirjailijakin yritti. Ei osannut. Yritti uudestaan. Ei osannut. Yritti taas. Ei osannut. Onneksi kaikki muut panelistit osasivat suomea ja pystyivät toimimaan tulkkeina. Siinä vaiheessa, kun kirjailija nöyryytettynä alkoi turvautua tähän mahdollisuuteen, hän oli jo lakannut puhumasta suomeakin. Nolo esitys.

Periaatteessa kirjailija tulee nolouden kanssa hyvin toimeen. Yleisö oli sitä paitsi varmasti paikalla ihan muiden – valovoimaisten – panelistien kuin hänen vuokseen, joten kovin suurta vahinkoa ei varmaan ollut tapahtunut. Mutta kuitenkin. Toipuminen vei loppuillan.

Iltapäivään mahtui vielä kaksi haastattelua. Ne menivät hieman paremmin kuin paneeli, joten ehkä tämä matka oli jotenkin perusteltavissa.

Ulkona tihkui vettä, kirjailija otti pienet tirsat ja meni baariin syömään tapaksia ja lukemaan. Tuntui yksinäiseltä ja hieman vieraantuneelta, miljöössäkin oli jotakin samaa kuin elokuvan Lost in Translation hotellibaarissa, mutta yksikään nuori kaunis nainen ei hakeutunut kirjailijan seuraan. Eikä hän itse jaksanut nähdä vaivaa. Tuli nukkumaanmenoaika, tuli sunnuntaiaamu.

Kotimatkaa varten kirjailijalle oli tilattu auto. Lentokentälle asti vain. Hän jakoi Scandinavian Limousine -firman ajoneuvon newyorkilaiskirjailija Maaza Mengisten kanssa. Kirjailijalla ei ollut käyntikorttia, koska hän ei ollut koskaan kuvitellut tarvitsevansa sellaista. Korttien asemesta he vaihtoivat rintaan kiinnitettäviä nimilappuja. Kirjailija rakastui sen verran kuin 15 minuutissa oli mahdollista ja päätti lukea Mengisten romaanin heti, kun ehtisi.

Ensi viikonloppuna kirjailija menee Turkuun.

Demento

Daniel Keyesin Kukkia algernonille oli väkevääkin väkevämpi lukuelämys joskus lukioikäisenä, ja Kubrikin ohjaaman HAL 9000:n purkamiskohtauksen luulen muistavani elämäni loppuun asti: ”Dave. Minua pelottaa.”

Jostakin syystä juuri rapautuvien kognitiivisten taitojen kuvaukset ovat aina koskettaneet minua kovin voimakkaasti. Ehkä siksi, että juuri niiden taitojen harjoittamiseen olen käyttänyt ihan saamarin paljon aikaa elämästäni. Ja siksi, että jos ne joskus tosissaan pettävät, ei oikein mistään jää paljon mitään jäljelle. Se, kun päähenkilö ymmärtää hiljalleen kadottavansa keskeiset osat itsestään, onkin yksi surullisimmista fiktion aiheista, joita tiedän.

Viime viikkoina olen sitten sattunut lukemaan pari mainiota alzheimer-kuvausta.

Paco Rocan Ryppyjä on hieno sarjakuva Emiliosta, vanhainkotiin sijoitetusta alzheimer-potilaasta, dementikkojen välisistä ihmissuhteista, iloista ja etenkin toivottomuudesta, joka syntyy tulevaisuuden ja menneisyyden katoamisesta. Muistin katoaminen on viime kädessä ajan katoamista, ja elämän merkitys on – luullakseni – täysin kiinni ajassa. Aiheesta huolimatta sarjakuvasta ei tule paha mieli, sillä Roca käsittelee aihettaan ilmavalla joskin melankolisella keveydellä ja ymmärtävällä huumorilla.

Pari päivää sitten sain lopeteltua neurotieteilijä Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Oli rentouttavaa lukea pitkästä aikaa jotakin viihdyttävää ihan muuten vain. Viime aikoina muut tavoitteet ovat ohjanneet lukemistani aivan liikaa.

Edelleen Alice kuuluu kai ns. lukuromaanien joukkoon: Ensisijaisesti kirja kertoo tarinan. Jossa on juoni. Jota ei ole vaikea seurata. Alice Howland -niminen kognitiotieteiden professori alkaa unohdella. Joskus on kännykkä hukassa, joskus sanat. Vähän ajan päästä aivan kaikki. Tutkijan ura karahtaa päässä olevaan plakkiin, ihmissuhteet hankaloituvat, rakkaat muuttuvat vieraiksi, ja ennen kaikkea yksinkertaisetkin keskustelut muuttuvat liian vaikeiksi seurata. Tunteita herättävä romaani antaa erittäin uskottavan kuvan siitä, millaista on sairastua dementiaan. Genovan kertojantaidot osoittavat voimansa, kun hän onnistuu viemään lukijan mukanaan harhapoluille: Ensin ollaan menossa pukemaan ulkovaatteita päälle, mutta vähän ajan päästä suunnitelma onkin unohtunut ja ollaankin eksytty johonkin aivan muuhun ilman, että lukija (ainakaan minä) huomaa mitään kummallista tapahtuneen.

Kirjassa kuvatut sairauden alkuvaiheen unohtelut tuntuivat huolestuttavan tutuilta: en muista ihmisten nimiä, ajanhallinta on retuperällä ja avaimet hukassa. Pakko oli tehdä muistitesti. Yli 55-vuotiaaksi sain hyvän tuloksen, joten ei kai tässä ole sen enempää aihetta huoleen.

Varastossa: kyllä.

Kustantajan tietojen mukaan Kehys on nyt tullut painosta. Pieni askel minulle, suuri ihmiskunnalle. Nyt vain jännittyneissä tunnelmissa odotan ihmiskunnan reaktioita.

Kirjaa käsittelevässä lehdistötiedotteessa kerrotaan seuraavaa (SPOILER-VAROITUS!):

—

Kehys alkaa arkisesta tilanteesta: sylivauvan yksinhuoltajaisä sinnittelee valvottavan lapsen kanssa. Mies muistelee ensitreffejä vaimonsa kanssa, kun tarina sukeltaa yhtäkkiä miehen muistojen kautta elokuvaan, jossa kiinalaisprinsessa ratsastaa henkivartijakaartinsa ympäröimänä. Romaani hahmottuu kertomusten ketjuksi, jossa juoni liukuu yhtä sujuvasti mielisairaalassa lepäävän pörssihain mietteistä sanomalehden toi mitukseen kuin tietokonepelistä sirkuksen eläintenkesyttäjän turhautumiin. Toistuvat kysymykset ihmisten erillisyydestä ja valinnanvapaudesta kurovat tarinat yhteen ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi.
Kehys on oivaltava kuva ihmisen ajattelusta: yksi ajatus johtaa toiseen, josta puolestaan tulee mieleen jotain muuta, ja kun huomaa lopulta ajelehtineensa kauas alkuperäisestä ideasta, ajatukset kiertyvät takaisin alkupisteeseen. Romaanissa jokainen tarina näyttää kuljettavan lukijaa kauemmas alkutilanteesta, mutta kirjan viimeisillä riveillä juoni kurottuukin kohti alkua.

Miten päädyit tällaiseen rakenteeseen?

Olen aina ollut kovin ihastuksissani Platonin Pitojen kerronnasta, jossa Apollodoros kertoo jollekulle kysyjälle, ehkä Platonille, miten oli törmännyt kadulla Glaukoniin, ja oli kertonut tälle kuulleensa Aristodemokselta, joka oli ollut juhlissa mukana ja kuullut, miten Sokrates oli kertonut… ja niin edelleen. Siinä oli ainakin viisi sisäkkäistä tarinaa.
Cortázarin Ruutuhyppelyä puolestaan havahdutti minut siihen, ettei kirjan tarvitse edetä lineaarisesti.
Näiltä esikuvilta saamani virikkeet yhdistyivät teemaan, jota olin pyöritellyt päässäni jo jonkin tovin: miten elämämme ja maailmamme rakentuu toistolle, ja silti jokainen hetki on ainutlaatuinen.
Miten siirtymät tarinoiden välillä ovat syntyneet?

Osa kertomuksista oli mielessäni jo alkuvaiheessa. Tarinasta seuraavaan on helppo luiskahtaa, todellinen elämäkin on täynnä vastaavia siirtymiä. Mehän muljahdamme yhdestä keskustelusta, tarinasta tai tapahtumasarjasta seuraavaan ihan huomaamattamme. Ja vähän väliä olemme taas samassa tarinassa kuin aikaisemminkin. Tilanteissa vain sattuu olemaan ainekset siihen, että vaihdetaan raidetta. Esimerkiksi Buddhan kertomuksesta on helppo siirtyä oikeastaan mihin tahansa, hänenhän ajatellaan olevan yhtä koko luomakunnan kanssa.

Teoksessa toistuvat muutamat teemat, esimerkiksi se onko ihminen vapaa tekemään valintoja vai ohjaavatko vaistot päätöksiämme. Onko ihminen viettiensä ohjaama kone?

Kysymys nousee esiin muutamissakin kirjan rinnastuksissa, kuten tarinassa keinotekoisesta linnusta ja kertomuksessa kreikkalaisten mekaanikkojen yrityksistä luoda ajatteleva kone. Suurin osa meidän käyttäytymisestäme näyttää aivan kuin algoritmien ohjailemalta: teemme samoja asioita jatkuvasti samalla tavoin. Vapautemme tai se mikä vapaudelta tuntuu ilmenee ehkä siinä, kykenemmekö ennakoimattomiin ja ainutlaatuisiin tekoihin. Ajattelen, että ihminen elää vapauden ja epävapauden rajalla koko ajan. Emme kuulu kummallekaan puolelle, tai ehkä sittenkin molemmille.

Mihin kirjan nimi ”Kehys” viittaa?

Kirja on eräänlainen kehyskertomusten kuilu, jossa jokaisen tarinan sisällä on aina uusi.
Lisäksi sen kokonaisrakennelma on kehämäinen, ja tematiikkakin käsittelee kehän kiertämistä ja rajatuksi tulemista.

Minkälaisen lukuohjeen antaisit tälle kirjalle?

Se voi olla miellyttävämpi lukea novellikokoelmana kuin romaanina. Kirjan voi aloittaa mistä kohdasta tahansa, ja kun tulee viimeiselle sivulle, voi jatkaa ensimmäiseltä sivulta, kunnes tulee siihen, mistä aloitti. Ja sitten uudelleen ja uudelleen…

isbn 978-951-796-646-7 • kl. 84.2 •175 sivua •Kansi: Timo Mänttäri

Jukka Laajarinne (s. 1970) työskenteli ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana. Laajarinteen suuren suosion saanut teos Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2009) tarkasteli rakastettuja Muumi-kirjoja eksistentiaalifilosofian näkökulmasta.

Kirjailijan vapaudesta

Ennätän nyt viimeinkin kommentoida viimeviikkoista uutista. Tutkijan arvion mukaan apurahat ohjaavat kirjailijoita kirjoittamaan valtiota kohtaan epäkriittistä kirjallisuutta. Sen lauluja laulat, jne. Tunnen joitakin kymmeniä kirjailijoita, parhaiten itseni, ja tämän – toki suppean, mahdollisesti hyvinkin epäedustavan – otoksen pohjalta uskallan olla asiasta eri mieltä. Tässä muutama argumentti.

1) Aniharva kirjailija kirjoittaa rahan vuoksi. Muutamaa menestystekijää lukuunottamatta kirjailijat olisivat idiootteja, jos he niin tekisivät. Apurahoillakaan kun ei päästä edes keskituloisten ihmisten joukkoon. Sangen monilla meistä on kuitenkin koulutus, jota toisin hyödyntämällä tulotasomme kohoaisi merkittävästi – jopa nykyisinä maaimanaikoina. Rahan ja kirjallisuuden välissä olemme valinneet kirjallisuuden.

2) Kriittisyys on kuulunut kirjallisuuden ytimeen aikojen alusta asti. Jos rupeaisin laskelmoimaan, mitä erilaiset säätiöt ja valtiot ja muut haluavat apurahojensa vastineeksi, kuvittelisin niiden haluavan kriittisyyttä. Kirjailijan elättäminen on lähtökohdiltaan kuin krokotiilin ruokkimista: voit olla varma, että se yrittää purra sinua käteen. Ja juuri se tekee krokotiilin ruokkimisesta niin hienoa hommaa. Analogia ei nyt veny sinne, minne pitäisi, mutta ehkä tämä pointti kuitenkin tuli selväksi.

3) Se, että apurahajärjestelmä kaikesta huolimatta tukee ensisijaisesti menestyneitä ja vakiintuneita kirjailijoita, ei välttämättä tue kritiikin tarvetta. Taipumuksen taustalla lienee apurahanmyöntäjien kyvyttömyys itse arvioida koko kirjallista kenttää ja jokaista hakijaa heidän hakemustensa perusteella. Kukapa tuohon kykenisi? Tällöin turvaudutaan objektiivisiksi kuviteltuihin mittareihin: tyyppi on menestynyt ja tunnettu, joten kaipa hänen tekstejään kaivataan ja tarvitaan. Tuetaan häntä. Se, että tyyppi on menestynyt ja tunnettu ja kirjoittaa miten kirjoittaa, ei johdu apurahoista vaan päin vastoin.

Mikäli vakiintunut, urallaan pitkälle päässyt kirjailija sattuu kirjoittamaan epäkriittistä ja tavanomaista tekstiä, johtuu se luultavasti enemmän juuri vakiintuneisuudesta ja urautuneisuudesta, vanhuuden tasaisuudesta, kuin apurahoista.

4) Enhän minä, piru vie, edes tiedä ketkä niitä apurahoja jakavat – heidän kirjallisesta maustaan puhumattakaan. Ja vaikka tietäisin, en lopulta kuitenkaan kirjoita heille!

Jollakin tavalla apurahat kuitenkin vaikuttavat: apurahaa nauttiessani koen velvollisuudekseni työskennellä kohtuullisen ahkerasti. Se, mitä kirjoitan, on kuitenkin itsestäni lähtöisin.

Kustantamon valta sisältöihin on huomattavasti suurempi kuin apurahoittajien. Kirjailijat oppivat hyvin nopeasti tuntemaan toimittajiensa – portinvartijoidensa – kirjallisen maun ja kustantajiensa kuvitelmat siitä, mihin kannattaa panostaa. Pahimmillaan kustantajat myös vaientavat kritiikkiä: kirjailijasta ei välttämättä tunnu turvalliselta kritisoida WSOY:n touhuja julkisesti. Kustantajalla on meihin todellista valtaa, sillä kustantaja, toisin kuin apuraha, on kirjailijan elinehto. Kirjailija tarvitsee lukijoita, ja siksi myös kustantamon kyky markkinoida julkaisemiaan kirjoja on keskeinen. Mutta huom! markkinoinnissakaan ei ensisijaisesti ole kysymys rahasta vaan lukijoista.

Kustantajan valta on lannistaa tai motivoida. Kun kustantaja on kiinnostunut siitä, mitä kirjoitan, ja arvostaa tekemisiäni, painan mielelläni hommia – joskus vähän liikaakin. Jos kustantajalta tulee ristiriitaisia ja toppuuttelevia viestejä, näkyy se myös työmaalla: käsikirjoituksia jää kesken tai odottamaan parempia aikoja.

Tällä hetkellä suhteeni kustantamooni on innostava. Se näkyy esimerkiksi siinä, ettei ylimääräistä aikaa ole bloggailuun. Päiväjärjestykseni saattaa näyttää tältä: aamiaista syödessäni luen lähdekirjallisuutta. Crosstraineria polkiessani luen lähdekirjallisuutta. Venytellessäni kuuntelen ruotsinkielistä äänikirjaa, jotta kykenisin hoitamaan hommani Göteborgissa. Istun koneen ääressä muutaman tunnin. Iltapävän luen taas lähdekirjallisuutta, samoin bussimatkoilla ja nukkumaanmennessä. Mihin on kadonnut se kattoon syljeskeleminen ja leppoisa hengaileminen, joiden joskus ajattelin olevan niin keskeinen osa kirjailijan vapautta?

Olen vaihtanut ne sanomisen velvoittavaan vapauteen.

Kirja-alan vastauutisia

1) Uutiset ovat useammin huonoja kuin hyviä.

2) Samaan aikaan uutiset pyrkivät olemaan mieluummin hätkähdyttäviä kuin arkisia. Ne yrittävät tarjota kiinnostavaa ja poikkeavaa informaatiota, jotka ovatkin pitkälti yksi ja sama asia: ihmisen, kuten monien muidenkin eläinten, mielenkiinto kohdistuu muutokseen ja poikkeamiin, ei tapahtumattomuuteen. Jo pienet vauvat kohdentavat kiinnostuksensa odottamattomaan. Vastaavasti liike kiinnittää huomiomme paljon tehokkaammin kuin pysähtyneet kappaleet, eikä kukaan osta lehteä, jonka uutiset toistelevat jo tunnettua, esimerkiksi sen kaltaisia tietoja, kuin että valtaosa ihmisistä on kaksijalkaisia.

Kaksi edellä mainittua seikkaa viittaavat siihen, että pääosin asiat sujuvat hyvin. Huonot uutiset ovat poikkeuksia todellisuudessamme. Jonkinlaiset vastauutiset sen sijaan saattavat kertoa todellisuudesta enemmänkin kuin itse uutiset. Molemmilla on toki paikkansa.

Vastauutisia:

1) WSOY julkaisi viime viikolla Miina Supisen novellikokoelman Apatosauruksen maa. En ole vielä lukenut kokoelmaa mutta olen kuullut joitakin sen kertomuksia, jotka olivat ihan sairaan hyviä, joten voihan se tuntemattomilta osin olla vaikka mitä keskinkertaista sontaa. Mutta tuskinpa kuitenkaan! Lööpin aihe: On ilmeistä, että jopa WSOY julkaisee edelleen myös hyvää, julkaisemisen arvoista kirjallisuutta!

2) Loki-kirjojen mentyä naftaliiniin jäi suomalaiseen kustannusmaailmaan ammottava aukko: kukaan ei enää julkaise mitään sellaista. Kävin hiljattain Atenan ja Schildtsin yhteisessä lehdistötilaisuudessa kertomassa ja etenkin kuulemassa, mitä tänä syksynä tapahtuu. Korviin särähtivät pahasti tiedot, joita Tiina Piilolan ja Pasi I. Jääskeläisen uusista kirjoista kerrottiin. Ja omastani. Lööpin aihe: Pirskatti! Sellaista julkaistaan sittenkin!

Kaksi osoitetta

Nostettakoon tässä esille kaksi tärkeää nettisivustoa: nuortenkirjallisuuden Sivupiiri ja lastenkulttuurin uusi Okariino. Jälkimmäisessä ilahduttaa erityisesti se, että siellä julkaistaan myös lasten omaa kulttuuria. Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Ei mulla muuta.

Kertomuksia pimeestä

Siitä on jo ihan simona aikaa, kun uusälyttömyyspiireissä alettiin suunnitella absurdin kotimaisen proosan antologiaa. Hanke on ollut milloin missäkin tuulessa (on ollut myötää, laitaista, vastaista ja tietenkin myös kustannusalan turbulenssia), ja hienoja tekijöitä on saatu mukaan myös uusälyttömyyden ulkopuolelta. Lopultakin olemme päässeet aivan loppusuoralle. Tekstit on toimitettu, tekijät saavat parin viikon kuluessa sopimuksen hyväksyttäväkseen ja sitten se jo meneekin taittoon.

Kertomuksia pimeestä kustantaa Turkulainen pienkustantamo Turbator, ja arvioitu julkaisuajankohta on lokakuussa.

Kokoelman upeat novellistit ovat tässä – jämptissä järjestyksessä sukunimen mukaan:

Tuuve Aro, Tapani Bagge, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Pasi I. Jääskeläinen, Harri Kumpulainen, Jukka Laajarinne, Alvari Lume, Juri Nummelin,  Markus Nummi, Sari Peltoniemi, Arvi Perttu, Tiina Raevaara, Miina Supinen.

Sivumennen sanottuna: kirjasta tulee suorastaan erinomainen!

Esikoiseni

Hesarissa listattiin tänään syksyn kaunokirjallisuutta. Ensin järkytyin: Kehystä ei ole mainittu! Seuraavaksi hämmästyin: kirja olikin merkitty esikoisteosten joukkoon. Sitten tajusin, ettei oikeastaan olisi pitänyt hämmästyä. Useita lasten- ja nuortenkirjoja julkaisseita kirjailijoita on ennenkin kohdeltu esikoiskirjailijoina, kun nämä ovat tehneet ensimmäisen selkeästi aikuisille markkinoidun romaaninsa.

Niin: esikoisteos voi hyvinkin määrittyä markkinoinnin kohderyhmän ja lajityypin perusteella kirjallisten arvojen asemesta. (Rohkenen nimittäin omahyväisesti kuvitella, että vaikkapa Jäiset jumalat, Ruoalla ei saa leikkiä sekä Muumit ja olemisen arvoitus ovat kirjallisuutta nekin.)

Asiassa on eittämättä hyvät puolensa: esikoisteoksille on tapana antaa lempeähköä kritiikkiä, ja jos sattuu pääsemään Hesarin esikoiskirjakilpaan, saa paljon näkyvyyttä. Pelkään tosin, etteivät esikoisoikeudet ole enää ulottuvillani. Sen sijaan Hannu Hirvonen muistutti edessäni olevista vaikeuksista: toinen kirja on se vaikein.