Kategoria: Luettua

Kaksi kirjaa tähteistä

Art House julkaisi kolme vuotta sitten Roderick Dixonin muhkean (yli 500 sivua) teoksen Ruokaa rippeistä.

Dixonin lähtökohdat ovat hänen lapsuudessaan, ruokasäännöselyn ajassa, jolloin kaikki syötävä syötiin. Kirja ei kuitenkaan vastaa kaikilta osin nimeään eikä esipuheen synnyttämiä odotukksia. Käyttökelpoisinta tähdeaineistoa teoksessa ovat eri ruoka-aineita käsittelevät pikavihjeet, kun taas kirjan varsinaiset reseptit näyttävät kovin usein siltä, että niihin hankittavat ”rippeet” on varta vasten käytävä ostamassa. Ainakaan meidän jääkaapistamme ei usein löydy kiloa ylijäämäkinkkua tai 300 grammaa tähteeksi luokiteltavia maapähkinöitä. Ja jos meillä on kilo sipuleita, eivät nekään jämiä ole. Kun kirjassa vielä kerrotaan, millaista tähdelohta kaupasta kannattaa valita, on kyseessä lopulta keittokirja, jossa on myös tähdereseptejä.

Tiiliskiveen mahtuu luonnollisesti paljon hyviä juttuja, mutta kun ne hautautuvat kuvattomaan, suureen ohjeiden massaan, josta suurin osa ei lainkaan tunnu käsittelevän tähteitä, tuntuu kaipaamansa etsiminen jotenkin sekavalta ja hankalalta. Kirjan käyttöaste onkin jäänyt kodissamme varsin alhaiseksi, mutta hyvä se on olla hyllyssä varmuuden vuoksi.

Ruokaa rippeistä ei antanut aihetta keskeyttää mielessäni pitkään muhinutta projektia: kirjoittaisin vielä tähderuokakirjan. Tänä syksynä olen kuitenkin haudannut suunnitelmani.

Savukeitaalta ilmestyi nimittäin Elina Teerijoen mainio Sata ruokaa tähteistä. Kirja vastaa paljon Dixonin teosta paremmin sitä, mitä nimi lupaa – ja hyvin pitkälle sitä, mitä olin itse kaivannut ja suunnitellut kirjoittavani. Kirja käsittelee ensimmäisissä luvuissaan käyttäytymistä kaupassa, tuoreuden arviointia – ja pois heitettävän ruoan ympäristövaikutuksia. Vaikka elämmekin yltäkylläisyydessä, on meillä edelleen hyviä syitä syödä ruoka jääkaapista loppuun.

Tähteet, joiden varaan Sata ruokaa tähteistä on rakennettu, ovat samoja, joita meidänkin kotonamme jää yli: leipää, riisiä, perunaa, purkkien liemiä, pastaa, kermaa, juustoa… peruselintarvikkeita siis. Osa resepteistäkin tuntuu tutuilta, mutta toisin kuin tässä blogissa, ovat Teerijoen kirjassa myös ainesosien määrät varsin täsmällisesti ilmoitettuja, ja ohjeet sopivat loistavasti myös aivan aloittelevalle kokille. Varsinaisten reseptien lisäksi ruoka-aineiden uusiokäyttöön annetaan hyviä vinkkejä, aivan kuten Dixoninkin kirjassa. Sata ruokaa tähteistä on suppeahko (ja myös kuvittamaton) kirja, mutta osuu aivan asian ytimeen ja onnistuu siten olemaan kokoonsa nähden hyvinkin kattava, ööh, kattaus. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka kokkaavat ja syövät kotonaan. Näille resepteille on käyttöä.

Lohtu

Tommi Melenderin edellisetkin romaanit ovat ihan hyviä kirjoja, mutta Ranskalaisen ystävän ja Lohdun välissä on tapahtunut jotakin. Lohtu kohoaa aiempia ylemmäs tai uppoaa syvemmälle; se on merkittävä romaani.

Lohtu on muun muassa taiteilijaromaani. (Juonireferaatin voinee lukea jostain muualta; minä kirjoitan siitä, mikä teoksessa minuun vaikutti tai miten.) Kirjan toinen päähenkilö. kansainvälisesti menestynyt elokuvaohjaaja Johan Rautio voisi olla yhtä hyvin kirjailija tai muusikko. Hänen elämänsä, työnsä ja asenteensa toimivat minulle, kirjailijalle, eksistentiaalisena peilinä, johon suhteuttaa omia tekemisiäni. Mikä on yksityihenkilön ja näkyvän taiteilijan suhde? Entä taiteilijan ja rahoittajan? Taiteilijan ja yksityishenkilön suhteet yleisöön? Mitä olen? Mitä en ole? Mitä voisin ja mitä en tahdo olla? Missä näemme peräänantamattomuutta, missä alistumista, missä alistamista?

Keskeisimmät kysymykset eivät liity erityisesti taiteeseen. Isoimmat lienevät nämä: Mikä on ihmisen suhde toisiin ihmisiin. Kuinka harvinaista on aito ymmärretyksi tuleminen? Onko se oikein edes mahdollista? Entä aito rakkaus?

Lohdun päähenkilöt potevat ulkopuolisuuden tunnetta, ja heidän ihmiskuvaansa voi pitää pessimistisenä, jopa katkerana. Elämäkin näyttäytyy absurdina ja tarpeettomana. Mitä annettavaa sillä ylipäätään on; kannattaako sitä väen väkisin jatkaa? Kirjan (ulompi) kertoja, Elis Mäki, tekee saman, minkä moni on todellisessakin elämässä tehnyt: ottaa itsemurhan todellisena mahdollisuutena, ja juuri tuon mahdollisuuden hyväksyminen avaa hänelle myös elämän merkityksen.

Kirjan pinnalle kaivamat kysymykset eivät luonnollisestikaan ole uusia, vaan lienee pohtinut ja pohtii jokainen vähänkin ajatteleva ihminen. Lohdun vahvuus ei olekaan itse kysymyksissä, vaan siinä, että se todella pysäyttää niiden ääreen. Moni muukin kirja heittää ilmaan samat haasteet, mutta heitoissa ei ole voimaa takana. Lohtu sen sijaan kaivaa varpaansa tukevasti pinnan alle yksityiseen kokemukseen ((itse)inhoa ja häpeää) ja ottaa kehon (kompleksista seksuaalisuutta ja puolittaisia erektioita) liikkeeseen mukaan, sinkauttaa elämäntuskan unelmia päin, ja tekee sen hitaasti ja huolella.

Tekstilajit vaihtelevat Elis Mäen suorasta kerronnasta sähköposteihin, muistokirjoituksiin sekä elokuvakohtausten ja haastatteluiden transkriptioihin. Lohdun fiktiivinen maailma kuvitteellisinen lähiöineen ja nahkapäitä ohjailevine populistipuolueineen ei ole sama, jossa me elämme – monessa suhteessa kyllä rinnasteinen – mutta tuntuu sitäkin konkreettisemmalta. Pietarinlaakson voi nähdä ja tuntea. Sen sijaan maailma, johon kertomus sijoittuu, lähestyy harmaan sävyineen ja eräät visuaalisine, absurdeine hetkineen Roy Anderssonin elokuvia.

Ja jotenkin kirjan herättämä levottomuus tai angst on mustuudestaan huolimatta terapeuttista, voimia antavaa.

Varo varo varo!

Tatu Hirvosen Varo varo varo! -kirjaa lukiessani en voinut olla ajattelematta, että kyseessä on oman pamflettini henkinen sisarteos. Jos Leikkiminen kielletty on siskoksista se häiriökäyttäytyvä, rähinöivä ja impulsiivisesti poukkoileva, muistaa Varo varo varo! hyvät käytössäännöt, pysyy asiassa ja asettaa sanansa harkitusti. Silmät, hymykuoppien muoto ja äänenpainot paljastavat kuitenkin sukulaissuhteen.

Kansantaloustieteilijä Hirvonen kirjoittaa kasvatusajatuksensa riskin käsitteen ympärille. Lasten vapaat leikit käsittävät rajua touhua, juoksentelua, korkeita paikkoja, paininsukuista kamppailua ja vauhtia siinä määrin, että lähes kaikki lasten tekeminen näyttäytyy aikuisille erityisen riskialttiina toimintana. Lasten parissa aikuisen suusta mölähtääkin: ”Älä!” tai: ”Varo!” aivan refleksinomaisesti – aivan liian helposti.

Riskinotto on nimittäin tarpeellista: useita tärkeitä taitoja – elämää – voidaan oppia vain kokeilemalla, onnistumalla ja epäonnistumalla, ja asiaan kuuluu, että joskus vähän myös sattuu. Tutkimustieto tarjoaa viitteitä siitäkin, että ylivilkkaat, riehakkaat lapset ovat myöhemmässä elämässään terveempiä ja vähemmän tapaturma-alttiita kuin muut. (Mieleeni ei voinut olla muistumatta parin kymmenen vuoden takainen tutkimus, ajalta, jolloin leikkikenttäkypärät olivat tulossa muotiin Ruotsissa. Kypärää käyttävistä lapsista tuli muita kömpelömpiä ja riskialttiimpia.)

Esimerkiksi englantilaisiin kollegoihinsa verrattuna suomalaislapset saavat elää vielä suhteellisen vapaasti, mutta Hirvonen näkee suomalaisenkin lapsuuden olevan murrosvaiheessa ja tärkeiden ratkaisujen edessä. Jos turvallisuutta korostava, riskejä pelkäävä kulttuuri jatkaa vahvistumistaan, alkavat lisärajoitukset ja säännöt tuottaa enemmän haittoja kuin hyötyjä. Vakavat onnettomuudet esimerkiksi leikkikentillä – ja ylipäätään – ovat jo ennestään niin harvinaisia, ettei turvallisuutta nykyisestään voi juurikaan kohentaa. Sen sijaan turvallisuussuunnittelu ja -kasvatus kykenevät tuottamaan pelkoja ja avuttomuutta samalla, kun kaikki hauskuus hävitetään. Hirvonen on löytänyt loistavan esimerkin satujen maailmasta: prinsessa Ruususen valtakunnasta yritettiin poistaa kaikki värttinät yhden ainoan onnettomuuden välttämiseksi – tunnetuin seurauksin. Kaikkia vahinkoja ei voi estää.

Sivumennen poukkoillen, mikä olikaan lapsuutenne kaikkein hauskin talvileikki? Hetkeäkään miettimättä sanoisin omalta osaltani, että kukkulan valloitus. Milloin olen viimeksi nähnyt lasten leikkivän kukkulan valloitusta? En ainakaan viiteentoista vuoteen. Ja se on mielestäni nykylapsille iso menetys siitäkin huolimatta, että sain leikissä ylähuuleeni pysyvän arven ja vaimoni omalla tahollaan aivotärähdyksen.

Hirvonen esittelee tilastoja riskianalyysien pohjaksi ja näyttää, että tapaturmista, ulkona vaanivista pedofiileista ja muista vaaroista huolestuneet mielikuvamme kohtaavat todellisuuden vain harvoin. Riskipsykologiasta tiedetään, että pelot ja synkkämielisyys hämärtävät harkintakykyä, riskiarviointeja ja vaikeuttavat toimintaamme. Joskus huoli ajaa rajoituksiin, mutta on myös päinvastaisia vaikutuksia: ”Negatiivinen mieliala […] saa pitämään riskejä suurina mutta ottamaan niitä siitä huolimatta.” Ahdistunut ihminen näkee riskejä kaikkialla muttei jaksa reagoida, vaan antaa mennä vaan. Hyväntuulisuus tai onnellisuus sen sijaan parantaa riskinsietokykyä, mutta saa samaan aikaan välttelemään ylisuuria riskejä.

Riskipsykologia tunnistaa myös erilaisia riskinsietäjiä, ja on tietenkin selvää, että myös lasten erilaiset persoonat on huomioitava. Ketään ei tietenkään tule pakottaa itselleen liian pelottaviin tai vaarallisiin touhuihin, aivan kuten kaikkien elämää ei tulisi rajoittaa pelokkaimpien mukaan.

Varo varo varo! on hyvin kirjoitettu ja nykytilanteessa tarpeellinen kirja. Se kertoo lukuisia esimerkkejä överiksi menneestä turvallisuusajattelusta mutta myös myös myönteisistä toimintamalleista päiväkodeissa, kouluissa ja vapaa-ajan harrastuksissa.

P.S.

Tämä kun tuntuu olleen omissa haastattelussani se kuumin ja kiinnostavin peruna, niin mainittakoon, että myös Hirvonen kirjoittaa (sosiologi Frank Furediin nojautuen) vanhempien merkityksestä: lapset ovat jopa aikuisia parempia selviytyjiä ja tunne-elämän katastrofeista toipujia. Äiti-lapsi-kiintymyssuhteiden ylikorostaminen yms. ”[…] on kaikeksi onneksi osoittautunut pitkälti harhaksi eikä sen tieteellisestä pitävyydestä ole näyttöä”, mutta ”lapsuusdeterministien järkevänkuuloiseen logiikkaan tukeudutaan edelleen laajalti esimerkiksi lastenkasvatusoppaissa ja vanhemmille suunnatuissa lehdissä.” Furedin kirjasta Paranoid parenting on löytynyt myös aivotutkijan ohjeet vanhemmille: ”Älä laita lastasi komeroon kasvamaan, älä näännytä heitä nälkään tai lyö heitä päähän paistinpannulla.”

P.P.S. (myöh. edit.)
Netissä aihetta ovat käsitelleet esimerkiksi Luen ja kirjoitan -blogi, YLE, Raahen seutu, Mesta.net, Luomulapsi -blogi ja moni muu.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Muutama sananen kirjasta.

Harjukaupungin salakäytävät muistuttaa keskeiseltä juonikuvioltaan kirjailijansa esikoisromaania, Lumikkoa ja yhdeksää muuta. Kummassakin teoksessa tongitaan aikuisten henkilöiden, joista useat työskentelevät kirjallisuuden parissa, salaseuramaiseen lapsuuteen kytkeytyviä mysteerejä. Jääskeläisen suurimpina vahvuuksina pidän ennen kaikkea hänen kykyään luoda outoa, tummaa ja ennen kaikkea salaperäistä tunnelmaa, sekä myös sujuvaa, hyvin rytmitettyä kerrontaa.

Harjukaupungin salakäytävät on mielenkiintoinen yhdistelmä surrealismia (miten hämmästyttävällä tavalla Jyväskylän maaperässä ryömittävät tunnelit tuntuvatkin uskottavilta!), psykomaantieteellistä kokemuksellisuutta (Toiset paikat ovat merkityksellisempiä kuin toiset, ja Jyväskylässä on järjestetty myös opastettuja kävelyretkiä kirjan kohteisiin), absurdia scifiä (m-hiukkasia), trillerin tai rikosromaanin aineksia, kokeellisuutta ja vaikka mitä. Teos on mitä osuvin reaalifantastisen kirjallisuuskäsityksen demonstraatio: se on kirjoitettu keinoja kaihtamatta ja lajityyppejä säästämättä.

Olen aina viihtynyt Jääskeläisen proosan – kaikkein eniten hänen novelliensa – parissa oikein hyvin. Nautin tämänkin kirjan ilokseni. Kummassakin hänen romaanissaan minua on kuitenkin hieman häirinnyt taipumus selittää, ei läheskään kaikkea mutta minun makuuni liikaa. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka pitävät mysteereistä (ja taikatempuista) enemmän kuin siitä, että ne selitetään, ja Salakäytävien voimakas salaisuuksien tuntu alkaa rikkoutua jo kirjan puolivälistä alkaen. (Tilalle tulee tietenkin kaikenlaista muuta, mutta kun häviölle joutuu juuri se minun eniten ihailemani ominaisuus!)

Salakäytävien myötä Jääskeläinen on alkanut näyttää silmissäni kirjailijalta, joka ei ainoastaan kirjoita kirjoja vaan ennen kaikkea tuotantoa. Romaani täydentää ja vahvistaa kirjoittajansa profiilia, se on hänen aiempien teostensa yhteydessä selkeästi enemmän, omaperäisempi ja jotakin parempaa kuin yksinään. Odotan jatkoa mielenkiinnolla.

Äideille (ja isille)

Hyvää äitienpäivää!

Judith Rich Harris esittelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan lukuisia tutkimuksia, jotka viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että kotikasvatus vaikuttaa kovin vähän siihen, millainen ihminen lapsesta kasvaa. Enemmän vaikuttavat lapsen kaverit ja ympäröivä kulttuuri. Tämä lienee useimmille vanhemmille iloinen tieto: ei ole kasvatuksen vika, jos lapsesta tulee sekopää. Ei ole äitini vika, että olen tämmöinen (paitsi että sain häneltä tietenkin puolet geeneistäni).  Tulevaisuussuuntautunut lasten luonteen jalostus onkin pääosin turhaa touhua ja kiristää tarpeettomasti lasten ja vanhempien välejä, joten yhtä hyvin voi ottaa vähän rennommin.

Yhteen asiaan vanhemmat voivat kuitenkin vaikuttaa – ja paljon: siihen, voiko lapsi hyvin ja tunteeko olonsa onnelliseksi. Lapsuus ei ole elämää varten, vaan se on elämää, itseisarvoista aikaa.

Politiikka ja stoalaisuus

Lueskelen Uschanovin Suurta kaalihuijausta, ja mielenkiintoinen assosiaatio pääsi syntymään.

Uschanov: ”[…]useissa tapauksissa todettu selkeä tilastollisesti merkitsevä ero […]: ne, jotka nostavat tietyn yksittäisen poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä vähemmän kuin ne, joiden mielestä se ei ole poikkeuksellisen tärkeä.” (s.51)

”Eräs masentavimmista poliittisen psykologian tutkimustuloksista on, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia.” (emt. s. 81)

Eli mitä vähemmän tietoa, sen vahvempia mielipiteitä ja uskomuksia. Tämähän näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että maahanmuuttokriittisten ja persulaisten tiedot politiikan todellisuudesta ovat selvästi keskivertosuomalaista huonommat (emt. s. 83, Ulu & Rapeli, s.7).

Stoalaisuus puolestaan oli helleeninen filosofiakoulukunta, jonka mukaan tunteet ovat vääriä arvostelmia. Stoalaiset tavoittelivat apatiaa, joka taas oli saavutettavissa oikealla tiedolla. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on oikeastaan tiedettävä kaikki, jotta olisi viisas. Ja kun on viisas, ei sekoile tunteidensa kanssa, koska niitä ei liiemmälti ole.

Se, mikä asiassa on kiinnostavaa, on, että stoalaisuus näyttää likimäärin pätevän politiikan alueella: tunne-elämöinti ja asioihin takertuminen todella vähenevät tiedon lisääntyessä. Ikävää tässä tietysti on, että ne, jotka oikeasti olisi valta muuttaa asioita – tieto on valtaa, kuten Francis Bacon (fennomaanikon käännöksessä Pekoni) joskus totesi – ovat muutosten suhteen apaattisempia. Mielen tyyneys on tietenkin hyvä asia heille, mutta onko se sitä muulle maailmalle? Tämä on vain kysymys, itse en tiedä mistään mitään ja olenkin vallaton.

Kiinalaisessa puutarhassa

Markus Nummen Kiinalainen puutarha on vaikuttava teos. Mannerheimin vuonna 1906 Turkestanissa ottaman valokuvan ympärille rakennettu romaani kertoo ruotsalaisen lähetysaseman vaikutuspiirissä kasvaneiden lasten elämistä ja kohtaloista 500 sivun ja 40 vuoden pituisen, jopa eeppiseen mittakaavaan kasvavan tarinan.

Erityisen kunnioitusta herättävää kirjassa on valtava taustatyön määrä, jonka Nummi on sen eteen tehnyt. Fiktiiviset hahmot rakentuvat todellisille ihmisille, todellisiin maailmantilanteisiin, aikaan ja paikkaan. Suuret, mutta pieniinkin koloihin ulottuvat taustat ovat asettaneet kerronnalle rajat ja ohjanneet sen kulkua hyvinkin tiukasti, mutta jäljelle jääneet vapaudet kirjailija on käyttänyt hyvin. Näin tarkkaan tehty historiallinen romaani lähestyy oulipolaisten pakotteiden ohjailemaa romaanitaidetta: ainoana erona on, että pakotteita ei oteta matematiikasta tai loogisista algoritmeista vaan historian tutkimuksesta.

Kiinalaisessa puutarhassa käydään uskontojen välistä dialogia. Kamil-nimisen kertojan Jumala ei ole kolmepäinen eikä inhimillinen, vaan käsittämätön ja suuri kuin luonto. Jumala on armollinen, ja Jumala on epäinhimillinen ja arvaamaton. Uskontoa enemmän maailmassa vaikuttaa kuitenkin ihminen kaikessa kyvyssään sekä rakastaa että tehdä julmuuksia. Ja kun politiikka muuttuu teurastuksiksi, ovat ihmisten muodostamat sotajoukot samanlaisia kuin Jumalakin: yksittäisen ihmisen osa on niiden säälimättömissä ja arvaamattomissa jaloissa kuin hyönteisen. Kovin usein inhimillisyys on silkkaa epäinhimillisyyttä.

Romaanin tapahtumat ovat täynnä lohduttomuutta, raakuutta, toivottomuutta – ja välittämistä, huolenpitoa, rakkautta. Romantiikka ja inhorealismi ruokkivat toisiaan, Kiinalainen puutarha täyttää Waltarin aikoinaan romaanitaiteelle esittämän aihevaatimuksen: ainoat romaanin mittaiset aiheet ovat rakkaus ja kuolema. Ja tottahan se on, että juuri tuosta eroksen ja tanatoksen jännitteestä ne kaikkein riipaisevimmat kettomukset kirjoitetaan. Siihen väliin virittyy toivo.

Kiinalaisen puutarhan kielenkäyttö kallistuu enemmän kertovaan kuin kuvailevan näyttämisen suuntaan, mikä selittyy sillä, että suurin osa tarinasta tapahtuu kehyskertomuksen sisällä, suullisessa esityksessä. Samalla se kirjoittaa auki kertomisen ja kertomatta jättämisten valintoja, jättää raaimmat yksityiskohdat kuvailematta ja toisaalta lukijan mielikuvitukselle tilaa. Pieniä ihmisiä kuvatessaan Nummi on ymmärtävä, sanoisin että jopa rakastava.

Tekipä hyvää lukea pitkästä aikaa suuri tarina.

Sopertelua: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa

Aluksi juonireferaatti:

viaton, puhdas, puhas, puh, pyh, pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä! pyh äh pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä py pypy hä hä hä py hä py hä nietshe py hä py häpy häpy häpy häpy häpeä HÄPEÄ

Ja sitten se arvottava osuus:

Huh. Huhhuh.

* * *

Yrittäisinköhän vielä sanoa kritiikin normaalikaavan ulkopuolellakin jotakin?

Janne Kortteisen esikoisteosta lukee ihan väkisinkin suorana ja avoimena purkautumisena, kirjallisena Art brutina, jossa kirjailija ilmaisee itseään karkeasti ja etäännyttämättä. En tunne Kortteista henkilökohtaisesti, joten en tiedä, missä määrin luentani tekee hänelle oikeutta, mutta en osaa olla samastamatta kertoja Janne Kortteista kirjailija Kortteiseen.

Minulla oli hyvä ystävä, joka eli aikanaan vähän samanlaisessa psykoottisessa hybriksessä: suolsi samantapaista tekstiä ja oli huonosti ymmärretty nero. Oriveden opistossa haudutettu ja kristillinen nietzscheläinen hänkin. Aikanaan hän muuttui puolimykäksi ja eristäytyi käytännössä kaikista ystävistään. Näen hänet edelleen silloin tällöin likaisena ja laihana kävelemässä kaupungilla ja tutkimassa roskia. Luulen hänen ja Kortteisen tapaisia nuorukaisia olevan maassamme paljon. Kortteista ei tästä joukosta erota niinkään ajattelun erinomaisuus tai tyylikäs ilmaisu: marginaalit kuohuvat ilmaisukanavaansa etsivää luovaa hulluutta.

Suurin ero Kortteisen ja ystäväni – silloin kun tämä vielä oli kunnianhimoisessa vaiheessaan – välillä on Kortteisen pitkäjänteisyydessä, kyvyssä hahmotella repaleistaan jotain suurempaa, kokonaisuus.

Teorian tasolla Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ei ole mullistava teos. Se näyttää ennemminkin vain toteuttavan Surrealismin manifestin mukaista ideaalia sensuroimattomasta ja vastuuttomasta ilmaisusta (kuten kouluampujat toteuttavat surrealistista tekoa sellaisena jollaiseksi Breton sen joskus möläytti) yhdistettynä sieltä sun täältä poimittuihin runouden ja myös muiden kirjallisuudenlajien keinoihin. Tämähän keksitään aina välillä uudelleen.

Joskus sanat ovat kuitenkin myös konkreettisia tekoja. Mullistavaa Kortteisen tekstistä tekee sen käytäntö, runsas, märkivä rehellisyys. Kirjailija nylkee tekstissä itsensä kuin nahkiaisen. Sisäpuolen ja ulkopuolen välinen nahka ei suojellut häntä yhteen suuntaan, ja nyt se ei suojele häntä – tai lukijoita – toisinkaan päin. Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on kommunikointia tavalla, jolla kivoihin rakenteisiin ja metaforiin piiloutuva ilmaisu ei ole.

Kortteisen teosta lukiessani olen iloinen siitä, että minun nuoruudessani pornon joutui nolostellen ostamaan kaupasta tai kioskista, ja sen kuvasto oli melkoisesti tiukemmin säädeltyä kuin nykyään. En voi kuin sääliä nykynuoria, jotka saavat ilmaiseksi klikkailla kaikenlaisilla päällekakkaamisväkivaltajutuilla itsensä turruksiin.

Kirja hymyilytti ja hyydytti hymyni. Se suretti. Tempaisi mukaansa, mitä en olisi etukäteen näkemieni katkelmien perusteella arvannut. Vyörytti. Ahdisti ja pelotti. Riemastutti ennennäkemättömyydellään. Keskenkasvuisimmissa paikoissaan ärsytti.

Ehkä se teki senkin, mitä oli tarkoitus. Tunnekylmiöihin, ihmisten väliseen tyhjyyteen ja turmeltuun viattomuuteen katsominen muistutti siitä, miten tärkeää rakkaus lopulta on.

Vuoden kirja?

* * *

Lisäys 19.1.

Koska Kortteisen kirja on mitä suurimmassa määrin teko, ei pelkkää puhetta, on sitä myös tekona tarkasteltava. Esteettisen hehkutuksen päälle eettinen varaus.  Lähimmäisiään ja tuttaviaan kohtaan Kortteinen näyttää suhtautuvan monin paikoin paskamaisesti, usein myös tavalla, joka osoittaa nietzscheläisittäin tarkasteltuna lähinnä reaktiivista ajattelua. Tarkoitukselliseen epäonnistumisen projektiin, jollaiseksi kirja julistautuu, tämä tietenkin sopii.

Saatan olla väärässä, mutta luulen, että tämä on kertoja Kortteisen lisäksi myös kirjailija Kortteisen ongelma.

Japanilainen dissosiaatio

Luin loman aikana Haruki Murakamin romaanin Sputnik – rakastettuni (Tammi, 2003, Philip Gabrielin englanninnoksesta suomentanut Ilkka Mallinen).

Suoraan asiaan. Kirja on kepeällä ja elävällä tyylillä kirjoitettu kertomus dissosiaatiohäiriöistä.

Dissosiaatio-oireilussa ja erityisesti sen alaan kuuluvissa depersonalisaatiohäiriöissä ihminen, joko jonkin traumaattisen kokemuksen, isojen elämäntapamuutosten johdosta tai muista syistä kokee vierautta itsensä kanssa. Minuus joko katoaa tai oma itse alkaa tuntua etäiseltä ja vieraalta. Ilmiötä voisi lääketieteellisten diagnoosien asemesta tarkastella – ehkä hedelmällisemminkin – myös filosofisena tilana, ja tällaisena sitä myös Sputnik – rakastettuni käsittelee.

Eräs päähenkilöistä, Sumire, huomaa yllätyksekseen rakastuvansa voimakkaasti toiseen naiseen. Havainto on hänelle pelottava ja ravisteleva. Rakastettunsa vuoksi hän luopuu kirjoittamisesta ja vähintäänkin lykkää kirjailijaksi tulemisen haaveen sivummalle, muuttaa pukeutumistyyliään ja vuorokausrytminsä, lopettaa tupakoinnin, alkaa opiskella italiaa, kunnes kirjoittaa kirjeessä:  ”[…] minulla on outo tunne, etten ole enää oma itseni.” Hän kuvaa tilaansa outona ”osiin hajoamisen tunteena”. Lopulta Sumire katoaa kokonaan.

Sumiren rakastettu, Miu, puolestaan on menettänyt seksuaalisen halunsa ja hiustensa värin tarkastellessaan kaukoputken läpi, maailmanpyörään lukittuna, toisen itsensä etäisiä mutta häpeällisiä ja nöyryyttäviä seksitouhuja. Miun kertomuksessa toistuu useita tyypillisiä dissosiaatio-oireita, kuten itsensä tarkasteleminen ulkopuolelta ja tunteiden kylmeneminen. Tapaus osuu lähes yksi yhteen kohdakkain Duodecim-lehdessä kuvatun lähihoitajan tapauskertomuksen kanssa.

Kirjan kertoja, K, puolestaan joutuu Sumiren kadottua luopumaan uskostaan rakkauteen. Hän tuskin saisi osakseen sairausluokitusta, mutta kokee Sumiren myötä menettäneensä elämänsä ytimen. Menetysten jälkeen niin hän kuin Miukin ovat elämää näytteleviä ”pelkkiä tyhjiä kuoria”. Kaikkien kolmen päähenkilön kohdalla voidaan kysyä: kuinka paljon voimme muuttua tai toimia itseämme vastaan – mitä kaikkea voimme menettää tai hylätä – kadottamatta itseämme?

Sumiren ratkaisu on mennä ”toiselle puolelle”, sinne, missä menetetyt asiat ovat. Unelmiin. Ehkä juuri tärkeimmät unelmamme ovatkin persoonamme ydinainesta, sitä, mistä ei saa luopua. Johonkin tämän suuntaiseen Murakami tuntuu vihjailevan sillä, että kaikista henkilöistä juuri unelmiinsa etsintämatkalle lähtevä Sumire lopulta palaa takaisin – entisenä itsenään.

Syksyn iltasatuja

Olen minä ennenkin pitänyt tyttärelleni lukemisesta, mutta täytyy tunnustaa, että homma on muuttunut entistä mukavammaksi hänen kasvaessaan. Nuortenkirjat noin keskimäärin antavat minulle, vanhukselle, selvästi enemmän kuin lastenkirjat. Olen myös peruuttanut päätökseni olla kirjoittamatta kavereiden kirjoista, jos ja kun tilanne toisin vaatii.

Tässä syksyn iltasatutuokioidemme helmiä:

Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist, kolmen kirjan kooste yksissä kansissa oli mielenkiintoinen aikamatka omaan lapsuuteen, jossa punaisten ja valkoisten ruusujen sota innosti ja viihdytti. Aikamatkan jännittävin piirre oli… se, että kirja kertoi aivan toisesta ajasta. Silloin joskus sen tapahtumat tuntuivat sijoittuvan samaan aikakauteen, jota itse elin, mutta nyt se olikin jotakin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa. Koin tarpeelliseksi selittää lapselle joitakin asioita, kuten että miksi yöllä pikkukaupungin kaduilla ajava auto kiinnitti Kallen huomion. Siihen aikaan autoja vain ei pörrännyt jatkuvasti joka paikassa. Entä mitenkähän Kalle oikein sai hälytettyä apua paikalle tuolta pusikosta? Eei, ei soittanut; siihen aikaan kännyköitä ei ollut olemassakaan…

Johanna Sinisalon Möbiuksen maa oli niin hyvä, että se luettiin uudestaan. Tästä kirjasta on tykännyt koko perhe. Sadunomaisuuden ja ekoajattelun läpäisemä kirja suorastaan tursuaa sense of wonderia, ihmeen tuntua. Aloin oikein pohtia, mistä tuo nimenomaan hyvälle scifille tyypillinen, oikeasti aika harvinainen tunne tulee. Luulen, että vastaus löytyy siitä, että asioita näyttämisen lisäksi selitetään: palaset asetetaan paikoilleen ja näytetään kokonaisuuden johdonmukaisuus, ja silloin uskomatonkin alkaa tuntua mahdolliselta.

Eppu Nuotion ja Tuutikki Tolosen Unienvaihtaja oli jotakin aivan toisenlaista. Kirjaa on kirjoitettu tavalla, jolla nuorille ei kovinkaan paljon kirjoiteta, etenkään nykyään: hitaasti miljöötä ja tunnelmia kehitellen, sanoja säästelemättä. Pelkkää bussimatkaa kuvaillaan sivukaupalla, ja sitten puutarhaa ja taloa, johon lomamatkalle tulevat tytöt saapuvat. Levollinen hitaus ja ulkoisten tapahtumien pienimuotoisuus eivät haitanneet 8-vuotiastamme ollenkaan, mistä olin suoraan sanottuna hämmästynyt. Mutta sitäkin todellisemmaksi paikat ja henkilöt kasvoivat. Lumoavaa.

Andri Snaer Magnasonin kirjoittama ja Áslaug Jónsdóttirin kuvittama Tarina sinisestä planeetasta on vaikuttava allegoria globaalista (epä)oikeudenmukaisuudesta. Sinistä planeettaa asuttavat lapset, rousseaulaiset villit, jotka elävät reippaina kädestä suuhun, kunnes paikalle saapuu aikuinen, jonka johdolla lapset ottavat yhteismaat haltuunsa: vuoden kaunein tapahtuma, perhosten lento planeetan ympäri, estetään, kun perhosten lentopöly imuroidaan lasten omaan käyttöön. Aurinko naulataan paikoilleen ja pilvet ajetaan pois ja seteenkaarista tehdään likaantumisen estävää pullotetta, jotta lapsilla olisi koko ajan hauskaa. Planeetan toisella puolella lapset jäävät pilvien peittämään pimeyteen ja kylmään kuolemaan… ja koska aurinko on meidän naulaamalla omasuudeksi hankkimaamme, olisi noiden pimeän puolen lasten oikeastaan maksettava siitä, että ovat joskus aikaisemmin saaneet käyttää sitä… Erinomainen kirja sisältönsä lisäksi myös lapseen uppoavalta kerronnaltaan. Tytär: ”Tän kirjan mä haluaisin omaksi.”

Sari Peltoniemen Kissataksissa on jotakin hyvässä mielessä vanhanaikaista: ensisijaisesti se kertoo hienon ja sympaattisen tarinan, ja hienosti kertookin. Ja jos sen perusideaa tarkastelee, tajuaa, että juuri tällaisia parhaat ideat ovat: yksinkertaisia ja selkeitä ja juuri siksi ainutlaatuisia. Kissataksia lukiessani tajusin, että tällaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa… mutten osaisi. Jotakin asiasta kertonee myös se, että vain kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme päässeet kirjan loppuun, kotonamme käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Äiti: Isi ei ole tänään kotona. Mitähän me luettaisiin?

Tytär: Aloitetaan se Kissataksi uudestaan!