Juha Pikkarainen toimittaa Yle Lappi -kanavalla kuultavaa Kirjakammi-ohjelmaa. Vastikään ohjelmassa on esitelty Kehys. Jutun voi kuunnella YLE Areenasta. Itseäni riemastuttaa erityisesti, että Pikkarainen hahmottaa lapsen ja aikuisen eroja hyvin samalla tavalla kuin minä. Tuntui aivan siltä kuin hän aivan tarkoituksella rakentaisi siirtymää Kehyksen ja seuraavan kirjani välille, mikä ei tietenkään voi olla mahdollista mutta hauskaa kuitenkin.
Kategoria: Kirjat
Arvio Kymen sanomissa
Soili Hämäläinen arvosteli Kehyksen Kymen sanomissa 16.11. otsikolla Ihminen kertomuksien kehällä ja pelasti päiväni. Tässä joitakin rivejä erittäin myönteisestä kirjoituksesta:
”Jukka Laajarinteen Kehys jättää tunteen, että on ollut monessa paikassa eikä ole aivan varma, mitä on tapahtunut ja kenelle. Kokee olleensa oudon uskottavalla matkalla toden ja mielikuvituksen rajamailla.”
”Alussa oleva kuvaus sylivauvan yksinhuoltajaisästä oli niin riipaiseva, että halusin kiihkeästi tietää, miten isä selviäisi, ja muut kertomukset tuntuivat estävän minua. Luettuani pitemmälle aloin haluta lisää uusia kertomuksia ja odottaa yleensä yllätyksenä tulevaa luiskahdusta seuraavaan kertomukseen.”
”Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.”
”[…] lukija löytää kirjasta teräviä huomioita ja rinnastuksia, jotka selittävät ihmiselämän kehämäistä problematiikkaa osuvasti ja analyyttisesti.”
Olen huojentunut; radiohiljaisuus alkaa murtua.
Tsekatkaa myös Hymyilevän eläkeläisen arvio!
Kertomuksia pimeestä julkaistu
Se oli kahden vuoden kakku, mutta saatiinpa päätökseen. Tänään Pullman Barissa julkistettiin Kertomuksia pimeestä -absurdologia sekä Heikki Nevalan Arpia -tieteisnovellikokoelma. Antologiamme 12 kirjoittajasta peräti kahdeksan onnistui pääsemään paikalle kohottamaan pimeitä lounasmaljoja ja joukkohali-signeeraamaan. Kirjoja saa tilata ainakin yhdestä sun toisesta nettikaupasta, ja ne on kustantanut Turbator.
Takaraivo: nilemmuN iruJ.
Sohvarivillä (vasemmalta): Markus Nummi, Tuuve Aro, Miina Supinen, Tiina Raevaara, Jussi K. Niemelä.
Kauempana takana: Anna Maria Mäki sekä tuntematon hattupäinen mies.
Kustantajat Harri Kumpulainen ja Ville Hytönen juhlistavat maailman keuhkoahtaumapäivää.
Kertauksen vuoksi vielä antologian kirjoittajat: Miina Supinen, Tuuve Aro, Pasi Jääskeläinen, Tapani Bagge, Markus Nummi, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Arvi Perttu, Jukka Laajarinne, Sari Peltoniemi, Harri Kumpulainen, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Alvari Lume. (En muuten tiedä, mikä tämä järjestys on, mutta näin ne ovat takakannessa.)
Loogikkojen Watchmen
Doksiadis, Papadimitriou, Papadatos ja Di Donna: Logicomix
Suomentanut Tua Korhonen. Avain, 2010
Toinen maailmansota on syttynyt. Tunnettu filosofi ja pasifisti Bertrand Russell on saapunut Yhdysvaltoihin luennoimaan aiheesta ”Logiikka ja ihmiselämä”. Rauhanaktivistit vaativat Russellia perumaan esitelmänsä ja osallistumaan protestiin, mutta tämä kutsuu heidät kuuntelemaan esitelmäänsä.
Luento on kertomus Russellin elämästä: lapsuudessa omaksutusta hulluuden pelosta ja siitä poikivasta pyrkimyksestä löytää järkevälle ajattelulle vakaa perusta. Analyyttisen filosofian historiasta kertova tarina on dramaattinen ja kasvaa eeppisiin mittakaavoihin asti.
Logicomixin aikajänne käsittää lähemmäs 130 vuotta pitkän ajanjakson Russellin lapsuudesta nykyaikaan saakka, kerronnan uloimpaan kehykseen, jossa joukko sarjakuvantekijöitä tekee valintoja siitä, mitä kuvataan ja mistä näkökulmista. Sarjakuvantekoa käsittelevä metataso lienee mukana kahdesta syystä: ensinnäkin valaisemassa kuvattujen tapahtumien vaikutuksia nykyaikaan ja toiseksi muistuttamassa siitä, että vaikka teos perustuukin todellisuuteen, on se lopulta kuitenkin tulkintaa ja fiktiota. Ratkaisu, vaikka onkin rehellinen ja avoin, tuntuu paikoin tarpeettoman etäännyttävältä. Historiallinen kertomus on kuitenkin riittävän vahva vetääkseen yhä uudelleen sisäänsä.
Tarinan sankarit lähestyvät modernin supersankarisarjakuvan hahmoja: he ovat sisäisiä demonejaan ja ulkoista kaaosta vastaan taistelevia maanikkoja jotka asuvat ukkosen valaisemissa öisissä kartanoissa, mielisairaaloissa ja sotarintamilla. Jo heidän nimensä saavat tavallisen ihmisen vapisemaan: Frege, Russell, Wittgenstein, Wienin piiri, Von Neumann… ja yli-inhimillisin kaikista, Kurt Gödel!
Supersankarisarjakuvaan Logicomix rinnastuu myös siinä, että (ainakin minun luennassani) ainakin osa sen esteettisestä voimasta nousee tarinan ja henkilöiden tuttuudesta, siitä, että nämä ovat jo entuudestaan osin myyttisiä hahmoja. Osasin odottaa tiettyjä tapahtumia mutten tiennyt, miten ne on tällä kertaa dramatisoitu. Ja kyllä: näillä tekijöillä on juuri sitä kerronnan rytmin ja dramatiikan tajua, joka tekee hyvän sarjakuvan. Kiinnostavaa olisi tietenkin kuulla, millainen lukukokemuksesta muodostuu niille, joille joukko-opin perusteet ja analyytikot eivät ole entuudestaan tuttuja. Menettääkö tarina silloin paljon?
Minä kyllä tykkäsin, ja mieleni tekee ennustaa Logicomixille jopa klassikkoteoksen asemaa.
Ja muuten. Te, jotka olette lukeneet kirjan. Onko sivun 175 ensimmäinen puhekuplan sisältö mielestänne sitä, mitä pitääkin?
Keskusteluja Finlandia Junior -ehdokkaista
Onnitteluja kaikille finalisteille, Lauralle, Markukselle ja Tapanille aivan erityisesti!
Kirjoja esitellään ja valinnoista keskustellaan ainakin Lastenkirjahyllyssä, ja Grafomaniassa. Itse en ole framille päässeistä teoksista ennättänyt lukea ainoatakaan, joten pitäydyn kommentoimasta.
Synkkää aikaa
Ulkona on pimeää ja synkkää, ja pään sisällä näyttää vähän samanlaiselta. Tämä on näitä toisinaan kohdalle tulevia epätoivon kausia.
Joskus kun sitä kovasti halusi kirjailijaksi, kuvitteli, että se riittäisi. Sen jälkeen sitä vain kirjoittelisi kirjailijuuteensa tyytyväisenä ja eläisi elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ei se ihan niin mene.
Ensinnäkin se kirjailijaksi haluaminen oli narsistinen haave. Se oli sellaista lapsellista haikailua Peter Paniksi Minäminä-maahan. Perille päästyäni rupesin tietenkin miettimään, että mitäs täällä oikeasti voi ja etenkin pitäisi tehdä. Miksi kirjoittaa?
Olen halunnut herättää ajatuksia. Voi olla, että olen väärässä, mutta minun mielestäni ajattelemisessa on paljon hyvää, etenkin kyseenalaistavassa ajattelemisessa. Löytyy uusia ulottuvuuksia. Jonkun muun mielestä uudet ulottuvuudet ovat ihan perspektiivistä, ja hauskempi on käpertyä turvalliseen koloon ja pysyä siellä. En minä sellaisesta voi varsinaisesti moittia: se on se thanatoksen houkutus.
Mutta ajatusten herättäminen tai ajattelemaan ärsyttäminen… se vaatii tietenkin sen, että joku lukee, mitä minä kirjoitan. Myönnetään, että siinä on jonkinlaisesta monologista kysymys. Aimo annos egoismia meissä kirjailijoissa täytyy olla, kun kuvittelemme jonkun seuraavan juttujamme joskus jopa satojen sivujen verran ilman suunvuoroa. Mutta kyllä minä toisaalta mielelläni antaudun dialogiinkin – mieluiten kasvotusten, kun kirjoittaminen syö niin paljon aikaa. Kirjat ovat lähinnä jonkinlaisia alustuksia kaikelle, mitä niistä sitten seuraa.
Epätoivoiseksi olon tekee, kun en usko tulleeni tai tulevani luetuksi. Kehyksen ilmestymisestä on nyt kuusi viikkoa aikaa, ja olen lukenut aiheesta tasan yhden lehtikirjoituksen. En pidä mediajulkisuutta itseisarvona, päin vastoin, mutta ilman sitä ei kukaan osaa tarttua kirjaankaan. Se on valitettava fakta.
Se yksi kirjoitus oli kyllä kaunis. Juha Seppälän kolumni viime lauantain Aamulehdessä: ”Lupaava kirjailija 40 vuoden iässä.”
Tekisi mieli lainata koko juttu, mutta se ei taitaisi olla sopivaa.
”Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle”, Seppälä kirjoittaa, ja olen tietenkin täydestä sydämestäni samaa mieltä. Hyvää mieltä herättävät myös seuraavat sanat: ”Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen urbaani tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.”
Kirjani muotoa Seppälä pitää turhan tiiviinä. Syynä ei kuitenkaan ole ollut kiire sen paremmin kuin lastenkirjallisuudesta omaksuttu niukkuuskaan, vaan arvioni siitä, millaista olisi lukea epätavallisehkoon muotoon rakennettua teosta. Ajattelin, ettei sen välttämättä tarvitsisi olla järin paksu vaan mieluummin ulkoisesti kevyt ja siksi helposti lähestyttävä. Editointivaiheessa kirja lyheni kymmenillä sivuilla.
Näillä mennään.
Sen voin paljastaa, että seuraava romaanini on kyllä muodoltaan vähän perinteisempi ja rauhallisempi. Ei tosin ilmesty vielä huomenna.
Yksi kysymys sähkökirjoista
Lukulaitekeskustelu rätisee sähköisenä aina kirjamessujen jälkeen. Yhä useammalla on. Minäkin pitelin yhtä käsissäni ja katselin muutamaa mallia laatikoissaan. Moni vekotin näyttää useita keskeisiä formaatteja, .jpg:t, .docit ja .pdf:t ovat luettavissa. Suoraan sanottuna: vaikuttaa käyttökelpoiselta ja jopa tarpeelliselta keksinnöltä.
Näyttö noissa lukulaitteissa vain on pienen puoleinen, pokkarikokoa. En rupea futurologisiin arvailuihin sähkökirjan ja paperimedioiden suhteesta, mutta haluaisin esittää käytännöllisen kysymyksen: miten tuollainen laite näyttää esimerkiksi A4- tai B5-kokoon taitetun tutkimusraportin? Onko kiva lukea vai ei? Oma mahdollinen ostopäätökseni on nimenomaan tästä kiinni.
No, voin minä nyt saman tien ottaa tähän muuhunkin e-kirjakeskusteluun osaa. Olisihan se ihan siistiä, jos kirjastonsa saisi kutistettua fyysisesti murto-osaansa. Sisustuselementtinä arvostan tyhjyyttä enemmän kuin pölyttyviä, happamasta itsetuhoutuvasta paperista tehtyjä kirjoja. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Ja erityisesti uutuuskirjat voisin mielelläni hommata sähköisinä: paperiversion ostaisin vain, jos teksti herättäisi kiintymyksen tunteita. Mutta ne teokset, jotka haluaisin säästää, haluaisin kyllä sellaisessa muodossa, että kestää.
Nykyaikaisen teknologian suhteen minulla on pieniä epäilyksiä: huononnusinsinöörit suunnittelevat ilmeisesti kaiken menemään rikki heti takuuajan umpeuduttua. Parannusinsinöörit sen sijaan keksivät koko ajan uusia formaatteja, niin ettei kaksi vuotta sitten tehtyä tallennetta voi toistaa uusilla laitteita.
Mutta juurikin lähdekirjallisuuden lukemiseen laite olisi omiaan.
Myöhästyneet onnittelut
Onnea Toni Jerrmanille Rakkaudesta kirjaan -palkinnon johdosta!
Pelon maantiede, arki ja arkkitehtuuri
Hille Koskelan Pelkokierre (Gaudeamus, 2009) on erinomaisen mielenkiintoinen teos pelkokulttuurin ja turvayhteiskunnan kehittymisestä läntisessä maailmassa.
Kaupunkimaantieteen dosentti Koskela käsittelee aihettaan monipuolisesti ja vastahankaisesti. Kirja sisältää pelon olemusta, maantiedettä, arkea, arkkitehtuuria, politiikkaa ja taloutta. Erityisen painon saa se, miten turvattomuus näkyy kadulla: vartijoina, kameroina, antigraffitikampanjoina, julkisen tilan kutistumisena, nuoruuden kriminalisointina ja kontrollin kiristymisenä.
Suomen tilanne vertautuu pelkokulttuurin edelläkävijöihin Yhdysvaltoihin ja Isoon Britanniaan. Niihin verrattuna meillä on vielä monessa suhteessa leppoisaa. Eräs koomisimmista esimerkeistä löytyy Britannian järjestyslaista, jolla yritettiin saada teknomusiikki aisoihin. Lakitekstissä kielletään ulkoilmatapahtumat, joissa soitettavaa musiikkia määrittää toistuva rytmi. Laki kieltää myös menemästä viittä mailia lähemmäs rave-tapahtumaa. (Koskela, s. 239-240)
Tämä vain tämmöisenä kirjavinkkinä ja suosituksena kaikille psykomaantieteilijöille ja muillekin.
No control!
Onnimanni-palkinto Yle Radio 1:n Lukunakki-ohjelmalle
Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin jakaman Onnimanni-palkinnon saa tänä vuonna Yle Radio 1:n lapsille suunnattu Lukunakki-kirjallisuusohjelma. Ohjelma lähetetään lauantai-aamuisin Pikku Ykkösessä klo 11.00. Lukunakki on innostanut lapsia lukemisen pariin vuodesta 2007.
Onnimanni-palkintoraadin perustelut:
Lukunakki on ainoa radion ja television lastenkirjallisuuteen keskittyvä ohjelma. Se käsittelee lastenkirjallisuutta monipuolisella ja lukemaan innostavalla tavalla, unohtamatta nuorien lukijoiden ja kirjailijanalkujen omaa ääntä. Ohjelman toimittajat Riikka Lampinen ja Sari Siekkinen sekä tuottaja Nina Naakka ottavat lastenkirjallisuuden vakavissaan, mutta ilman turhaa vakavuutta.
Ohjelmassa pääsevät virkistävästi esiin taitavat kirjavinkkarit ja lisäksi ohjelman toimittajat onnistuvat tekemään tavanomaisistakin lukunäytteistä äänitaidetta. Erityisen iloinen palkintoraati on siitä, että Lukunakki-ohjelmassa ei keskitytä pelkästään lastenkirjallisuuden bestsellereihin ja uutuuskirjoihin, vaan nostetaan esiin myös suosituimpien kirjojen varjoon jääneitä teoksia ja lastenkirjallisuuden klassikoita.
Lasten Lukunakkiin lähettämät tekstit käsitellään ohjelmassa yhtä kunnioittaen kuin lastenkirjallisuuden klassikotkin. Hilpeänä esimerkkinä lasten itse tuottamasta tekstistä mainittakoon viimekeväinen jatkokertomus Kapteeni Nakkinenästä. Lukunakki tutustuttaa kuulijansa myös kirjallisuusammatteihin. Ohjelmassa on esitelty kirja-alan työntekijöitä kirjallisuuskriitikosta kirjailijaan ja kirjastoauton kuljettajasta antikvariaatin pitäjään.
Palkintolautakuntaan kuuluivat kirjailija Jukka Laajarinne puheenjohtajana sekä Suomen kirjainstituutin toiminnanjohtaja Leena Aaltonen, yliopistonopettaja Kaisa Ahvenjärvi, toimittaja Kaisa Pulakka ja kuvittaja Alexander Reichstein.
Vuonna 1993 ensimmäisen kerran jaettu Onnimanni-palkinto myönnetään yhdelle henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle lasten- ja nuortenkirjallisuutta tai sen asemaa ja merkitystä edistävästä toiminnasta. Sitä ei kuitenkaan voida myöntää kirjailijan, kuvittajan tai kääntäjän työstä. Palkittu saa kunniakirjan, Marjatta Kurenniemen saturomaanin Oli ennen Onnimanni sekä kolme raha-arpaa.
Onnimanni-palkintoa jakava Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti on valtakunnallinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tallennus-, tiedotus- ja tutkimuskeskus sekä alan erikoiskirjasto, joka sijaitsee Tampereella. Instituutti pitää yllä lasten- ja nuortenkirjallisuuden tuntemusta kotisivujensa, julkaisemansa Onnimanni-lehden sekä julkaisusarjansa ja kirjallisuustapahtumien kautta.
Jukka Laajarinne 